Uudestaan rakentaminen. Amerika meidän päivinämme.
Unioni oli pelastunut. Siinä voiton ensimäinen, suoranainen seuraus. Ja
siitä itse teossa on johtunutkin näiden Amerikan Yhdys-Valtain
turvallisuus ja menestys. Ainoastaan kokoontunut keskusvalta oli
aikoinaan nämä kukoistavat siirtokunnat voinut vapauttaa vanhan emämaan
hallituksen rasittavasta ikeestä; ainoastaan luja liitovalta on voinut
samat siirtokunnat vapauttaa sisällisistä mätähaavoista ja ruveta oikeaa
vapautta luomaan. Kansalais-sodan kauhut olivat kuitenkin olleet liian
suuret, että voittajat nyt olisivat voineet käyttää voittoansa
kukistettujen masentamiseksi. Ei mitään meluavaa riemuhuutoa kuulunut,
ei mitään kostoa pyydetty. Ja se on luettava jalojen voittajain
ikuiseksi kunniaksi. Jonkun ajan kuluttua seurasi yleinen anteeksi-anto
kaikille kapinoitsijoille, heidän johtajillensakin. Jefferson Davis,
joka otettiin kiinni pakoretkeltä, sai tosin yhden aikaa istua
vankeudessa, mutta päästettiin sitten vapaaksi.
Pohjan ja vapauden voiton hiljaista iloa häiritsi kuitenkin kohta sodan
loputtua kauhea tapaus. Abraham Lincoln, joka marraskuussa edellisenä
vuonna oli suurella enemmistöllä uudestaan valittu presidentiksi ja aina
tarkoin silmin valvonut unionin parasta, sai murhamiehen käden kautta
surmansa. Huhtikuun 14 p:nä illalla istui hän ynnä vaimonsa ja muutamain
ystäväinsä kanssa teaterissa, kun kesken näytelmää yht'äkkiä muuan mies
hiipi heidän loosiinsa ja takaapäin ampui laukauksen revolverista
Lincoln'in niskaan. Presidentti kaatui heti tuoliltaan lattialle.
Murhaaja hyppäsi alas saliin, sänttäsi ylös näyttämölle ja huusi,
kääntyen yleisön puoleen ja murha-asettansa heiluttaen: "Nyt on Etelä
kostettu!" Tuossa paikassa oli hän poissa. Kaikki oli tapahtunut parissa
silmänräpäyksessä. Mutta Lincoln kuoli seuraavana aamuna, tulematta sitä
ennen enää ollenkaan tietoihinsa. Murhaaja, muuan raivostunut
etelävaltalainen, nimeltään Booth ja näyttelijä ammatiltaan, pääsi
pakenemaan Virginiaan, jossa kuitenkin takaa-ajava ratsumiesjoukko hänet
saavutti ja ampui kuoliaaksi, hänen yrittäessään vastarintaa.
Myöskin valtiosihteeri Seward tuli samana iltana pahasti haavoitetuksi
erään toisen höperön kautta, joka oli tunkeunut hänen kotiinsa häntä
murhaamaan. Näistä veritöistä ei kuitenkaan saa suoranaisesti syyttää
kapinan johtajia; he eivät olleet ketäkään semmoisiin yllyttäneet. Mutta
toiselta puolen täytyy myöntää että he paljon vaikuttivat puoluevimman
kasvattamiseen; ja puoluevimma kasvatti murhaajat.
Sodan loputtua hajosivat armeijat, ja kukin palasi jälleen rauhallisiin
toimiinsa. Ja mitä ihmeellisintä tässä hajauksessa oli ett'ei mitään
häiriöitä syntynyt. Löysää, joutilasta väkeä ei jäänyt mihinkään muiden
ihmisten rasitukseksi, vaan kaikille näkyi rikkaassa Amerikassa työtä
löytyvän.
Paljon oli tämä sota maksanut sekä varoja että verta. Puhumattakaan
niistä dollari-miljaardeista, jotka se oli niellyt, olivat yksistään
pohjois-valtiot menettäneet, kuten lasketaan, 275,000 ihmishenkeä, ja
Etelästä oli kai myöskin sen reippain nuoriso jäänyt tappotanterelle.
Mutta toiselta puolen olivat kuitenkin sodan tulokset äärettömän suuret.
Paitsi sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdys-Valtain eheys nyt oli
lopullisesti voitettu ja saatu turvatuksi, niin oli sama veljes-taistelu
myöskin kantanut toisen hedelmän, joka on jaloimpia mitä mikään sota
koskaan on tuottanut: Orjuus tuli lakkautetuksi unionin koko alueella.
Onneton musta ihmisrotu pääsi vapaaksi vuosisatoja kestäneistä
kahleistaan. Olemme jo maininneet Lincolnin julistuksen tammikuun
1 p:ltä 1863. Sitä seurasi helmikuun 3 päivänä 1865, jolloin
konfederationi veti viimeisiä henkäyksiään, uusi julistus, joka
kerrassaankin teki kaikki orjat Yhdys-Valtain rajojen sisäpuolella
vapaiksi ihmisiksi, huolimatta siitä olivatko he kapinoitsijain vai
muiden orjia.
