Curtin pojat olivat siihen aikaan Köpenhaminassa maisteri Owe Guden
hoteissa. Hänen kanssaan he myöhemmällä matkustivat ulkomaillekin ja
oleskelivat eritoten Curtin ylhäisten sukulaisten luona kauan. Adler
palasi sitten kotiin ottamaan kartanon haltuunsa. Mutta Max jäi sinne
lueskelemaan papiksi, suurten puhujalahjojensa vuoksi.
Herra Adler näyttäysi harvoin kaupungilla eikä milloinkaan lähtenyt
sinne kävelylle, vaan häntä kantoivat upeaan liveriin puetut
palvelijat _porte chaisessä_ Samaten linnassa; siellä seisoi toinen
palvelija toisensa tiellä ja kaikki vaatetettuina kuin ruhtinaan
pitoihin. Herra Adler olosteli yksinänsä ja seurustelematta kaupungin
arvoisien porvarien kanssa, jotka eivät olleet hänelle mitään. Herra
Adler tursistui ajan mittaan ylenmäärin lihavaksi ja kävi omituiseksi
oloissansa ja tavoissansa. Niinpä hän ei koskaan puhunut ihmisten
kanssa, kuunteli vain.
Oltuansa täällä joitakin vuosia, kaikkien hommien muuten menestyessä
hyvin Torbiörn Kristofferinpojan taitavassa hoidossa, matkusti
herra Adlerkin Köpenhaminaan. Sillä silloin ei enää ollut Kristian
Viidettä, korkeastiautuasta muistossa; oli hänen poikansa,
meidän korkea perintöruhtinaamme ja herramme, suurvaltaisin,
kaikkeinarmollisin kuningas Fredrik Neljäs (jota Jumala kaikilla
hyveillä kaunistakoon ja tukekoon!) tullut meidän hallitsijaksemme.
Ja hänen eteensä polvistui vaivalloisesti herra Adler rukoilemaan
häntä täyttämään hänen korkeastiautuaan herra isänsä hänen autuaalle
isällensä antaman armollisen lupauksen suvaita tulla meidän luoksemme
tänne kaupunkiin ja nukkua hänen halvan kattonsa alla hänen
ensi kertaa käydessään vieraisilla Norjassa, missä kaikki häntä
odottelivat. Ja salaisena tarkoituksena oli, kuten kuningaskin tiesi,
että herra Adler saisi takaisin sen korkean aatelisarvon, jonka hänen
isänsä oli aikomaan nuoruudessaan konnankoukuilla menettänyt. Tätä
suvaitsi kuningas suosiollisesti kuunnella.
Silloin herra Adler matkusti suoraa päätä Hollantiin, sillä mitä
isä oli tehnyt, ei ollut kylliksi kelvollista. Tältä matkalta hän
myöskin toi kotiin sen suuren karossin, jollainen täällä nähtiin
ensi kertaa. Sotakomisaari, herra v. Synnestwedt arveli, ettei
herra Adlerin sopinut ajaa karossissa, kun hän ei ollut mikään
säätyhenkilö, ja teki asiasta valituksen. Ensi kertaa tunnustettiin
silloin Köpenhaminasta käsin, että Curtit olivat hyvin korkeata
aatelia. Siitä asti hän ei koskaan ajellut ilman esiratsastajia
ja metsästäjiä, sitä paitsi vielä pitäen kahta palvelijaa takana.
Siksipä täytyikin hänen mäkien vuoksi käyttää neljää hevosta. Mutta
kaupunki luki sen itsellensä kunniaksi, että siellä oli mies, jolla
oli moiset oikeudet.
Mutta herra Adler oli Köpenhaminassa havainnut, että siinä linnassa,
jossa kuningas siellä asui, eivät nukkuneet hänen palvelijansa
eikä hänen seurueensa, kuten kohtuullista olikin, vaan ainoastansa
hän ja hänen korkea perheensä. Sitä vastoin kuninkaallinen seurue
ja kuninkaallinen palvelusväki asui eriksensä kumpainenkin
sivurakennuksessaan. Siitä syystä herra Adler liitätti uuteen linnaan
sen ison oikeanpuoleisen sivurakennuksen, joka siellä nyt nähdään.
Siellä oleskelisivat kuninkaan seurue ja palvelusväki, samoin kuin
herra Adler itsekin ja hänen palvelusväkensä, kun kuningas tulisi.
