1
"Kartano" ja sen asujat
Kartano oli todennäköisesti muodostunut samaan tapaan kuin useimmat
muutkin suurtilat kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, väkevän
oikeudella. Kenties enemmän tai vähemmän väkinäisillä naimiskaupoilla
ja rehellisillä, ostoilla, mutta kenties myöskin juonien, petosten ja
muiden halpamaisuuksien avulla; emme sitä enää tiedä.
Kaksisataa vuotta takaperin se oli suunnaton maatila. Päätilus oli
silloin kuten nytkin kaupungin yläpuolelle kohoavalla metsäisellä
vuorenrinteellä. Koko kaupungin näkee sieltä, sekä tällä
puolen satamaa sijaitsevan vanhan kaupungin että tuolle puolen
hiekkaniemelle syntyneen uuden asutuksen. Niemi suojaa satamaa
mereltä päin, mutta ei ole kuitenkaan avointa ulappaa vastassa;
ulkopuolella on saaria ja särkkiä, joiden välissä on kaupungin kaksi
pääsysalmea, pohjoiseksi ja läntiseksi väyläksi nimitettyä. Kaikki
tuo näkyy "Kartanoon", samoin kuin laaja merenselkäkin. Edelleen
näkyy oikealla joki, joka vaahdoten vyöryy satamaan savikumpujen
lomitse. Aikoinaan joki ja kaikki sen suulle rakennetut laitokset
olivat "Kartanon" omaisuutta, vieläpä koko kaupungin alue, saaret
ja rannikko molemmin puolin. Siihen kuuluivat joen ylävarreltakin
alemmat rinteet ja metsät. Kaksisataa vuotta takaperin oli asiain
laita näin.
"Kartanon" päärakennus on iso muurikivitalo, jonka yläpuolelle
kohoaa lyhyt, tylppä torni. Oikealla siihen liittyy pitkä
sivurakennus, mutta kumma kyllä ei vasemmalla. Takana on joukko
vanhoja muurikivisuojia, kuten talli, navetta ja sen sellaisia,
sekä palvelusväen tupa. Talon pääportaissa -- jotka ovat kooltaan
todellinen paasivuori -- on puoliympyrässä askelmat laidasta
laitaan. Niiltä johtaa juhlallinen puistokuja aina torille asti,
kumpaisellakin sivullaan korkea kiviaita, joka reunustaa sitä melkein
perille saakka, sillä niin pitkälle ulottuvat puistokujan kahtia
jakamat kasvitarhat. Ketoa viljelmien molemmin puolin, niiden ja
kaupungin välillä samoin. Rakennusten yläpuolella vuoren kupeella
lehtimetsää, jossa havupuut ovat kuitenkin jälleen aloittaneet
hiljaisen taistelunsa. Aikoinaan on nimittäin havumetsä yksinään
vallinnut vuorta.
Kuka on tehnyt nämä suuret raivaukset, pystyttänyt nämä jyhkeät
suojat? tulee kysyneeksi nähdessään ensi kertaa "Kartanon"
rakennukset ja tilukset.
Jo kolmattasataa vuotta takaperin, vuoden 1660 vaiheilla, muuan
saksalainen laivuri, Kurt nimeltään (silloisen kirjoitustavan mukaan
Curt), ensi kerran poikkesi tuonne satamaan laivalla, jonka hän
siellä maalautti uudestaan ja takiloitsi toisin, arvattavastikin
tehdäkseen sen tuntemattomaksi. Nyt tiedämme, että hän oli silloin
aikoja sitten karkotettu isänmaastaan _väkivallan_ takia ja että hän
oli suurta saksalaista ruhtinassukua, jolla vieläkin on kuuluisa
nimi; sitä ei tarvitse tässä mainita. Hän esittäysi Curtina,
ristimänimellään. Hän ei ollut siellä pitkääkään aikaa oleillut, kun
jo kosi "Kartanon" tytärtä ja perijätärtä, eikä hän häikäillyt, kuten
alempana kerrotusta nähdään.
Se oli jalosukuinen neiti Ingeborg Klauntytär. (Seuraan tästä
alkaen sananmukaisesti erästä kaupungista ja erittäinkin kartanosta
laadittua kuvausta, jonka on edellisen vuosisadan alkupuolella
kyhännyt sikäläisen Sancta Marian kirkon vanha suntio ja kanttori.)
