Kansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulusses Grant.
Etelä-Carolinan sotajoukkojen päällikkö, kenraali Beauregard, oli
valloittanut Fort Sumter'in, pommitettuaan sen varustukset melkein
palasiksi. Ja se oli liian julkea sotateko, voidakseen tulla jätetyksi
siksensä. Siitä hetkestä lähtien päättää Lincoln ja hänen hallituksensa
panna kovan kovaa vastaan ja arvelematta ryhtyä kapinan kukistamiseen.
Unioni on pelastettava millä hinnalla hyvänsä. Ja tämä suuri tehtävä
ajaa orjakysymyksenkin toiseen sijaan. Ensiksi unionin eheys, vasta
sitten, jos asianhaarat myöntävät, neekeri-orjain vapautus.
Nyt alkavassa sodassa oli etu ens'alussa Etelän puolella. Se oli jo
kauvan kamppausta valmistanut ja hyvin varustanut itsensä. Entisen
hallituksen kavaluuden kautta oli se saanut käsiinsä melkoisen osan
unionin asevarastoja ja linnoitettuja paikkoja. Sillä oli
käytettävissään sekä unionin paraat upseerit että sotakuntoinen
valkoinen väestö, jonka nuorukaiset kaikki olivat hyviä pyssymiehiä, he
kun kovasti rakastivat kaikellaista urheilua. Heidän ryhtinsä oli
ponteva ja käskeväinen, ja tyytymätön orjaväestö oli heitä opettanut
aina olemaan varoillansa. -- Pohjan väestö kyllä oli yhtä uskalias ja
pelkäämätön, yhtä voimakas kuin Etelänkin -- sen se loistavasti sodan
aikana todisti --, mutta itse sotilasura sitä ei viehättänyt. Kauppa ja
teollisuus eivät kasvata sotaista mieltä. Säännöllinen armeija oli tosin
Pohjassakin olemassa, mutta ainoastaan 20,000 miestä, joita tarvittiin
rajaseutujen suojelemiseen indiaaneja vastaan. Aseet ja ampumavarat
olivat tietysti myöskin vähissä. Mutta -- Pohja oli vapaan työnsä kautta
rikas, Etelä orja-järjestelmänsä tähden itse teossa verraten köyhä. Ja
intoa, uhraavaisuutta oli yltäkyllin olemassa Pohjassa, jos Etelässäkin.
Unionin hallitus osoitti nyt, kun sota oli käynyt välttämättömäksi, mitä
suurinta pontevuutta ja tointa. Lincoln ja hänen sotaministerinsä
Cameron kutsuivat kokoon nostoväen, ja vapaa-ehtoisia kehoitettiin
yhtymään lippujen alle. Niitä tulikin kuin tuulessa, eikä aikaakaan,
ennenkun Lännessä ja Washingtonin ympärillä oli 300,000 sotilasta,
valmiina uhraamaan henkensä yhteisen isänmaan puolesta. Näiden
varustamiseksi tehtiin työtä yöt päivät, ja suuret varastot kiväärejä ja
kanooneja ostettiin Euroopasta. 40 miljoonan dollarin kotimainen laina
oli saatu heti. Itse Kapitoliumi Washingtonissa tehtiin asehuoneeksi, ja
kongressin salit muuttuivat kasarmiksi. Sen alakerrassa leivottiin
leipää, ja pengermäin holveista kaikui alituinen vasarain kalke ja
palkeiden läähötys. Tästä huolimatta jäi kuitenkin Pohjan varustus
vaillinaiseksi. Aseita ei kerjetty valmistaa niin paljon kuin olisi
tarvittu, ja sotajoukkojen harjoitus oli kehnonpuolinen.
Päällikkökuntaan täytyi ottaa mitä milloinkin saatiin: entisiä
sotilaita, jotka sittemmin olivat kääntyneet sivili-uralle,
tuntemattomia muukalaisia j.n.e. Alemmat päälliköt olivat itse joteskin
harjaantumattomat. Mutta ei auttanut. Sota sai itse kasvattaa.