Mutta Torbiörn Kristofferinpoika, hänen uskottu miehensä, kieltäysi
jyrkästi liittämästä vasenta sivurakennusta lisäksi ja uhkasi
lähteä. Sentähden on oikeanpuoleinen yksinänsä. Eikä herra Adler
päässyt täydentämään torniakaan. Sillä kartanoon oli otettu vielä
monia uusia kiinnityksiä tämän suuren prameuden takia, eikä Torbiörn
Kristofferinpoika mitenkään saanut korkorahoja irti, joten muutamia
kalleimpia pantteja oli suurella tappiolla myytävä. Samaten myytiin
kaupungin rakennustontit kukin vuokraajalleen, joka lunastaa jaksoi.
Silloin kartanon paloittelu alkoi.
Herra Adlerin nuorempi veli, pappi Max-herra, oli
kaikenlaisissa toimissa hyvin taitava mies, joten hän tuki Torbiörn
Kristofferinpoikaa. Ja kun nyt käyn antamaan kuvausta herra Maxista,
rukoilen Jumalaa varjelemaan minua nostamasta nurjamielisyyden kilpeä
kuollutta miestä vastaan, joka on minulle tuottanut moninaista
kiusaa. Sillä minusta oli samana vuonna ansiottomasti tullut Sancta
Marian kirkon suntio ja kanttori tässä kaupungissa; mutta minä en
tahdo nyt täyttää kallista paperia kaikella meidän kinastelullamme
siitä ruukusta, joka oli ostettu herra Curtin jälkeen toimitetusta
huutokaupasta ja joutunut minulle perintönä, taikka sillä riidalla,
joka syntyi, kun minun piti herra Maxin sijasta, hänen sinä päivänä
voidessaan juomisesta pahoin, lukea saarna Dr. Martinuksen kirjasta
ja herra Max tuli ylös saarnastuoliin ja löi minut kumoon. Tämä
kaikki olkoon minun puolestani unhotuksen omaa nyt, kun hän on
turpeen alla. En siis siitä syystä tässä hänestä tosikuvausta
piirrä. Mutta että jälkeentulevaiset tietäisivät, millä tavoin
Herran ihmeelliset tiet ovat sattuneet tähän sukuun. Myöskin että
kävisi selväksi, miten tämä kaupunki lienee edellä muita Jumalan
vaarinpidossa, koska hän niin näkyväisesti on avittanut sitä lyömällä
sen kiusanhenget maahan.
Heti kun herra Max tänne tuli, hallitsi ja vallitsi hän ensin
veljeänsä ja kaikkea kartanon väkeä, sitten kirkkoa ja kaikkea
siihen kuuluvata, mutta senjälkeen myöskin koko kaupunkia. Hän
oli pahempi kuin isä, herra Curt, siinä suhteessa, että hän oli
oppinut ja osasi suurella taidolla ja viisaalla oveluudella kietoa
ja vääntää sekä ihmisiä että asioita. Hän oli myös mitä valtaisin
mies saarnastuolissa. Kun se kauhistava onnettomuus tapahtui, että
Sancta Marian kirkko taivaan ukontulen sytyttämällä paloi maan
tasalle, meille kaikille muistutukseksi, kuten tässä minun _Manu
scriptumissani_ toisaalla kerrotaan, puhui herra Max koko kesän
läpeensä joka sunnuntai torilla, muutamalla korokkeella. Ja silloin
kuultiin hänet koko tällä kulmalla kaupunkia; niin, seisoivatpa
ulkona satamassa laivojensa kannella ja kuulivat hänet sinnekin,
sekä ikkunoihin vastapäätä niemellä, vaikka eivät siellä toki sanoja
erottaneet. Niin, erään ulkoväylältä hinatun aluksen laivuri on itse
kertonut minulle, miten he kaikki pohjoiselle väylälle asti kuulivat
kaupungista ikäänkuin synnytystuskissa kirkuvan vaimon ääntä eivätkä
tienneet mitä ajatella. Sillä miehen ääni kuulostaa pitkältä matkalta
kuin naisen...
Sentähden olkoon sanottuna herra Maxin ylistykseksi, että hänen
aikanansa kirkossa käyminen tuotti kaikille hyödyllistä pelkoa.