Hän pujahteli piiloon pimeille ylisille, alas kellareihin,
navettaan ja talliin, tai pakeni hakaan ja metsään, joka kerta kun
mahtipontinen ulkomaalainen laivuri Curt tuli kosiokäynnille. Sillä
silloin tämä tavallisesti oli pöhnäpäissään. Jalosukuisen herra
Klaus Matiaksenpojan piti toimittaa hänelle olutta kellaristaan
ja tarita, mitä hän suvaitsi muuta pyytää, ja jälkeenpäin Curt
löi hänet melkein vaivaiseksi, kun herra Klaus ei voinut hankkia
neitiä puheisille hänen kanssaan, ja hätyytteli kaikkia talossa
eläjiä. Ja hän vannoi, että jos joku rohkenisi tavoitella neitiä
aviovaimokseen, siltä hän niskat nurin vääntäisi, samaten kuin
neidiltä itseltäänkin ja hänen suvultaan, jos neiti olisi kenellekään
muulle kuin hänelle suosiollinen. Ja Hans Fürstiä, joka asui torin
laidassa vastapäätä Sancta Marian kirkkoa ja jonka sanottiin kulkevan
neidon kotona kosima-aikeissa, Curt pitkäperjantain aamuna Hansin
asuntoon tunkeutuneena tämän vielä vuoteellaan maatessa suomi
tukevalla raipalla niin surkeasti, että Hans kauan jälkeenpäin
virui verissään. Hans Fürst ei enää saanut olluksi kaupungissa, kun
Curt saapui sinne laivoineen, niinkuin hän tästä lähtein useasti
teki. Samaten ei voutikaan, herra Bernhard v. Klüwer, joka tahtoi
häntä ojentaa. Uhitellen Curt laski laivansa voudin talon kohdalle;
laivoja oli hänellä silloin kaksi, ja kanuunia ja paljon väkeä. Eikä
vouti hirvinnyt enää mennä ulos yksinänsä eikä rohjennut virkaansa
toimittaa, vaan matkusti pois ja jäi sille tielleen. Niin meni
hyvinkin vuosi, ennen kuin virka jälleen täytettiin. Mutta siihen
pantiin saksalainen, joka oli Curtille kaikin tavoin mieliksi.
Entinen vouti sai muualla viran.
Curtista kerrottiin yleiseen, että hän oli rosvouksella saanut
ensimmäisen laivansa Pohjanmerellä. Sittemmin hän purjehti kahdella
laivalla, ja ihmiset pitivät varmana, että hän sen toisenkin oli
anastanut. Mutta hänen väkensä oli siitä visusti vaiti, eikä kukaan
tehnyt hänelle siinä asiassa mitään. Mutta seuraavalla tavalla hän
neidin sai:
Hänen korkean ylhäisyytensä käskynhaltija Ulrik Frederik
Güldenlöven kirjuri tuli tuomaan käskyä kaikkivaltaiselta,
kaikkeinarmollisimmalta kuningas Frederik Kolmannelta, nyttemmin
korkeanautuaasti nukkuneelta Herrassa, jalosukuiselle Klaus
Matiaksenpojalle kartanossa ja kaupungin hyville asukkaille,
neuvoskunnalle ja porvareille, heidän pitääkseen huolta siitä, että
laivuri Curt, joka oli korkeata Saksanmaan aatelia, saisi arvoisan
neitsyen Ingeborg Klauntyttären aviovaimoksensa, ja hallitsija lupasi
heille kuninkaallisen suosionsa ja erityisen suopeamielisyytensä,
jota herra Curt oli lakkaamatta nauttinut. Silloin tapahtui kuninkaan
tahto. Kirjuri oli tullut Sören Rasmussenin purrella Oslosta ja oli
saksalainen, osaten vain välttävästi tanskaa. Hän vaati uhkeata
vastaanottoa, jonka saikin, sillä hänet majoitettiin raatihuoneelle
ja pyydettiin viipymään yli häiden sekä sillävälin käyttämään
erinäisten kaupungin porvarien vieraanvaraisuutta.