Puutteellisuus maksoi paljon sekä verta että rahaa, mutta Amerikalaiset
antoivat mielellään kumpaakin; ja totta vain on että nuo työmiehet,
kauppiaat, maamoukat, kirjailijat, asianajajat edistyivät tavattoman
rivakasti sodan omassa koulussa.
Heti Fort Sumterin kukistuksen perästä yhdistyi vanha Virginia
konfederationiin, ja sen esimerkkiä noudattivat Pohjois-Carolina,
Tennessee, Missouri ja Arkansas. Kentucky pysyi uskollisena unionille,
mutta Maryland saatiin ainoastaan sinne majoitetun unionin-sotajoukon
kautta estetyksi liittymästä kapinaan. -- Virginian luopuminen unionista
herätti suurta riemua Etelässä, mutta surua Pohjassa. Olihan jalon Yrjö
Washingtonin oma kotivaltio siten käynyt uskottomaksi hänen suurelle
elämän-työlleen, unionille. Ja vielä pahempaa oli se että unionin
pääkaupunki, jonka ainoastan Potomak-joki eroittaa Virginiasta, täten
joutui kovan vaaran alaiseksi. Washingtonin valloittaminen tulikin
Etelän tärkeimmäksi silmämääräksi, kuten unionistit puolestaan etupäässä
tähtäilivät Richmondia, Virginian pääkaupunkia, joka pian myöskin tuli
konfederationin pääkaupungiksi. Tällä tavoin oli Virginiasta arvatenkin
tuleva sotanäyttämön tärkein osa, ja sielläpä itse teossa taisteltiinkin
suurimmat ja ratkaisevimmat tappelut.
Mutta kovia otteluja oli muuallakin. Ja toisinaan tapeltiin yhtä haavaa
monessa eri paikassa. Niinpä sanotaan että unionin lippujen alla v. 1864
koko 1,200,000 miestä oli eri tahoilla yht'aikaa sotimassa. Kummallakin
puolueella oli mitä erinomaisimmat aseet, mitä parahinta nyky-ajan
keksintö oli aikaan saanut. Kauheasti kaatui väkeä molemmin puolin, ja
äärettömiä rahasummia oli liikkeellä. Pohjan valtiovelka, joka sodan
alussa oli ollut 64 miljoonaa dollaria, oli sen lopussa kolmatta
miljaardia eli kolmattatuhatta miljoonaa. Edellisissä suurissa sodissa
oli armeijain vielä täytynyt liikkua huonoilla teillä, ja niiden
kuljetus oli ollut sangen vaivaloista. Nyt oli jo paljon rautateitä, ja
niiden avulla lennätettiin armeija-osasto yht'äkkiä toisesta päästä
sotanäyttämöä toiseen, ja niin törmäsivät usein yhteen äärettömät
laumat. Varsinkin Pohja oli mestarina käyttämään rautateitä hyväkseen,
ja tämäpä taito vaikuttikin varsin melkoisesti sen lopulliseen voittoon.