Eikä hän kärsinytkään, että kukaan jäi pois. Hän kyseli heitä
saarnastuolista tai haki heitä taloista, jonkatähden kirkkoa ei ole
koskaan käytetty niin uutterasti kuin silloin. Alhainen kansa oli
häneen erinomattain kiintynyt, kuten muinoin hänen isäänsä. Sillä hän
suvaitsi useasti käydä heidän häissään ja maahanpaniaisissaan sekä
maistella heidän oluttansa, kuin myöskin antaa heille hyödyllisiä
neuvoja kaikesta heidän elannostansa; sillä hän oli älykäs ja tunsi
heidät kaikki nimeltänsä, miehet ja naiset. Hän alisti vähitellen
valtaansa koko kaupungin, niin ettei kukaan saanut niinä päivinä
kotiinsa mitään, luovuttamatta siitä osuutta papille, eikä myöskään
teurastettu eikä olutta pantu pappia sillä siunaamatta. Ja ellei
köyhä voinut hänelle mitään muuta lahjoittaa, niin kalaa. Eikä niinä
päivinä kukaan voinut, ylhäinen tai alhainen, naittaa tytärtänsä
tai toisin tavoin muuttaa olojansa, ensin kuulematta herra Maxin
neuvoa. Ja kun hyviä lahjoja ja muuta suostuttelua oli salassa
tarjolla, saattoivat monet saada herra Maxilta mitä muilla keinoin
oli mahdoton hankkia. Tämän minä tiedän; sillä minä kerron sitä, mitä
minä tiedän, enkä sitä, mitä en tiedä. Sitä, joka oli hänen tahtoansa
vastaan, saattoi hän vainota ja kiusata yötä päivää, häntä ja hänen
huonekuntaansa sekä hänen sukuansa, sekä maallisen ja sotilaallisen
esivallan kautta että ystävien ja avulla aina Köpenhaminaa myöten.
[Kuten kävi Karl Brandenburgille torin laidassa. Hänellä oli tytär
Kristiane, joka oli luonnostaan ylpeä, mutta kaunis. Ensimmäisen
vaimonsa kuoltua herra Max oitis pyysi Kristianea aviokseen; mutta
tämä ei tahtonut ja isä suojeli häntä siinä, vaikka pelkäsikin.
Silloin Karl Brandenburg pantiin syytteeseen luvattomien tavarain
kauppaamisesta; sitten vääristä mitoista ja painoista, ja lopuksi
Jumalan pilkkaamisesta. Viimeisestä hänet vapautti kuolema. Sitten
tuli poika kotiin Ranskanmaalta; hänet lähetettiin sotapalvelukseen,
eikä kukaan ole hänestä sen koommin kuullut. Silloin kun esivalta
ensin nousi Karl Brandenburgia vastaan, oli hän kaupungin rikkain
mies. Mutta hänen kuollessaan oli tyttärellä ainoastaan sen verran,
että pääsi asumaan erääseen maalaistaloon. Siellä hän elää vielä.
Monia samanlaisia tapauksia sattui, joten kukaan ei uskaltanut ruveta
häntä vastaan.]
Mutta siitä oli kaupungille hyvääkin, niinkuin että kukaan ei siihen
aikaan saanut nostaa mitään käräjäjuttua, vaan hänen oli esitettävä
asiansa papille, joka sen ratkaisi. Samaten silloin kun oli uusi
kirkko Sancta Marian sijaan rakennettava, se jota nyt kansan suussa
ristikirkoksi nimitetään, -- silloin oli koko puuha kaikin puolin
hänen hoidossaan, niin että hän on sen oikea rakennusmestari, joten
tämä uhkea temppeli on kaupungille kunniaksi ja hänelle iäiseksi
muistoksi. Se maksoi hirveästi rahaa, mikä kaikki meni hänen
veljelleen, sillä kartano hankki kivet ja puut sekä kauppateitse
muun. Mutta herra Max kokosi rahat, ja sen hän teki sillä tavoin kuin
vihollinen olisi saanut kaupungin ryöstääksensä. Sillä kun minäkin
yksistäni lasken, mitä kaikkea minun oli pakko hellittää, niin en
ymmärrä kuinka siihen suostuin. Mutta hän oli kamala mies. Hän kävi
itse joka laivassa, ensi työksensä joka aamu rientäen satamaan
katsomaan, ja samaten monta kertaa päivässä, ja silloin ne saivat
suorittaa veroa. Jokaisen matkustavaisen, miehen ja naisen, jonka hän
sai etsityksi käsiinsä, täytyi luovuttaa roponsa kirkon hyväksi.