Häät vietettiin hyvin prameasti, mutta monin karvain kyynelin neiti
Ingeborgin puolelta, niinkuin myös Klaus Matiaksenpojan, joka tiesi
nyt hyvien päiviensä olevan mennyttä. Mutta hääpäivänä tuli Curt
humalaan, ja silloin hän yltyi huitelemaan kirjuria, ajaen hänet
pois pöydästä, koska hän ei muka ansainnut istua kunniallisten
miesten ja heidän naistensa parissa. Sillä hän ei ollut mikään
käskynhaltijan kirjuri, vaan karannut parturinkisälli pahainen, joka
oli ollut palveluksessa Curtin langolla Pommerissa. Mutta parturi
pakeni niemelle ja sieltä pohjoiselle saarelle, mistä kirkui itsensä
erääseen ohipurjehtivaan laivaan. Häät loppuivat siihen paikkaan,
mutta siitä Curt vähät välitti, sillä morsiamen oli hän nyt saanut.
Näin se kävi: Laivuri Curt oli ollut Oslossa ja siellä tavannut
jonkun holsteinilaisen Georg v. Bregentvedtin, joka oli ratsumestari
ja autteli käskynhaltijaa sotatoimissa. Mutta Georg v. Bregentvedt
ja Curt tunsivat toisensa Saksan ajoilta, ja tämä Georg oli
sukkelatuumainen kelmi, ja hän auttoi Curtia siinä konnankoukussa.
Parturin he saivat kätyrikseen.
Vanha Klaus Matiaksenpoika matkusti heti Köpenhaminaan valittamaan
asiaansa kuninkaalle, jonka luona kolmasti saikin _audiencen_, ja
kuningas vihastui joka kerta kovasti, mutta kaiketikin taas unohti
sen muiden asiain tähden, sillä Curtilla oli maanmiehiä hovissa.
Sillävälin loppuivat ne rahat, jotka Klaus Matiaksenpoika oli
varustanut matkaansa, ja Curt oli ottanut kartanon ja kieltäysi
lähettämästä hänelle lisää, samalla uhaten kostoa jokaiselle, joka
häntä auttaisi. Kun Klaus Matiaksenpoika sitten sai tyttäreltään
erään jahtilaivurin välityksellä salavihkaa lähetetyn kirjeen, että
hän nyt kantoi lasta, mutta että Curt haki muun naisväen seuraa sekä
kartanossa että kaupungilla, ei hän enää katsonut kannattavan pyrkiä
kotiin. Eikä kukaan hänestä sen koommin kuullut. Klaus Matiaksenpoika
oli tanskalaista sukua ja kelpo mies.
Kartano oli siihen aikaan tavattoman laaja herrastila lisineen ja
etuisuuksineen, omistaen joenkin rantamainensa monta penikulmaa
yläjuoksulle päin, metsän ja talot. Ja Curt laittoi jokitöyräälle
suuren tiilitehtaan ja kutsui paljon hollantilaisia. Sittemmin hän
perusti niinikään laivaveistämön, joka on ollut kaupungille suureksi
hyödyksi. Hän rakennutti myös hyvin merkillisen sahalaitoksen,
jollaista ei ollut täällä päin koskaan ennen nähty.
Edelleen hän matkusti kuninkaan luokse, joka silloin oli
suurivaltaisin perintöruhtinas ja herra, kuningas Kristian Viides,
nyttemmin autuaasti nukkunut, tämän hovissa mahtavien, ylhäisten
maanmiestensä avulla päästäkseen kuninkaalliseen suosioon ja
ystävyyteen. Hän saikin moniaita kertoja _audiencen_ ja miellytti
kuningasta suurella voimallaan kuin myöskin koko olennollaan. Hän
sanoi kuninkaalle alamaisimmasti olevan entismuistoisena tapana,
että jos kuningas armollisuudessaan saapuisi näille seuduille, hän
ottaisi asuntonsa kartanosta. Kaksi kuningasta oli ollut siellä
yötä, korkeanautuas kuningas Kristian Neljäs kahdestikin, ja hän
nöyrimmästi odotti itselleen samaa suosiollisuuden osoitusta.
Kuningas ei sitä evännyt. Mutta Curtin tarkoituksena oli täten
päästä takaisin niihin aatelisiin oikeuksiin, jotka häneltä oli
isänmaassaan tuomittu menetetyiksi. Ja hän matkusti kotiin ja päätti
korkeudessaan, että vanha kartanorakennus, vaikka olikin kaikin
puolin erinomainen asumus, tilava ja uljas, kuitenkin revittäisiin
ja sijalle rakennettaisiin linna kuninkaan kunniaksi hänen
majesteettinsa saapumisen varalle.