Garrisonin ja Phillipsin työ ei ollut hukkaan mennyt. Ja he saivat itse
nähdä voittonsa päivän. Mutta, jos näiden abolitionistien harras
intoisnus oli ihmisten mielet herättänyt tajuamaan orjalaitoksen
sopimattomuutta vapaalle kansalle, niin on kunnia tuon mätähaavan
poistamisesta myös suureksi osaksi annettava maltilliselle, mutta
valppaalle Abraham Lincolnille, joka julistuksellaan helmikuun 3 p:ltä
pystytti itselleen ijäti kestävän muistopatsaan.
Neekeri ja mulatti Yhdys-Valloissa olivat nyt vapaita miehiä, mutta he
eivät vielä olleet kansalaisia. Persoonallista vapautta ei enää kenkään
voinut heiltä riistää, mutta heidän pääsemistään täydellisiin
kansalais-oikeuksiin vastustivat Etelän valkonaamaiset pohatat vielä
kynsin hampain. Presidentti Andrew Johnson, joka Lincolnin kuollessa
oli, varapresidenttinä ollen, astunut hänen paikalleen, oli itse
kotoisin Etelästä, mutta unionisti mielipiteiltään. Hän tahtoi että nuo
vasta kukistetut kapinavaltiot heti ja ilman muitta mutkitta
julistettaisiin täysin oikeutetuiksi jäsenkunniksi unioniin; mutta
kongressi ja sen kanssa Pohjan väestö ei tahtonut niille antaa entisiä
oikeuksia, ennenkun ne olisivat selittäneet tunnustavansa valtiosäännön
14 artikkelia, joka, kuten nyt erinäisellä lisäyksellä nimenomaan
julistettiin, koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan -- siis
vapautettujen neekerienkin -- persoonallisia vapauksia ja oikeuksia.
Kunnes nämä valtiot tämän tunnustaisivat, jaettaisiin ne -- niin tahtoi
kongressi -- sotilaspiireihin, joissa unionin hallituksen määräämä
käskynhaltia sotaväen avulla suojelisi vapautettuja neekereitä heidän
entisten herrainsa kostosta, jota syystä kyllä peljättiin. Kongressi
ajoi, huolimatta presidentin kiivaasta vastarinnasta, asiansa
perille. Neekeri ja mulatti julistettiin kongressin päätöksellä
huhtikuun 8 päivältä 1866 täysin oikeutetuiksi kansalaisiksi; ja
"Uudestaan-rakentamisen" työ -- kuten tätä Etelän asiain
järjestämistointa nimitettiin -- rupesi onnistumaan. Presidentti
Johnsonin ja kongressin väli oli täll'aikaa jo käynyt niin riitaiseksi,
että Johnson vedettiin oikeuteen rikoksesta Yhdys-Valtain lakeja
vastaan. Kongressi oli, käyttäen valtiosäännöllistä oikeuttaan, hänen
syyttäjänsä, ja presidentti tosin lausuttiin syytöksestä irti, mutta
kongressin hyväksymät lait ja hankkeet pysyivät voimassa. Vuonna 1869
erosi Johnson tavallisessa järjestyksessä, ja hänen sijaansa valittiin
Ulysses Grant, jonka aikana presidentin ja kongressin väli jälleen
vakaantui, koska tämä kelvollinen mies ymmärsi ylläpitää unionin arvoa
ja pontevasti turvata mustien oikeuksia Etelässä.
Uudestaan-rakentamisen työ oli onnistunut siihen määrään, että toinen
kapinavaltio toisensa perästä tunnusti valtiosäännön 14 artikkelin siinä
merkityksessä kuin sille nyt oli annettu, jolloin asianomainen valtio
jälleen pääsi täysin oikeutetuksi jäsenkunnaksi unioniin ja siis saattoi
uudestaan ruveta omia sisällisiä asioita hoitamaan ilman unionin
hallituksen välityksettä. 1871 oli kaikki valtiot jälleen edustettuna
kongressissa.