Kerran hänen oli käydä pahoin satamassa leski Sara Andersenin luona,
joka piti majalaa merimiehille. Sillä hän varoitti asukkejansa
aina kun näki papin tulevan, ja nämä ryömiskelivät ylisille
tai kellareihin piiloon, kun kukaan ei voinut vastustaa hänen
suostuttelujansa tai uhkauksiansa. Niinpä myöskin rikas Heinrich
Arendt Lyypekistä; hän oli tullut tänne sen laivansa takia, joka
oli häneltä merellä rosvouksella anastettu ja tänne myyty. Hän
tunsi vanhastaan hyvin herra Maxin ja ryömi ylisille. Mutta herra
Max oli tottunut siihen _trafiqueen_ ja ryömi perässä. Mutta kun
hän oli kovin raskas, katkesivat tikkaiden puolapuut ja hän solahti
alas, tarttuen kaiteiden väliin kiinni. Mutta silloin nousi Saralle
suuri tuomiopäivä, ja hänen täytyi uhrata valtainen _summa_ uudelle
kirkolle rikkaan Heinrich Arendtin sijasta. Tämä ei tahtonut korvata
sitä leskelle, vaan kieräili mielinkielisin puhein, niin että Sara ei
saanut mitään, kuten on minulle useasti karvain kyynelin kertonut.
Sanottu Andersenin leski muuten kuoli samana päivänä, niin, samalla
tunnillakin, kuin herra Max. Olen paljon aprikoinut löytääkseni
Jumalan syvän aivoituksen siitä, ja monet muut samaten. Mutta ei
olisi hyvä, jos me ihmislapset oivaltaisimme kaikki.
Mutta herra Maxin kuolema tapahtui seuraavasti. Alussa tänne
tullessaan hän kesti kaikki mitä joikin; mutta ei lopulta. Ja
humalapäissään hän oli vaarallinen naisväelle, niin että ne saivat
häntä taiten kartella. Ja niin sattui kerran linnassa, kun hän oli
pakottanut veljensä pitämään isot pidot, kuten hän yleensä pakotti
tämän tekemään kahdesti vuodessa, toiset uunnavuonna ja toiset
juhannuksena. Tämä tapahtui juhannuksena.
Mutta ennen kuin enempää kerron, on minun mainittava, että kartanon
käytävässä on hyvin pimeätä isojen portaiden sisäpuolella, silloin
kun kaksoisoven molemmat puoliskot on suljettu. Ja silloin ne olivat
suljetut sademyrskyn tähden, joita tällä rannikolla tiheään sattuu.
Herra Max erehtyi luulemaan Ane Trulintyttäreksi, tulliportilta,
Nille Maununtytärtä, raatimies Paavelsenin perheestä, kun molemmilla
oli samanlainen punakukallinen karttuunihame. Se sattui hämyisessä
käytävässä. Ja se, joka tunsi nuo molemmat, voi sen käsittää. Mutta
raatimies Paavelsenin tytär ei ollut mikään leikiteltävä; niin, hän
rohkeni nostaa aika kirkunan häntä vastaan. Nyt nousi ankara meteli
ja häly. Raatimies haki isännän, ja tämä tuli puhuttelemaan veljeänsä
ja sanoi olevansa kovin tällaista elämöimistä vastaan linnassa,
valittaen että Max ei lopettaisi ennen kuin olisi saattanut häviöön
heidät kaikki. Kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut niin monta
sanaa herra Adlerin suusta yhdellä kertaa; mutta kaikki havaitsivat
ne hyvin ajatelluiksi ja sopiviksi. Mutta herra Max ei kärsinyt
itselleen tätä sanottavan, sillä hän seisoi papin kauhtanassa,
päivällinen kun oli vast'ikään syöty. Ja sentähden hän ryntäsi
veljensä kimppuun, ja tavattoman lihavuutensa vuoksi ei herra Adler
voinut säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ensin seinää ja sitten
lattiaa vasten, kumpaisellakin kerralla kolauttaen pahasti päänsä.
Sitten ei herra Adlerilla enää ollut ymmärrystänsä, ja pian hän
kuolikin.