Ja hän ryhtyi heti tuumasta toimeen. Mutta kun hän tällöin halusi
Hans Fürstin taloa torin laidassa vastapäätä Sancta Marian kirkkoa,
nimittäin asuakseen siinä uuden linnan ollessa rakenteella, hän
karkotti mainitun Hansin sieltä siihen asti, kunnes linna olisi katon
alla. Tämä kävi seuraavasti. Hän kielsi merimiehiä ja käsityöläisiä
ja kalastajia ostamasta häneltä ainoatakaan korttelia tai unssia
taikka kyynärää, sillä Curtilla oli ollut alhainen kansa puolellaan
aina siitä saakka, kun hän oli kaupunkiin tullut. Hurjaluontoiset
merenkyntäjät ja heidän kumppaninsa eivät ole kuin maallaeläjät.
Ne palvovat niitä, joilla on heihin valtaa. Ne ovat, ne ja niiden
esi-isät, antaneet kurmoittaa itseään laivassa ja maissa. Ne eivät
viihdy, ellei niitä komennella ja sätitä ja mukiloida ja elleivät ole
avittamassa laivurin riihatonta eleskelyä.
Mutta lisäksi oli Curt samaan aikaan antanut niille vuoren vapaasti
asuttavaksi, niin monelle kuin sieltä vain joka taholla sijaa
löytyisi, sekä halvalla rakennustarpeita, niin että vuorella nyt
on kokonainen kyläkunta, joka näkyy kauas jokaiselle satamaan
purjehtivalle laivalle. Ylimmälle kohdalle ovat luotsit rakentaneet
itselleen tähystyskojun.
Voidaankin sanoa, etteivät Curt ja hänen sukunsa ilman tätä kaupungin
alhaison suosiota ikinä olisi vallinneet ja elämöineet, niinkuin
ovat aina tähän päivään asti menetelleet. Mitä törkeämpiä väkivallan
töitä he tekivät, sitä korkeammalle he kohosivat rahvaan silmissä,
sillä siltä kannalta se ottaa asiat. Kaikki rikkomuksensa sai siis
Curt huoletta jättää korvaamatta. Hän ei koko elämänsä aikana
antanut mitään sovitusta kenellekään! Ihmisillä on vielä hänen
jälkeensä muistissaan se sanantapa, jota hän käytti, milloin joku
vaati hyvitystä: 'Minä sinulle antamas korvausta persauksistani,
senkin _verdammte bauer_-kollo!' Sillä hän ei milloinkaan puhunut
kieltämme oikein, ja _bauer_-kolloksi haukkui hän jokaista, johon hän
suuttui. Hänen maassaan nimittäin kuulutaan syvästi halveksittavan
talonpoikaa, melkeinpä pidetään elukkana; hän ei ollenkaan omista
taloa taikka maata, vaan tekee työtä herralle, hän ja hänen koko
perheensä. Ne eivät siitä pääse ennenkuin kuollessaan; ja niinhän on
Tanskassakin.
Mutta mitä sanottuun Hans Fürstiin tulee, niin hänellä ei ollut
mitään muuta kuin kauppansa, joten hänen oli täytymys siirtyä
toiselle puolelle toria Siegfried Brandenburgin vanhaan taloon,
vasemmanpuoleiseen rakennukseen, sillä niitä oli kaksi. Ja siellä hän
oli, kunnes Curt muutti ylös linnaansa.
Sellaisena kuin se nyt on, ei se ole kokonaan Curtin työtä. Hän ei
ole rakennuttanut isoa oikeanpuolista sivurakennusta eikä tilavia
ulkosuojia. Eikä hän myöskään ole muurauttanut kasvitarhan kiviaitoja
ne ovat hänen poikansa jäljiltä. Mutta ison asuinrakennuksen sekä
portaikon ja tornin hän on rakennuttanut, ja muurien välisen
puistokujan on herra Curt laitattanut, sillä ennen oli siinä vain
tie, eikä tämä mennyt suoraan, vaan kasvimaan ulkopuolitse oikealle,
kuten voidaan vieläkin osoittaa. Niinikään ovat puut tämän suuren
puistokujan molemmin puolin Curtin itsensä istuttamia jok'ainoa,
sillä hänellä oli taitava käsi sellaisessa, niinkuin hän itsekin
hyvin tiesi. Siten on myös suurin osa kasvitarhaa, sellaisena kuin
se nyt on molemmin puolin, hänen istuttamaansa, ja hän tuotatti
Hollannista monia uusia ja kalliita puita, yrttejä ja kukkasia,
joista hänen mielisairas vaimonsa sai viihdykettä, silloin kun hänet
laskettiin jaloittelemaan, sillä hän rakasti kukkasia.