Haavoitettujen hoito oli kummallakin puolen aivan erinomainen, ja tästä
kunniasta saa Amerika paraasta päästä kiittää uhraavia, toimekkaita
naisiaan, jotka apuineen olivat saapuvilla joka paikassa ja kokosivat
suuria summia tähän tarpeesen. -- Ylipäällikköjen valinnassa oli unionin
hallitus kauvan joteskin onneton. Joukko epäröiviä, taitamattomia
kenraaleja seurasi toinen toistaan, kunnes viimein satuttiin saamaan ne
miehet, jotka olivat paikallansa. McClellan oli oivallinen
järjestäjänä ja vaikutti semmoisena erinomattain tehokkaasti, mutta
tappelutanterella hän hidasteli ja aprikoitsi liikaa, niin että moni
sopiva tilaisuus pääsi hänen kynsistänsä. Hän oli Potomak-armeijan
päällikkö. Ulysses Grant ja Sherman alkoivat uransa pienillä
päällikkötoimilla Lännessä, kunnes heidän kuntonsa sittemmin tuli
tutuksi ja tunnustetuksi ja he saivat tärkeät paikkansa. -- Etelällä
sitä vastoin oli alusta alkaen monta erinomaista sotapäällikköä, joiden
joukosta varsinkin on mainittava Robert Edmund Lee, ammatiltaan
sotilas. Hän oli kunnostanut itseänsä sodassa Mexikoa vastaan, ja kun
hänen kotivaltionsa, Virginia, yhtyi konfederationiin, arveli hän
velvollisuudekseen astua sen palvelukseen, vaikk'ei hän puolestaan
hyväksynyt orjuuden-laitosta. Lee oli varovainen niinkuin McClellan,
mutta samalla päättäväinen ja yritteliäs. Sotamiehet pitivät hänestä
paljon. Heidän lemmikkinsä oli myöskin kenraali Jackson, nuori,
tulinen, hurjan rohkea herra, joka -- kuten meidän mailla kerran Kulneff
-- äkki-arvaamatta, kuin tuuliaispää, milloin missäkin karkasi jonkun
vihollisparven kimppuun, voitti sen ja katosi, ilmestyäkseen seuraavana
päivänä toisessa paikassa ja toista vihollisjoukkoa vastaan. Hänelle oli
annettu etunimi "Stonewall" (Kivimuuri) sen levollisen pontevuuden
tähden, jota hän vaaran hetkinä aina osoitti. "Stonewall" Jackson kaatui
pian kesken loistavaa uraansa, tarvitsematta nähdä sen asian perikatoa,
jota hänen miekkansa palveli.
Mitään täydellisempää kertomusta siitä jättiläis-taistelusta, joka nyt
seurasi, ei kai lukija meiltä odottanekkaan. Kirjamme tarkoitus sallii
meidän ainoastaan tapausten joukosta tuoda esiin ne pääkohdat, jotka
tehokkaimmasti vaikuttivat sodan menoon ja unionin lopulliseen voittoon.
Ensimäinen suuri ottelu tapahtui heinäk. 21 p:nä 1861 Virginiassa noin 5
suom. penikulmaa eteläpuolella Washingtonin kaupunkia, Bull Run
nimisen pienen joen luona, missä unionistit McDowell'in johdolla
karkasivat konfedereerattujen kimpuun, joita johti kenraali Beauregard,
-- sillä seurauksella, että unionistit ajettiin Potomak-joen
pohjoispuolelle ja suoraa päätä takaisin Washingtoniin. Jos Beauregard
nyt olisi heti jatkanut voitollista etenemistään, niin kenties
pääkaupunki olisi hukassa ollut; mutta häntä arvelutti, ja sopiva
tilaisuus liukui hänen käsistään.
Lincolnin hallitus ryhtyi nyt ponteviin toimiin pääkaupungin puolustusta
varten, ja McClellan harjoitutti hyvällä menestyksellä uusia sotilaita,
joita suuret joukot kutsuttiin kaatuneiden sijaan. Vasta seuraavana
vuonna hän kuitenkin uudestaan uskalsi vihollisen kimppuun.
Täll'aikaa oli kuitenkin unionistien laivasto pitänyt Etelän satamia
sulussa ja voittanut takaisin kaikki unionin linnoitukset
Pohjois-Carolinan rannikolla; mutta kaikkein tärkein tapaus oli New
Orleansin kukistus ensimäisinä päivinä vuodesta 1862. Huolimatta
Etelävaltalaisten erinomattain hyvistä varustuksista, sai sen viimeinkin
amiraali Farragut kiedotuksi tuliensa väliin, ja kaupunki antautui.