Silloin herra Max otti kartanon haltuunsa itselleen ja
perillisilleen. Mutta samasta hetkestä asti, kun hän muutti sinne
ylös, oli hän virmapäinen. Hän luuli aina olevansa henkien vainooma.
Hän näki ympärillään veljensä hengen, isänsä ja äitinsä sekä muita
henkiä. Hän ei saanut niiltä unta ja siirtyi huoneesta huoneeseen
ympäri koko rakennuksen ja kiljui ja saarnasi niitä vastaan
voimallisesti. Hän ei myöskään sallinut pitää ikkunoita kiinni,
sillä niistä piti henkien kaikota ulos. Mutta ikkunain ääressä oli
pidettävä vartijoita, jotta hän ei saanut itse syöksyä ulos.
Ihmiset kuulivat alas kaupunkiin asti hänen saarnaavan niin lujasti
kuin olisi tapellut jonkun kanssa. Siitä on se puhe lähtöisin, että
herra Max kilvoitteli perkeleen kanssa ja että henget olivat kaikki
tämän lähettämiä. Niin, sanottiinpa yleiseen, että herra Maxilla
oli kaiken aikaa ollut perkele palvelijanansa kaikissa onnellisissa
yrityksissään. Nyt perkele tahtoi hänet takaisin, sillä nyt oli aika
tullut. Mutta herra Max koetti nujertaa häntä suurella voimallansa
Sanan käyttelyssä ja papin taidoilla yleensä. Niin kamppailivat he
kaikin voimin yötä päivää, sillä herra Maxin piti pysyttää ottelu
käynnissä, jottei olisi joutunut yllätetyksi. Koko kaupunki keräysi
torille ja ylemmäksi kuuntelemaan. Kaikkia painoi suuri kauhistus,
mutta hiljaisuudessa. Ei myöskään ollut ketään pappia saatavissa
käsille, vaikka lähetettiin sana kumpaisellekin haaralle joka päivä.
He olivat poissa. Siten ei ollut ketään sanan voimalla auttamassa
herra Maxia perkelettä vastaan.
Sitten eräänä iltana kimmelteli kaikissa ruuduissa tuolla ylhäällä
ja koko rakennuksen päällä outo loiste, kuin olisi se ollut tulessa.
Raatihuoneen Anders, myöskin Anders Punanokaksi nimitetty, oli
kävelemässä kaupungista arpakapulaa viemään. Hän kuuli puistokujassa
kartanon lähellä miespoloisen käheällä äänellä kirkuvan, sillä nyt
hänellä ei ollut ketään saattajaa. Ja Anders näki tuliliekkien
leimahtelevan koko rakennuksen yli ja niiden keskessä paholaisen
makaavan katon harjalla ihan herra Maxin ikkunan kohdalla, sanoen:
"Nyt sinun on tultava, Max."
Anders ei jatkanut matkaansa, vaan pyörsi takaisin kaupunkiin.
Kiljuen tultuansa torille kertoi hän, mitä oli nähnyt ja kuullut.
Ja hän tuli yhtä kaistapäiseksi kuin herra Max itsekin, niin että
hänetkin oli lukittava huoneeseen ja vartioittavaksi pantava.
Nyt ihmiset oivalsivat, kuka oli lopuksi voittanut. Ja kaikki
odottivat nähdäkseen tuloksen. Seuraavana päivänä kuolikin aivan
oikein herra Max, mutta hiljaisesti ja täydellä järjellään, mikä
ihmetytti monia. Niin, hän teki vielä merkeillä tiettäväksi, että
hän tahtoi äitinsä huoneeseen, kuollakseen siellä. Ja tuskin hänet
oli viety sinne, kun myöskin odottamatta saapui pastori Thomasius,
ja hän rukoili herra Maxin edestä ja antoi hänelle kalliit alttarin
sakramentit siinä samassa huoneessa. Ja hän veisasi hänen edestään ja
rukoili sydämellisesti, ja herra Max saattoi nyt myöskin rukoilla,
vaikkakaan ei ääneen. Siellä hän kuoli samalla vuoteella kuin hänen
äitivainajansakin. Ympärillä olevat panivat merkille, että samassa
silmänräpäyksessä kaikuivat hänen itsensä rakentaman kirkon kellot.