Linnan sisuskaan ei enimmältä osaltaan ole Curtin ajalta; sillä
mitä hän siitä laittoi, sen teetätti uudestaan hänen poikansa,
herra Adler, kuten hänen nimensä oli suuren merisankarin Cort
Adlerin mukaan. Curt siinä ikäänkuin naljaili, että nimitti poikansa
Adleriksi sitten, kun itse oli ottanut nimekseen Curtin, joten
amiraalin koko nimi kääntyi toisin päin. Kuninkaallinen sänky ja
muut kuninkaankamarin huonekalut, sellaisena kuin kamaria vielä
näytellään, eivät ole Curtista nekään peräisin. Mitä Curt on siihen
hankkinut, se on nyt toisessa huoneessa käytävästä vasemmalle; siinä
sängyssä nukkui herra Adler itse. Siellä ovat huonekalutkin. Mutta
kuninkaankamariin toimitti herra Adler kaikki uutta Hollannista,
jonne hän itse purjehti laivoillaan Köpenhaminasta. Sillä matkallaan
hän osti seinäverhotkin, jotka nyt riippuvat kuninkaan huoneessa
kuninkaallisen makuuhuoneen vieressä, sekä sen ison karossin [tilavat
nelipyöräiset katetut vaunut, tavallisesti "valtionvaunuina"
hoveissa. _Suom._], josta tuonnempana. Sitä vastoin ovat kaikki
kultapuitteiset maalaukset Curtin ajoilta. Ritarisalin taulut ovat
jäljennöksiä hänen isäinsä linnassa säilytetyistä ja esittävät hänen
esivanhempiansa.
Olen tyyten unohtanut kertoa tornista, joka ei valmistunut
täydelliseksi, ja miksi se kesken jäi. Ensimmältä rakennustyötä johti
lyypekkiläinen mestari. Hän kyllästyi siihen, kun olisi tarvinnut
rahaa, ja livisti varkain. Herra Curt viiletti hänen perässään erään
tanskalaisen miehen nopeakulkuisella laivalla, joka osui parahiksi
olemaan satamassa; mutta hän ei enää tavoittanut karkuria. Toinen
tuli Holsteinista tai jostakin sieltä päin. Curtilla oli siihen
aikaan luonansa hyvin kaunis naisihminen. Hän oli erään flaamilaisen
laivurin vaimo, jonka Curt oli viekoitellut luokseen, enää
luovuttamatta häntä takaisin, niin että laivurin oli täytynyt lähteä.
Häneen rakastui rakennusmestari, ja toinen vastasi siihen. Silloin
herra Curt rusikoitsi heidät kauhistuttavasti ja ajatti alastomina
molemmat alas torille. Ne pääsivät sitten turvaan veneellä.
Rakennusmestari oli ihan raajarikoksi lyöty. En tiedä, mihin he
lienevät joutuneet.
Silloin Curt jätti silleen tornin, joka olikin hyvin vaivalloinen
rakennettava. Tuli sana, että kuningas saapuisi sinä kesänä, joten
hän laitatti sen yli leveän katon, joka päällystettiin tiilillä
tavalliseen tapaan. Sellaisena se on pysynyt, sillä kukaan ei ole
siihen sen koommin kajonnut.
Curt oli antautunut ylettömiin kustannuksiin sen suuren kunnian
tähden, että hän näkisi kuninkaan kattonsa alla. Silloin oli maatila
vielä eheänä. Silloin peitti havumetsä molempia jokirinteitä ja
laaksonuomaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Samaten saaria. Toista
tuli sitten, kun kauppamiehet ottivat metsän pantista. Mutta tämä
panttaus alkoi jo Curtin aikana.
Nyt on kerrottava Curtin elämästä muuten, ensinnäkin, että hänen
vaimonsa oli jo hyvin aikaisesta mielenvikainen. Hän oli hieno
olento katsella, eikä sietänyt miestänsä, sellaisena kuin tämä oli.