Mutta tätä pitkällistä uudistustyötä häiritsi kuitenkin kaiken aikaa
entisten orjaherrain sanomaton viha sitä onnetonta ihmisrotua vastaan,
joka nyt ilman omaa vaikutustansa oli saavuttanut yhtäläisen
yhteiskunnallisen arvon lain edessä kuin he itse. Vaikka unionin
sotaväkeä oli majoitettuna ylt'ympäri Etelää mustien suojelemista
varten, tiesivät Etelän ylpeät ylimykset -- nuo samat, jotka aina olivat
itseään demokraateiksi, kansanvaltaisiksi nimittäneet -- keksiä jos
joitakin keinoja entisten orja-parkain kiusaamiseksi. Niinpä muodostui
salaisia seuroja, joihin kuului valkoisia kansalaisia kaikista
ihmisluokista ja jotka ottivat varsinaiseksi työkseen piiskata, rääkätä
ja tappaa neekereitä, milloin nämä vain yrittivät käyttämään
äänestys-oikeuttansa taikka millä tavalla hyvänsä pyrkimään kilpailuun
valko-ihoisten kanssa. Näiden seurojen toimivat jäsenet ratsastivat
välin yksitellen, välin parvittain, usein suurissa joukoissa -- sekä
itse että hevoset verhottuina aaveentapaisiin valepukuihin, niin että
näyttivät kauheilta, irvistäviltä kummituksilta -- paikasta paikkaan,
panemassa käytäntöön hirveän kosto-oikeuden verituomioita semmoisia
neekereitä vastaan, jotka uskalsivat käyttää valtiollisia ja
yhteiskunnallisia oikeuksiansa taikka asettua valkoisen miehen
kilpailijaksi jollakin toimi-alalla. Nämä salaisen kosto-oikeuden
palvelussotilaat, "Ku-Klux'it" eli "Ku-Klux-Klan'it", kuten heitä
nimitettiin, olivat niin mahtavana voimana Etelässä, että unionin
hallituksen asettamat järjestysmiehet usein eivät voineet mitään heitä
vastaan. Kosto-oikeus oli "valtiona valtiossa", jota vastustamaan oli
varsin vaarallista nousta. "Päähallitus katseli" --sanoo muuan kertoja
näiltä ajoilta -- "levollisesti asiain menoa, kun onnettomia neekereitä
armottomasti ruoskittiin, miehet temmattiin vuoteistansa ja hirtettiin,
naiset häväistiin, talot poltettiin." --Ulysses Grantin voimakas käsi
vihdoinkin eai nämä hirmutyöt taukoomaan, ja "Ku-Klux'it" hajaantuivat;
mutta mitään yleisempää rangaistusta salaisten kosto-seurojen jäsenille
ei seurannut, sillä jäsenenä niissä oli melkein joka toinen
valko-ihoinen Etelän mies.[18]
Entiset orjat olivat täten kyllä saavuttaneet laissa tunnustetun
yhdenvertaisuuden valko-ihoisten kanssa, ja heidän vapaa asemansa oli
jotakuinkin turvattu; mutta vapautuksen kautta olivat he itse teossa
jääneet oman onnensa nojaan. Mistä saada heille työtä ja jokapäiväistä
leipää? Taitamattomat ja tietämättömät kun olivat, oli heille melkein
mahdotonta itse pitää huolta itsestään. Siinä aukeni taas entisille
abolitionisteille lavea työ-ala, sillä vanhat orjan-isännät kiukuissaan
eivät tietysti laisinkaan edistäneet neekerien vaurastumista.
Abolitionistit nyt panivat kaikki voimansa liikkeelle, hankkiakseen
mustille työtä, toimittaakseen heidän lapsilleen opetusta, antaakseen
nälistyneille ruokaa ja alastomille vaatteita. Ja tätä abolitionistien
harrastusta on kestänyt meidän päiviimme saakka. Vaikein tehtävä heillä
kuitenkin on niiden ennakkoluulojen poistamisessa, jotka valko-ihoisissa
yhä vielä melkein entisellä voimallaan vallitsevat mustaa rotua vastaan,
joka taas juuri tällä hetkellä näkyy olevan mitä ilkeimmän vihan ja
vainon alaisena Pohjois-Amerikan Etelässä. --Painatamme tähän, näiden ja
muidenkin Pohjois-Amerikan nykyisten valtiollisten olojen
valaisemiseksi, muutamia otteita eräästä Pohjassa ilmestyvästä
sanomalehdestä ("Chicago Daily News Record") vuodelta 1892, jonka
kuvausten kanssa muutkin viestit pitävät yhtä:
Siitä saakka -- lausuu lehti -- kuin Etelävaltiot v. 1876 unionin
sotaväen poistumisen kautta saivat kätensä vapaiksi, ovat ne yhä
kiivaammasti ruvenneet vaatimaan suurempaa erikois-itsenäisyyttä, "home
rulea". Amerikan kansa on kallistanut korvansa niille vaatimuksille,
joita toinen puoli Etelän väestöstä on tuonut esiin, samalla kun toinen
vaikeni tai jätettiin kuulematta milloin vain se joskus uskalsi nostaa
ääntänsä. Musta Etelä heitettiin taaskin valkoisen valtaan. Hallituksen
ohjakset siirtyivät niiden käsistä, jotka olivat taistelleet unionin
kannattamiseksi, niiden haltuun, jotka olivat sitä ankarimmin
vastustaneet. Tuo uudestaan vallalle päässyt vanha ylimystö oli pian
unohtanut sodan kovat opetukset ja pyrki taasen tarmojensa takaa
palauttamaan valko-ihoisten ylivaltaa. Se teki kaikki minkä suinkin voi,
musertaakseen vasta vapautettujen mustien rohkeuden ja intoisuuden.