Voitto oli tärkeä sen puolesta, että Pohjan laivasto nyt taas voi ruveta
toivomaan päästäksensä hallitsemaan Mississippi-jokea ja siten pitämään
läntisiä orjavaltioita erillään itäisistä. Tätä tarkoitusta edistettiin
niinikään useiden Kentuckyssä, Missourissa ja Tennesseessä olevien
linnoitettujen paikkain voittamisella Pohjalle, jotka jo aikaisin olivat
joutuneet konfedereerattujen haltuun. Mutta vielä esti Pohjan etenemistä
Mississippi-joella useat linnoitukset Arkansasin ja Mississippin
välisellä pitkällä rantakaistaleella, ja vahvin näistä oli Vicksburg
niminen linnoitus joen itärannalla. Sen valloitusta nyt erittäinkin
tarkoittivat unionistien sotatoimet Lännessä.
Idässä tapahtui maaliskuun alussa 1862 suurenmoinen meritaistelu
Hampton Roads'illa Virginian rantavesillä. Siinä mittailivat voimiansa
pansarilaiva Merrimac ja John Ericsson'in maailman-mainio Monitori,
-- ens' kertaa kuin nämä aselajit astuvat esiin. Etelän suuri
uudenaikainen meritursas, Merrimac, jonka se jo sodan alussa oli
anastanut haltuunsa unionilta, upotti sanotun kuun 8 p:nä kaksi unionin
suurta sotalaivaa, jotka olivat puusta, helposti meren syvyyteen; mutta
seuraavana päivänä tuli Ericssonin kummitus ja hyökkäsi Merrimac'in
kimppuun, joka -- niin rautakylkinen kuin olikin -- pahasti runneltui ja
oli pakoitettuna pötkimään sataman turviin. Monitori sai pian useampia
kumppania, jotka tunkeusivat sisään Etelän satamiin, ja Etelä hävitti
viimein itse koko tuon kerran niin kauhean Merrimac'insa, estääksensä
sitä joutumasta unionistien haltuun.
Paljon vahinkoa unionille tekivät kuitenkin Etelän kaapparit, jotka
kaikilla merillä ajoivat ja ryöstivät Pohjan kauppalaivoja. Kuuluisin
noista ryöstölaivoista oli Alabama, joka oli rakennettu Englannissa ja
usein kävi parantelemassa vammojaan Englannin satamissa. Muutenkin
vanhassa emämaassa aivan julkisesti, varsinkin aatelis- ja kauppamies
piireissä, pidettiin Etelävaltain puolta, ja kerran -- kun unionistit
olivat vanginneet kaksi konfedereerattujen lähettilästä, jotka
englantilaisessa laivassa matkustivat Euroopaan pyytämään apua
valtioillensa -- huudettiin jo sotaa Pobjois-valtioita vastaan; mutta
lordi Palmerston, joka silloin oli Englannin hallituksen etupäässä, sai
kuitenkin maltillisilla ja viisailla toimillaan kansansa hillityksi.
Hampton Roads'in meritappelujen perästä alkoi uudestaan sota
Virginiassa. McClellan kulki meritse Yorktowniin, edetäkseen sieltä
Richmondia vastaan, jota nyt ja sittemmin unionistit erittäinkin kokivat
kukistaa. Mutta kesäk. 26 p:nä kärsi hän tuntuvan tappion
Chickahominyn joen luona ja pakoitettiin peräytymään takaisin
Yorktowniin. Yritys, joka maksoi paljon verta, oli mennyt hukkaan, ja
McClellan sai käskyn rientämään Washingtonin avuksi, jota kenraali Lee
nyt, tehtyään kierroksen Marylandiin, uhkasi selästä päin. McClellan
kiiti kuitenkin vaarallista vihollistaan vastaan ja pakoitti hänet,
Antietamin ankaran tappelun perästä, peräytymään takaisin Virginiaan.