Lienee siis kumminkin epätietoista, kuka sai viimeisen otteen, hänkö
vai perkele.
Soisinpa minulla olevan suuren kirjoittajan lahjat, voidakseni kuvata
tämän miehen kaikin puolin semmoisena kuin hän oli. Sillä sellaisena
kuin hän ilmi elävänä oli ei häntä voi kukaan ajatella, joka ei ole
ollut hänen alaisenansa, vieläpä monta vuotta kuten minä. Minä voin
siitä vieläkin öisin nähdä unia. Ja silloin vaimoni havahtuu suureen
tuskaani ja valitukseeni, herättäen minut ja vakuuttaen, että hän on
kuollut. Mutta silloin olen minä tavallisesti likomärkä hiestä.
Hän oli kolmasti naimisissa ja oli menemäisillään neljännen kerran
avioliittoon silloin kun kuoli. Olen puhutellut kaikkia niitä
kolmea, sillä minullahan oli siellä käymistä viran puolesta. Silloin
he valittivat hätäänsä, toinen toisensa jälkeen. Sillä hän tahtoi
saada kaikki tehdyksi ja kaikki yhdellä kertaa. Minä en käytä
omia sanojani, vaan Aadel Knutintyttären, joka oli hänen toinen
aviovaimonsa. Hän kuoli kynttelinpäivän aikoihin. Mutta vähää ennen
istui hän isossa tuolissa viheriässä salissa ja kutsui minut sisälle,
sillä hän oli kuullut ääneni keittiöstä. Silloin hän oli hyvin
heikko, ja hänen kätensä vapisivat. Minä kysyin, mikä oli hätänä. 'Se
on hätänä,' vastasi hän, 'että hän, joka on minun aviomieheni, on
minut kuluttanut loppuun lapsensynnytyksillä ja aherruksilla kuin sen
vaatekappaleen, joka hänellä on lähinnä ruumista, niin että nyt olen
minä valmis. Jumala tietää, kuka joutuu seuraavaksi. Ehkä hän sentään
myöskin itse sen tietää.' Näin sanoi vaimo. Ja vähän ajan kuluttua
hän kuoli.
Mutta seuraava oli Birgitte Mogenintytär, apteekkarin. Ja häät
vietettiin päivälleen kolme kuukautta edesmenneen Aadelin
maahanpaniaisista. Vaikka Birgitte oli kookas, vanttera nainen,
joutui hän sellaiseen tuskaan, kuullessaan tulevansa herra Maxin
aviovaimoksi, että hän sitten vahvisteli itseänsä apteekkarin,
isänsä, kaupaksi pitämillä väkevillä juomilla, milloin vain pääsi
niihin käsiksi. Hän on itse kertonut minulle, miksi hän alkoi juoda,
ja tämä oli syy. Mutta hän tappeli päihdyksissä ollessaan miehensä
kanssa ja lopuksi otti itsensä päiviltä myrkyllä. Tämän on tohtori
Mogens Mauritius sittemmin kertonut. Hän ei kuollut juomiseen, kuten
siihen aikaan puhe kävi. Hän oli naimisissa kolme vuotta, ja hänellä
oli kaksi poikaa miehensä kanssa. Kaikkiaan oli tällä kolmetoista
lasta, vaikk'ei hän ollut vanha mies kuollessaan. Vanhimman, Adlerin,
hän löi molemmilta korviltaan kuuroksi, niin että hän kuljeskelee
ympäri kuin kouho.
Jos minä vähäisillä lahjoillani kykenisinkin kuvailemaan, millainen
hän oli vaimojansa, palvelusväkeänsä, lapsiansa ja muita kohtaan
silloin kun hän suuttui, niin en sitä kuitenkaan tekisi. Sillä me
näimme hänen erkanemisessansa, että Jumala itse tutkimattomassa
armossaan (niin, totisesti se on suuri!) on hänelle anteeksi
antanut. Miksikä emme siis me ihmiset, joita vastaan hän on paljon
vähemmän syntiä tehnyt, menettelisi samaten? Kuten sanoikin piispa
kalliissa muistopuheessaan hänestä. Sillä hänen hautajaisensa
pidettiin suuret ja komeat. En ole eläissäni moisia nähnyt. Voisin
täyttää useita sivuja, jos tahtoisin luetella, mitä säätyhenkilöitä
täällä oli mukana, ja mainita, mitä täällä kolmen päivän mittaan
puhuttiin, syötiin ja juotiin. Hän oli eläessään mahtavampi kuin
kukaan muu tässä kaupungissa oleskellut mies. Kenelläkään muulla kuin
kuninkaalla itsellänsä ei ollut mitään sanomista niin kauan kuin hän
oli voimissaan.