Mutta koska kuitenkin pian saatiin kokea ett'ei tämä --niiden
valtiosäännön lisäysten tähden, jotka sota oli tuottanut --käynyt päinsä
laillisia muotoja noudattamalla, heitettiin lain koneisto kokonaan
syrjään ja valta pantiin roskaväen käsiin. Veruke oli kuitenkin
keksittävä, kansan silmien sokaisemiseksi ja peljätyn vastarinnan
häätämiseksi, -- ja niinpä keksittiin tuo syytös, että muka neekerit
tekevät väkivaltaa valkoisille naisille. (Tämmöisiä juttuja tietävät
itse teossa sanomalehdet varsin usein kertoa.) Ja tämän syytöksen
tekevät miehet, jotka itse kehuvat olevansa naisellisen puhtauden
suurimpia voittajia ja jotka ovat käyttäneet orja-herrain raakaa valtaa
luodakseen maailmaan mulatti-rodun! Pohjan väestölle kerrotaan kuitenkin
että neekerit tapetaan hyvistä syistä, että lynch-rangaistus (väestön
toimeen-panemat "kuoleman-rangaistukset" eli ihmistapot ilman oikeuden
välityksettä taikka päin vastoin tuomio-istuimen tuomiota) on
ylläpidettävä, jotta muka neekerien solvaukset valkoisia naisia vastaan
saataisiin taukoomaan. -- Lehti tekee sitten laskun, jonka mukaan
yksistään tänä vuonna (1892) etelävaltioissa lynchattujen neekerien
lukumäärä tulee nousemaan noin 400 henkeen, koska vallattomuus viime
aikoina on ollut aivan tavattoman hurja; jonka ohessa edellisinä vuosina
niin ikään on tällä tavoin tapettu sadottain mustia -- kansalaisten
kautta niissä valtioissa (lausuu lehti), joiden viranomaiset paljon
useammin auttavat ja tukevat murhaajia kuin kokevat kannattaa lakia ja
oikeutta. Nyt, niinkuin orjuuden päivinä, pidetään lakia liian kalliina
jalokivenä, että sitä saattaisi käyttää mustan miehen hyväksi.
Hän on lain ulkopuolella, arvellaan. Jos hän rohkenee käyttää
äänestys-oikeuttansa, tulee hän ammutuksi; jos hän lyöpi valkoista
miestä, tulee hän ammutuksi; jos hän katselee valkoista naista, tulee
hän ammutuksi; jos hän on lainkuuliainen kansalainen, joka hoitaa omia
asioitaan ja saavuttaa taitoa jossakin ammatissa, pidetään häntä
vaarallisena ja hän tulee ammutuksi. Ei valtioiden eikä unionin lait
häntä suojaa. Kun hän lynchataan, ei komenneta sotaväkeä liikkeelle
järjestystä ylläpitämään. Jos hän puolustaa itseänsä, kuten äskettäin
tapahtui muutamassa paikkakunnassa, niin julistetaan tämä heti
piiritystilaan ja sotaväkeä lähetetään paikalle kukistamaan "kapinaa".
-- Etelän sanomalehdistö on saman lynchauksia toimittavan roskaväen
käsissä, jotta harvoin saadaan oikeita tietoja asiain menosta. --
Toiselta puolen on sodan loputtua kaikissa etelävaltioissa tuskin viittä
valkoista tullut hirtetyksi neekerimurhasta, semmoista pidetään melkein
yhtä luvallisena kuin jäniksen-ajoa. Sitä harjoitetaan melkein yhtä
reippaasti kuin urheilua, ja kaikki yhteiskunnan luokat ovat siinä yhtä
innokkaita. -- -- Jos neekerit käyttäisivät itsepuolustusta roskaväkeä
vastaan, pideltäisiin heitä heti aivain kuin kapinoitsijoita.
Paikallis-virastot kääntyvät kuvernöörin puoleen ja tämä unionin
hallitukseen, saadakseen aseellista apua, ja aseellinen apu tulee. --
Home-rule-järjestelmä ja "valkoisten ylivalta" käypi ajan pitkään
uhkaukseksi, vaaraksi, eikä ainoastaan neekereille, vaan koko unionille,
kansalliselle rauhalle. Kun lukuisa roskaväkijoukko maaliskuussa 1891
murtausi sisään New Orleansin vankilaan, hinasi sieltä ulos ja murhasi
11 Italialaista, valtasi pelko ja kauhistus koko sivistyneen maailman.
Kolme noista onnettomista oli Italian alamaisia, ja heitä tietysti
suojeli voimakkaimmat kansainväliset säädännöt. Siitä huolimatta eivät
New Orleansin viranomaiset vanginneet ainoatakaan henkilöä murhaajista.
Ja kun unionin hallitus tulee väliin, käskee Louisianan kuvernööri
halveksivalla ylpeydellä sen vain pitämään huolta omista asioistaan.
Louisianan hallitus kieltäytyi antamasta minkään-moista korvausta,
ja unionin hallitus sai maksaa vahingot. Semmoisia ovat
home-rule-järjestelmän hedelmät. Vuotta myöhemmin tehtiin Memphisissä
Tennesseen valtiossa vielä inhoittavampi hirmutyö. Kolme kunniassa
pidettyä ja hyvin toimeen-tulevaa neekeriä pitivät kauppaa muutamassa
esikaupungissa ja kilpailivat sen kautta erään valkoisen miehen kanssa.