Tämän perästä erkani McClellan Potomak-armeijan päällikkyydestä, koska
hänen mielestään unionin hallitus ja sotaministeri liian paljon
sekaantui itse sodankäyntiin. Hänen paikalleen astui ensiksi Burnside,
sitten Hooker, mutta vielä huonommalla menestyksellä, sillä Hooker
joutui jo toukok. 2 p:nä Chancellorsvillen luona peräti tappiolle
taistelussaan Lee'tä ja Jacksonia vastaan. Tässä tappelussa kadotti
Etelä kuitenkin uljaan "Kivimuurinsa" Jacksonin, jonka muuan oman väen
sotamies erehdyksessä ampui, luullessaan häntä joksikin viholliseksi
upseeriksi.
Lee tahtoi nyt käyttää voittoansa hyökätäkseen uudestaan Marylandiin ja
etenikin Gettysburgiin saakka Pennsylvaniassa; mutta täällä voitti
hänet heinäk. 4 p:nä 1863 kenraali Meade, Potomak-armeijan uusi,
taitava ja voimakas päällikkö. Lee peräytyi takaisin Potomak-joen
toiselle puolelle.
Olemme jo edellisessä maininneet Ulysses Grant'in nimen. Hän oli
nahkakauppiaan poika Ohiosta, oli harjoittanut sota-opintojaan
Westpointissa ja Mexikon sodassa, oli sitten elättänyt itseään karttojen
piirustuksella ja viimein, kun tämä toimi ei voinut miestänsä elättää,
ruvennut isänsä apumieheksi nahkakaupassa. Kansalais-sodan syttyessä
tuli hän ensin muutaman vapaajoukon päälliköksi, sitten suuremman,
Tennesseessa toimiskelevan sotaväen-osaston johtajaksi. Grantia ei ens'
alussa arveltu muuta kuin varsin keskinkertaiseksi sotilas-ky'yksi, ja
hän saikin ensimmältä muutamassa tappelussa aika lailla selkäänsä, mutta
viisastui vahingosta ja menetteli siitä lähin erinomaisella tarkkuudella
toimissaan, punniten suunnitelmiansa joka puolelta. Miten olikaan,
onnistui hänen, monta voittoa saatuansa, ajaa konfedereeratut pois
läntisestä Tennesseesta; ja nyt sai hän Lincoln'ilta suoritettavakseen
erinomaisen tärkeän tehtävän. -- Vahva Vicksburgin linna ja kaupunki
Mississippin rannalla esti yhä vielä vapaata laivakulkua joella ja oli
sen ohessa läntisten ja itäisten orjavaltioiden yhdyssiteenä. Sitä
arveltiin melkein mahdottomaksi valloittaa. Metsät ja järvet suojelivat
sen selkää, ja itse se sijaitsi jyrkällä kalliolla. Mutta Grant ja hänen
alapäällikkönsä William Tecumseh Sherman menivät Mississippin yli
Vicksburgin alapuolella, etenivät metsäin halki linnan takareunoille,
valloittivat etuvarustuksista toisen toisensa perään, voittivat
kaupungin avuksi rientävän kenraali Braggin ja ryhtyivät sitten
kaupungin pommitukseen, -- sillä menestyksellä, että ylpeän
Vicksburgin viimein täytyi antautua, vieläpä juuri Amerikan
itsenäisyyden-julistuksen vuosipäivänä, heinäk. 4:nä, jolloin, kuten
vasta kerroimme, myöskin kenraali Meade idässä sai voittonsa
Gettysburgin luona.
Vicksburgin kukistus oli kukistamaisillaan koko konfederationin. Nyt ei
sillä enää ollut odottamistakaan mitään apua Mississippin takana
olevista valtioista. Voimat alkoivat vähetä ja uupua, ja mikä pahinta
oli, Etelän väestön innostus ja uhraavaisuus laimeni laimenemistaan.