Hänet teljettiin sitten sisälle. Takimaisessa kamarissa vasemmalle
voimme vielä nähdä hänen jalkainsa kuluttamat kourut oven edessä,
mistä hän pyrki ulos eikä päässyt. Niinikään voimme nähdä jälkiä
ikkunan rautakangista, jotka Curt siihen asetutti, sitten kun
vaimo oli kerran hypännyt alas puutarhaan ja satuttanut itsensä
pahanpäiväisesti. Siihen aikaan kun linna oli kaikille avoinna Curtin
kuoleman jälkeen ja hänen poikiensa ollessa ulkomailla, silloin
saatoimme nähdä, mitä hän oli piirrellyt seiniin ylt'ympäri, sillä
Curt ei ollut huonetta puhdistuttanut eivätkä nekään, jotka poikien
alaikäisyyden ja poissaolon aikana hoitivat kartanoa. Mutta pojat
pesetyttivät pois nuo kirjoitukset. Näin ne minäkin, silloin kun ensi
kertaa tulin opiskelevaisena tähän kaupunkiin. Ne olivat enimmiten
virren värssyjä kirjasta; mutta oli myös valituksia ja muita
sieviä sepitelmiä, jotka sydämestä tulleina liikuttivat mieltäni.
Esimerkiksi pakkasen panemasta karpalosta. Tämä on luonnon hentoisin
nähtävä, kirjoitti hän, ja totisesti olen sitä sittemmin useasti
ajatellut. Sillä erittäinkin on se totta silloin, kun jänkällä
jääriite tekee sulamistansa.
Mutta erään tapauksen mainitsen tässä; se sattui kerran hänen
ollessaan terveenä ja istuessaan pöydässä sieur van Geelmuydenin
seurassa, joka oli Curtin parhaita ystäviä ja leikkisä mies.
Äkkiä häneen tuli taas pöydässä hulluus, ja hän viskasi veitsensä
Curtia kohti, sanoen sinä päivänä jonkun hänelle kertoneen, että
Curtilla oli 100 lasta kiertelemässä kaupungilla. Silloin van
Geelmuyden virkahti nokkelasti: 'Korkeasti kunnioitettava Ingeborg
Curt, kenenkään ei sovi uskoa kuin puolet siitä, mitä pahat
ihmiset sanovat.' Sekös pani Curtin ja kaikki vieraat hohottamaan
täyttä kurkkua, ja tämän lauseen takia herra Curt lahjoitti van
Geelmuydenille, jolle hän muutenkin osoitti suurta _fiducea_, sen
talon tulliportin äärestä, joka siellä vieläkin nähdään, -- siinä
on toinen huonekerta rakennettu lähes kaksi kyynärää ensimmäisen
yli, sen talon vieressä, jonka vouti sai. Talolle annettiin noiden
_piquante_ sanojen tähden nimeksi '_Bon mot_' [sutkaus], mistä rahvas
on muovannut 'Pummin', kuten nyt koko katua nimitetään.
Tuskin ainoanakaan keväänä ajettiin ylhäällä kartanossa lanta
pelloille tai tyhjennettiin keittiötunkio, ettei siitä löytynyt
lapsenruumiita. Sillä hän vietti irstasta elämää palvelustyttöjensä
ja muiden kanssa, joita hän sai sinne. Kun sitten nyt autuaasti
Herrassa nukkunut Kristiansandin piispa, korkea-arvoisa herra
maisteri Jersin, oli tulossa tarkastusmatkalle kaupunkiin jonkin
aikaa ennen Curtin kuolemaa ja Curt sai siitä vihiä, pyysi hän
osakseen sitä armollisuutta, että saisi pitää asunnossaan ja
kestityksessään piispaa hänen oleskellessaan täällä, ja sitä ei
piispa evännyt. Silloin Curt purjehti eräällä kotona olevalla
laivallaan häntä vastaan, ottaen mukaansa papin ja kirkkoneuvoston
sekä kuninkaan uskollisia palvelijoita ja porvareita, ja pani
laivalla toimeen suuret vieraspidot piispalle, jonka he noutivat
naapuripapin luota, tämänkin tullessa matkaan kolmanneksi. Ja he
tulivat kaikin maihin sellaisessa tilassa, että se vasta oli näky.