Tämä päätti karkoittaa heidät väkivallalla pois. Myöhään muuanna iltana
tuli hän paikalle, muassaan joukko valepukuisia polisipalvelijoita.
Tappelu alkoi, neekerit ampuivat, ja pari hyökkääjistä sai surmansa.
Silloin otettiin neekerit väkivoimalla kiinni ja vietiin vankeuteen;
mutta joukko roskaväkeä mursi auki vankilan portit ja lynchautti vangit.
Kolme muuta neekeriä, jotka olivat joutuneet sekaantumaan tähän
epäjärjestykseen, tuomittiin vankeuteen 5-15 vuodeksi. -- Vähän
jälestäpäin syytettiin muuanta neekeriä Arkansasissa väkivallan-teosta
naista vastaan. Roskajoukko sitoi hänet puuhun; nahka nyljettiin
ruumiista, ja se nainen, joka oli häntä syyttänyt, sytytti itse rovion.
Tuskin sitä päivää enää menee, jona ei sanomalehdet tietäisi kertoa
jostakin lynchauksesta etelävaltioissa. Ne sanomalehtimiehet, jotka
niitä kertovat, ovat usein itse ottaneet niihin osaa. He ovat roskaväen
omia lapsia ja pitävät sen puolta. Eivätkä he uskaltaisikaan panna
vastalausettaan, sillä silloin olisi heidän oma nahkansa vaarassa.
Sananvapautta ei enää ole Etelässä olemassa. Pari vuotta takaperin
lähetti muuan Cincinnatin sanomalehti kirjeenvaihtajan Mississippin
valtioon. Heti kun hänen toimensa tuli tietyksi, kivitti hänet roskaväki
kuoliaaksi ja viskasi ruumiin erääsen luolaan. Ainoastaan muutamia
päiviä sitten lakkautettiin "Vapaa Sana" niminen sanomalehti Memphisissä
sen tähden, että se piti mustien puolta. Sen naispuolinen toimittaja,
Iida B. Wens, ja hänen kirjanpainajansa karkoitettiin pois kaupungista.
Joukko kaupungin paraimpia porvareita kokoontui puuvilla-pörssi-taloon
ja julisti tuon kuuluisaksi tulleen tuomion. --
Niin kuuluu Chicago-lehden synkkä kuvaus. Ja vaikka se olisikin hieman
liioiteltua, osoittaa yhä eleillä oleva rotuviha, joka ei hevillä näy
olevan poistettavissa, että Etelän valkoisilla asukkailla ei
vielä ole mitään selvää käsitystä vapaudesta eikä edes siitä
erikois-itsenäisyydestä, "home rule'sta", jonka asiaa he etupäässä ovat
kannattavinansa. Nuo julmat vainotyöt mustaa väestöä vastaan
muistuttavat vielä liian paljon Ku-Klux'ien ajasta, voidakseen oikeuttaa
sitä valtiollista itsehallintoa, jota valkoinen Etelä niin kovalla
kaipauksella halajaa, -- todistavat että päin vastoin ainoastaan
lujennettu unioni-valta on kykenevä kasvattamaan varsinaista vapautta,
todistavat että ainoastaan valistunut republikaaninen Pohja itse teossa
yksinään kannattaa sitä kansallista ja persoonallista vapautta, jolle
Yhdys-Valtain valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä aikoinaan
rakennettiin.
* * * * *
Aikoja tietysti vielä kuluu, ennenkun tämä Pohjan kasvatustoimi Etelässä
on täytetty, ja jos ennen tarvittiin ankarat herätyshuudot orjuuden
abolitionisteilta, ennenkun se vihdoinkin saatiin poistetuksi, niin
tarvitaan vielä yhtä ankara kasvatus rotuvihan abolitionisteilta,
ennenkun tämä Etelästä poistuu, tarvitaan, kuten mainitsimme, myöskin ja
etupäässä lujennettua unionivaltaa, joka kykenee tukemaan jokaisen
rehellisen kansalaisen, siis neekerinkin, syntyperäisiä oikeuksia. Mutta
vaikka oikea vapauden-käsite täten ei vielä ole päässyt juurtumaan
Etelän valkoiseen väestöön, on kuitenkin vapauden-aate semmoisenaan
melkein väestön tietämättä monessa suhteessa jo vaikuttanut
kasvattavasti siihen ja sitä itse teossa hyödyttänyt. Niinpä ovat nuo
samat vanhat orjaherrat saaneet kokea ett'ei orjatyö olekkaan niin
kannattavaa ja tuottavaa kuin he aikoinaan olivat luulleet. Orjatyö oli
itse teossa tehnyt Etelän köyhäksi; se tuli yltäkyllin näkyviin
kansalais-sodassa, ja tämän perästä oli Etelän taloudellinen tila aivan
häviö-kannalla. Mutta sittenkun orjat kasvimailla vaihdettiin vapaisin
työläisiin, joista jo tähän aikaan enemmän kuin puolet ovat
valko-ihoisia, niin on kasvimaan-viljelys ruvennut kannattamaan monta
vertaa paremmin kuin ennen. Vapaa työ on tehnyt Etelän rikkaaksi. Ennen
oli sillä teollisuutta tuskin nimeksikään, nyt on ainakin päästy varsin
kauniisen alkuun; sen kivennäis-aarteita kaivetaan yhä enemmän ylös maan
piiloittavasta povesta, ja erittäinkin rautateollisuudessa kilpailee se
jo itse Pohjan kanssa. Asian laita on se, että Etelän valkoinen väestö
on, siitä asti kuin sen itse täytyi ryhtyä työhön, oppinut antamaan
arvoa tälle ja kunnioittamaan työntekijää. Ennen aikaan sama väestö
sydämensä pohjasta halveksi tuota mustaa rotua, joka ei saanut muuta
tehdä kuin työtä, sill'aikaa kuin valkoinen mies pysyi kaukana kaikesta
tosi-työstä; mutta nyt on tuo entinen halveksiminen ruvennut muuttumaan
sanomattomaksi vihaksi, koska neekeri uskaltaa työssä kilpailla
valko-ihoisen kanssa. Ja vihan astuminen halveksimisen sijaan on jo
muuntumista parempaan päin -- vieläpä molemmin puolin. Parempi vihata
kuin halveksia, parempi olla vihattuna kuin halveksittuna.