Hänellä oli myös paljon käytännöllistä älyä, siinä suhteessa
nimittäin, että hän avitteli ihmisiä heidän vaikeimmissa
tehtävissään, etenkin heidän tileissään ja rakennushommissaan. Olen
kertonut kirkosta, mutta unohtanut mainita, että hän oli samalla
suuri laivanrakentaja. Hän ymmärsi sitä ammattia siitä asti kun
pienoisena poikana kierteli telakalla ja myöhemmin Köpenhaminassa
veistämösaarella, missä hän alinomaa käyskenteli kaikkea
katselemassa, samaten kuin hän ulkomaillakin piti tarkoin silmällä
tällaisia toimia. Minä olen sen kuullut häneltä itseltään. Ne laivat,
jotka täällä hänen veljensä veistämöllä jokitörmän juurella hänen
aikanansa rakennettiin, ovat kaikki hänen käsialaansa, ja useita
niistä myytiin ulkomaille suureksi ylistykseksi ja voitoksi. Mutta
nyt saapikin hänestä riittää.
Tästä kertomuksesta olemme selkeästi nähneet Jumalan ohjauksen,
nimittäin että isä Curt hän tuhosi heidän äitinsä ja itsensä, ja
herra Max hän tuhosi sekä veljensä ja itsensä että melkein tyyten
vanhimman poikansakin. Heille oli vähäiseksi siunaukseksi, mitä
olivat ryöstäneet Klaus Matiaksenpojalta ja niin monilta muilta.
Niinikään vei heidän voimansa yksistään heidän lankeemukseensa. Sen
ohella meidän tulee muistaa, että kuninkaan korkeata ja pyhää nimeä
rikollisesti käytettiin päästäkseen kartanoon käsiksi, mutta että
rangaistukseksi se tuli haaskatuksikin samassa korkeastipyhässä
nimessä.
Tämän ovat panneet merkille muutkin kuin minä arvoton. Sillä kun
edellämainittu raatimies Niels Ingebrektinpoika oli Köpenhaminassa
hakemassa täkäläistä tullinhoitajan virkaa, sanoi hän sen kuninkaan
rippi-isälle, jonka hän tunsi. Ja kun Niels pyysi _audiencea_
kuninkaan luona, seurasi kuninkaallinen rippi-isä häntä ja pyysi
häntä siinä kuninkaan edessä avoimesti kertomaan sen, minkä oli
hänellekin kertonut. Ja kun nyt kuningas sai ihan totuudenmukaisesti
kuulla, millä tavoin oli käynyt, että kartano tuli Curtin käsiin, ja
mikä tuotti sen häviön, -- että nimittäin molempiin oli kuninkaan
korkea nimi tietämättä ollut kummina, silloin suvaitsi kuningas
armossa kallistaa korvansa ja jonkin aikaa ajateltuansa lausua:
'Meidän Herramme on viekkaampi kuin kaikki kelmit yhteensä.' Ja
tämän kuninkaallisen lauselman teen minä alamaisuudessa omakseni,
jättäessäni nyt Curtien historian ja antautuessani toisille aloille.
* * * * *
Vuoden 1830 vaiheilla oli "Kartanosta" jäljellä: lehtipuita kasvava
ylänkö, jolla taas alkoi ilmetä havupuitakin; isot rapistuneet
rakennukset, laajat kasvistarhat kiviaidan reunustaman puistokujan
molemmin puolin, kappale karua ketoa näiden ja kaupungin välillä
sekä myös kaistale molemmilla laidoilla. Edelleen "Kartanoon" kuului
joitakin hakattuja metsämaita siellä täällä.
Silloinen omistaja, vihreätä pinkkoesiliinaa käyttävä pitkä,
tummapintainen mies, työskenteli puutarhurina omilla kasvismaillaan.
Nämä ja muutamat lehmät olivat hänen ainoana tulolähteenään.
Hän olikin ainoa elossa koko suvusta tässä maassa, eikä hän ollut
naimisissa.