Curt otti osalleen piispan, ja heidän tultuansa kartanon portaille
asti ja aikoessaan nousta niitä ylös kääntyi piispa sanomaan kaikkien
kuullen, että nämä olivat isoimmat portaat, mitä hän oli tässä maassa
nähnyt. Siihen Curt vastasi: 'Näillä portailla, teidän armonne, on
eräs toinenkin ominaisuus; sillä ylös niitä on noussut useampia
neitsyitä kuin alas laskeutunut.' Hän sanoi sen saksaksi, mutta se
oli sisältönä. Minä olen sen kuullut eräältä, joka oli silloin nuori,
mutta seisoi portailla ojentamassa tervetuliaisolutta herra Curtille;
tämä joi piispan kunniaksi ja tarjosi hänelle. Mutta portailla
seisoja oli sittemmin raatimies Niels Ingebrektinpoika, joka oli
silloin kirjurina Curtilla; hän sen minulle kertoi.
Nyt on puhuttava Curtin kuolemasta. Se kävi seuraavasti. Kaupunkiin
oli tullut muuan talonpoika vaimonsa ja tyttärensä keralla, ja vaikka
paikalla samaan aikaan oli vilkasta kansan vilinää, ei kukaan ollut
nähnyt niin komeita ihmisiä, ja tästä puheltiin eräissä kartanon
kemuissa. Erittäinkin ylisteltiin tytärtä. Eipä toisin siis käynyt
kuin että seuraavana päivänä talonpoika, hänen vaimonsa ja tyttärensä
olivat linnassa, Curtin sinne kutsumina. Siellä heitä kestittiin
kuin hienointa väkeä ja opasteltiin kaikissa huoneissa. Mutta kaiken
loppuna oli, että Curtin väkeä tuli joukkoon ja tyttö erotettiin
isästään ja raiskattiin. Hän oli kovin loukkaannuksissaan ja pyysi
isäänsä vaatimaan suuren hyvityksen. Sen isä tekikin; mutta Curt ei
ollut millänsäkään. Silloin talonpoika valitti kuninkaan voudille,
joka neuvoi häntä siihen tyytymään; sillä kukaan ei ollut vielä
saanut korvausta Curtilta, tällä kun oli puolellaan koko ylempi
esivalta, sekä hengellinen että sotilaallinen ja maallinen, samoin
kuin suosijoita hovissa. Lisäksi Curt saattoi varmasti luottaa
kaupungin alhaisoon.
Mutta talonpoika meni ylös Curtin luokse yksinänsä ja tapasi hänet
tallin takalistolla, sen ja navetan välisellä tanhualla. Ja siellä
hän vaati taas korvaustansa. 'Minä sinulle antamas korvausta
persauksistani, senkin _verdammte bauer_-kollo', vastasi Curt. Tämä
oli hänen tavallinen puheenpartensa. Silloin talonpoika sieppasi
herra Curtin syliinsä maasta. Sitten hän päästeli ikäänkuin kaikessa
rauhassa hänen housunsa alas ja otti korvauksensa, mistä Curt oli
hänen käskenyt sen ottaa, lähipaikoilta. Ja hän otti sen puukollaan.
Pihalla ei ollut ketään muita kuin pari naisihmistä sekä muuan vanha
tallirenki. Tämä seisoi katselemassa. Curt ja mikä häneen kuului
heitettiin tunkiolle. Siinä päättyi Curtin elämä.
Ihmiset eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan kiirehtivät katsomaan.
Ei ollut Curt koskaan ennen hävinnyt ketään miestä vastassa, ja
nyt oli hänet siepattu kuin pieni lapsi avuttomuudessaan. Siitä
läksi liikkeelle se puhe, että paholainen oli nähtävästi itse ollut
kaupungissa ja ryhtynyt rankaisemaan. Ja sitä vahvisti se seikka,
ettei talonpoikaa sen koommin ollut löydettävissä eikä hänen nimeänsä
kuultu, kun häntä ei tuntenut kukaan niistä talonpojista, joita
silloin oli kaupungissa. Mutta talonpojat osaavat olla vaiti, joten
asia ei ole varma.
Olipa se kuka tahansa, sääsi tässä kaikkivaltias Jumala itse.
Sillä ilman Hänen tahtoansa ei halpa varpunenkaan putoa maahan.
Hän on ennakolta määrännyt omat tiensä, ja niinpä sen suuren
syntisen piti henkensä heittää siellä tunkiolla kaikkien entisten
lastenruumiittensa seassa. Jumalan nimi olkoon ikuisesti kiitetty,
amen!
2