Mitä muuten tulee Pohjois-Amerikan kehitykseen kansalaissodan loputtua,
niin on meidän ensiksikin huomauttaminen että republikaaneilla eli
tasavaltalaisilla melkein kaiken aikaa[19] -- tähän päivään saakka
-- ainakin näennäisesti on ollut valta käsissään, mutta unionin
hallituksen on tietysti täytynyt, muutenkin tarkoin noudattamalla
valtiosääntöä, rajoittaa valtansa käyttämistä asiainhaarain mukaan ja
etenkin pitää silmällä Etelän omituisia oloja, jotka vielä niin
melkoisesti pidättävät vapaampaa edistymistä. Republikaanisen puolueen
sisällinen politiiki muuten on yhä edelleen kannattanut samaa ankaraa
suojelustulli-järjestelmää, joka on ollut vallalla aina vapaussodasta
asti. Ulkopolitiikissa noudatettiin, kansalais-sodan loputtua,
pontevalla voimalla Monroe-oppia Ranskan keisarikuntaa vastaan, joka
pakoitettiin vetämään pois voimansa Mexikosta, missä Napoleon III:n
sinne toimittama keisari Maximilian sai surkean surmansa; ja
sovintotuomio Genèvessä, -- joka tuomitsi Englannin maksamaan runsaat
korvaukset niistä vahingoista, joita "Alabama" ja muut Englannissa
varustetut Etelän kaapparilaivat olivat tuottaneet Amerikan kaupalle
-- oli myöskin suuri voitto unionin hallitukselle.
Jo vuonna 1858 oli nuori territorio Minnesota Ylä-Järven (Lake
Superior'in) länsirannalla ja Mississippin latvoilla otettu valtioksi
unioniin. Sitä seurasi v. 1859 Oregon Tyvenen Meren rannikolla; v.
1863 Länsi-Virginia, vanhasta Virginiasta lohkaistu alue vuorten
länsipuolella; v. 1864 hopearikas Nevada, Californian naapurimaa; v.
1867 Nebraska, ruoho-aavikko-valtio Iowan länsipuolella; v. 1876
kaivosvaltio Colorado Utah'n ja Kansas'in välillä. Viimeisten kahden
vuosikymmenen kuluessa on kokonaista kuusi valtiota lisäksi tullut:
Pohjois- ja Etelä-Dakota Minnesotasta länteenpäin Missouri-tasankojen
luoteis-kulmassa, Montana, Wyoming, Idaho, Dakotan ja Oregonin
välisellä suurella ylängöllä, sekä Washington, Oregonista pohjoseen
Tyvenen Meren rannikolla.
Territorioina ovat vielä: Utah, joka omituisten olojensa vuoksi ei ole
päässyt valtioksi, Arizona ja Uusi Mexiko, joilla ei vielä ole
tarpeeksi asti asukkaita unionin jäsenkunniksi päästäkseen, sekä
indiaanilainen territorio Oclohama, jonka ikivanha väestö juuri
kansallisuutensa tähden on suljettu pois siitä kansalais-oikeudesta,
minkä maahan tuotu musta rotu on saavuttanut. Oclohaman indiaanit ovat
kuitenkin osaksi taipuneet maanviljelykseen, mutta -- ei auta! Amerikan
alkuväestö on, kun onkin, tuomittu vieraaksi isiensä maassa -- ja tässä
matoisessa maailmassa, josta sille on ikuinen matkapassi annettu.
Kansalais-oikeuksia eivät myöskään ole saaneet Amerikaan syöpyneet
Kiinalaiset, joita Californiassa ja muissa Tyvenen Meren valtioissa on
1 miljoonan paikoille. He työskentelevät hyvin vähällä päiväpaikalla ja
kiusaavat siten valkoista työväestöä.
V. 1868 ostivat Yhdys-Vallat Venäjältä suuren Aljashka nimisen
niemimaan Beringin salmella.
Täten on Yhdys-Valtain alue kasvamistaan kasvanut ja täyttää nyt
äärettömän alan valtamerestä valtamereen, joita meidän päivinämme
suurenmoiset Pacific-rautatiet yhdistävät, niin että tuon suunnattoman
pitkän matkan, johon muinoin meni vuosikausi, nyt kulkee yhdessä
viikossa. Yhdys-Valtain aluetta risteilevät muutenkin rautatiet paikasta
paikkaan, joten Pohjois-Amerika kulkuneuvojen puolesta kenties on
paraimmin varustettu maa maailmassa, kun samalla ottaa lukuun nuo monet
ja valtavat vesistöt, joiden virtoja ja laineita tuhansittain
höyrylaivoja halkailee.
Pohjois-Amerikan maanviljelys -- kokonaisuudessaan käsitettynä -- on
meidän päivinämme jo niin mahtavalla kannalla, että sille tuskin enää
Vanha maailma vertoja vetää; ja päivä päivältä lavenee viljeltyjen
turpeiden ala, jonka ohessa itse viljelys-keinot yhä edistyvät. Amerikan
maanviljelijä, "farmari", on sivistynyt mies, on tavallisesti lähtenyt
samasta kodista ja saanut saman koulu-opetuksen kuin tehtailija,
asianajaja, lääkäri. Hän ymmärtää sentähden asiansa ja tietää käyttää
hyväkseen sekä keksintöjä että ajan-suhtia. Koko maailman maantuotteista
antaa Pohjois-Amerika yksinään viidennen osan. Omituista sen
maanviljelykselle on muuten se suuri arvo, joka on työllä itse maan
suhteen, ja se lavea käytäntö, jonka tämän johdosta koneet ovat saaneet,
koska ihmisvoima on kallista.
Teollisuudessa on viime sadan-vuoden edistys antanut vieläkin
huomattavammat tulokset. Ennen vallankumousta oli Amerikassa
teollisuutta tuskin nimeksikään. Englanti oli sen ehkäissyt. Nyt on
Yhdys-Valtain teollisuus tuotantonsa arvon puolesta mahtavin maailmassa
ja voitti v. 1886 tässä suhteessa Englannin teollisuuden 130
punta-miljoonalla. Ja mahdotonta on laskea niiden aarteiden arvo, jotka
piileilevät Uuden maailman kultaisessa, hopeisessa ja kivihiilipovessa.
Kauppa ja merenkulku on niinikään edistynyt jättiläisaskeleilla, ja
suuria kauppakaupunkeja kohoaa meidän päivinämme semmoisiltakin sisämaan
seuduilta, jotka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten olivat melkein
täydellisinä erämaina. Semmoisia ovat esim. Omaha Kansasissa, keskisen
Pacific-rautatien lähtöpaikka, Denver Coloradossa, S:t Paul ja
Minneapolis jauhorikkaassa Minnesotassa, puhumattakaan kultaisen
Californian kirjavasta San Franciscosta ja "Lännen ruhtinattaresta",
millioona-kaupungista Chicago'sta Michigan-järven rannalla. Chicagoa,
niin uusi kuin se onkin (1830-luvun alussa vielä ainoastaan vähäpätöinen
"hirsilinna" indiaani-kauppaa varten) pidetään nyt jo Amerikan toisena
kaupunkina väkilukunsa ja liikkeensä puolesta. New York on ensimäinen,
vanha Filadelfia kolmas.
Kirjallisen elämän ja hienomman sivistyksen pääpaikkana sitä vastoin on
pidettävä puritanien, Otis'in ja Phillips'in kaupunki, kunnianarvoisa
vanha Boston. Aivan sen lähellä, ainoastaan kappaleen matkaa itse
kaupungista, Cambridgessä, vaikuttaa myöskin Amerikan vanhin yliopisto,
kuuluisa Harvard, joka vetää vertoja Euroopan mainioimmille
yliopistoille ja vielä toimii jokseenkin samojen kaavojen mukaan kuin
nämä. Samaan malliin perustettuja ovat myöskin Filadelfian "Yale
college", "Columbia" New Yorkissa ja John Hopkins'in yliopisto
Baltimoressa. Muuten ovat Amerikan "yliopistot", joita tätä nykyä on
koko 370 kappaletta, suurimmaksi osaksi ainoastaan pappisseminaareja eri
uskontokuntia varten taikka vain ylempiä kouluja. -- Ylipäätään pidetään
Amerikassa aivan erinomaista huolta opetuksesta, jota varten on
olemassa oppilaitoksia ylt'ympäri unionia, kaukaisimmassakin kolkassa.
Ja näissä kaikissa on opetus vapaa, maksuton. Kunnat, valtiot ja unioni
niitä lämpimällä kädellä hoimivat; ne ovat kansan rakkaimmat laitokset,
ja kansan lapset ja nuoriso niitä käyttävät ahkerammasti kuin missään
muualla maailmassa. Tämänpä tähden onkin sivistys, ell'ei kohta aivan
syvätietoinen, kuitenkin ihmeteltävän laajalle levinnyt, on levinnyt
kaikkiin kansankerroksiin, s.o. jokaisen työ-alan väestöön. Mutta niinpä
harrastaakin Amerikalainen yleisiä asioita sammumattomalla innolla, ja
hänen, niin sanoaksemme, hartautensa tässä kohden on sitä suurempi,
koska hän itse yhtä hyvin kuin kukaan toinen on näitä asioita
ohjaamassa, on vapaa kansalainen tämän sanan kauniimmassa
merkityksessä. Aatteiden leviämisestä pitävät huolta -- paitsi nyt
koulut -- myöskin saarnastuolit ja sanomalehdet. Ensimäiset yhteiskunnat
Pohjois-Amerikassa rakennettiin uskonnolliselle perustukselle ja silläpä
ne suureksi osaksi vieläkin lepäävät. Puritaanit, episkopaalit,
presbyteriaanit, metodistit, katolilaisuus ja luterilaisuus ovat
painaneet ja painavat yhä vielä henkisen leimansa asianomaisen
kansalaisen koko katsantotapaan ja harrastuttavat häntä hengelliseen
kunta-elämään, josta hän viepi sielunsa virkistyneen sisällön ulos
maallisen elämän toimi-aloille. Se on kuitenkin huomattava ja aina
muistettava, että Pohjois-Amerikassa valtiolla ei ole niin mitään
tekemistä minkään uskonnollisen seurakunnan kanssa, että siis mitään
valtiokirkkoa ei ole eikä saa olla olemassa, ja että seurakunnat itse
sekä valitsevat että palkkaavat pappinsa. Mutta tämä uskonnollinen
vapaus juuri on suuressa määrässä vaikuttanut myöskin valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen vapauteen. -- Sanomalehtien merkitys niin vapaassa
maassa kuin Amerikassa on tietysti äärettömän suuri, ja niitä luetaankin
enemmän kuin missään muualla maailmassa. Tuskinpa lienee sitä
kauppalanalkuakaan Lännen perimmäisissä nurkissa, jolla ei olisi omaa
sanomalehteänsä paikkakunnan erinäisiä tarpeita varten; ja suurten
kaupunkien jättiläislehdet, jotka pohtivat kaikkia ajan kysymyksiä ja
leimauksen nopeudella lennättävät mitä kaukaisimpiakin tiedonantoja
ylt'ympäri valtakuntaa, ovat joka miehen käsissä.
Pohjois-Amerikan kirjallisuus on rikas, vaikka verraten nuori. Ennen
siirtomaiden vapautusta tuotiin melkein jokainen kirja Englannista;
mutta tämän vuosisadan alusta astuu esiin kotimaisia kirjailijoita
toinen toisensa perästä ja hyvällä menestyksellä. Ensimäinen tunnetumpi
runoilija, Bryant, laski laulunsa ilmoille 1820-luvulla, jolloin myös
ilmestyivät Fenimore Cooper'in miellyttävät kertomukset uutisasukasten
elämästä silloisessa Lännessä ja Washington Irving'in terävän kynän
hienosti piirretyt kuvaelmat. Myöhemmistä kauno-kirjailijoista on
erittäinkin muistettava isänmaallinen runoilija Longfellow.
Historioitsijoita ovat: Prescott, joka on kirjoittanut Mexikon ja Perun
valloituksista; Bancroft, joka laveassa teoksessa on kuvaellut
isänmaansa, Yhdys-Valtain, vaiheet; Lothrop-Motley, Euroopan
Alankomaiden vapaussodan historioitsija. -- Tässä nyt puhumattakaan
meidän päiviemme lukuisista tiedemiehistä ja kirjailijoista. Se vain
olkoon lopuksi lausuttu, että samate kuin tiedon-halu Amerikan kansassa
on erinomattain suuri, samate myös on se kasvattanut henkiä, jotka
osaavat sen tarpeita tyydyttää ja kunnialla vetävät vertoja Vanhan
maailman henkisen liikkeen kannattajille.
Amerikan sivistyksen kannattajana on kuitenkin vielä, eikä suinkaan
viimeisessä sijassa, itse valtiollinen elämä, johon Amerikalainen
aikaisin perehtyy. Hänen oma kotikuntansa, jonka asioita hän kiivasti
harrastaa, on ensimäisenä asteena kansalaisen yhteiskunnallisessa
kasvatuksessa; sitten seuraa oma erikois-valtio, jota hän pitää pienenä
isänmaanaan, ja viimein unioni, tuo suuri, yhteinen, mutta korkein
isänmaa, jonka terveyden vallassa osien terveys ja menestys on. Amerikan
valtiollisessa elämässä tosin on monta varjopuolta, niinkuin esim.
puolue-lahjomiset ja ammatti-politikoitsijat; mutta tämän ulkokuoren
alla piilee kuitenkin itse teossa valtava vapauden-rakkaus, ja sehän
antaa jokaiselle ihmiselämälle niin suuren arvon. Kysymys on vain siinä,
millä tavoin tämä maailman mahtavin aate vihdoinkin on paraiten
toteutuva.