Ainoastaan joku onnellinen sattuma saattoi enää konfederationin
pelastaa, ja kenraali Leen miekkaan katseltiin vielä ikääskuin
viimeiseen olkikorteen, jota hukkuva tavoittelee. Ainoastaan Jefferson
Davisin hirmuvallan-tapainen hallitus pystyi vielä pitämään sotaväkeä
ko'ossa ja johonkin määrin täyttämään armeijan aukkoja. Yhteen aikaan
aiottiin jo täyttä totta varustaa neekerit aseilla -- niin suuri oli
väen-puute -- ja pakoittaa heitä tappelemaan isäntäkultien puolesta;
mutta tämä epätoivon keino jäi toki käyttämättä.
Siihen oli sitä vastoin Pohja hyvällä menestyksellä ryhtynyt. Kaikki
neekeri-orjat, jotka karkasivat unionin sotajoukkojen puolelle,
julistettiin jo sodan alussa vapaiksi, ja niitä käytettiin sitten
enimmiten linnoitustöissä, mutta myöskin valkoisten riveihin pistettyinä
sotureina otteluissa, joissa he tappelivat kiitettävällä urhoudella.
Mutta tammikuun 1 p:nä 1863 ilmestyi vihdoin Lincolnin suuri julistus,
jonka kautta kaikki kapinamiesten omistamat neekerit vapautettiin
ikuisiksi päiviksi orjuudesta; ja nyt järjestettiin kokonaisia
neekeri-rykmenttejä.
Vicksburgin kukistuksen perästä teki Grant lyhyen ja loistavan
sotaretken itäiseen Tennesseehen, jolloin kenraali Bragg perin pohjin
voitettiin; ja nyt nimitettiin Grant unionin kaikkein sotajoukkojen
ylipäälliköksi. Ansiokas Meade pysyi Potomak-armeijan päällikkönä, mutta
sen varsinaiseksi johtajaksi tuli niinikään Grant itse. Ja jo ruvettiin
täydellä todella ahdistamaan Richmondia, konfederationin pääkaupunkia.
Mutta se oli hyvin varustettu ja vallitettu, ja Grant ajoi koko 1864
vuoden kestäessä laumansa turhaan sen vallikanoonain kitoja vastaan. Sen
ohessa teki kaupungin puolustaja, kenraali Lee, tuon tuostakin
onnistuneita hyökkkäyksiä ulos pesästään; ja verta vuoti tulvanaan
kaupungin ympärystön metsissä. -- Nyt rakensi puolestaan Grantkin lujia
vallituksia, joiden turvaan hän vetäytyi; ja viholliset seisoivat monta
kuukautta vastatusten toisiansa, mylvien ja mulkoillen toinen toisensa
puolelle kuin kaksi kytkettyä härkää. Viimein Grant kuitenkin vähitellen
siirti vasemman siipensä James-joen toiselle puolelle, jonka rannalla
Richmond sijaitsee, ja uhkasi siten Leen peräytymis-linjaa. Mutta hänen
tätä tehdessään, hätyytti häntä Lee voimiensa takaa; ja hirveän verisiä
tappeluja oli taaskin melkein alinomaa. Näissä tappeluissa kunnosti
itseään suuresti nuori hevosväen-kenraali Scheridan, Grantin oma
oppilas, joka äsken oli ajanut melkoisen konfedereeratun sotavoiman pois
Marylandista. Scheridan oli nyt saapunut hyvään aikaan Potomak-armeijaa
auttamaan ja tämän kanssa yhdessä ahdistamaan Etelävaitain sotajoukkoa
Richmondissa ja sen ympärillä. Tämä sotajoukko suljettiinkin nyt
vähitellen yhä ahtaamman piirin sisään. Paitsi Grantia ja Sheridania oli
Lee'llä tällä haavan vastaansa myöskin Sherman, joka oli syössyt
Georgiaan, voittanut ainakin 20:ssä tappelussa Etelän joukot,
valloittanut Augustan ja Savannahn kaupungit ja viimein edennyt kapinan
pesävaltioiden, Etelä- ja Pohjois-Carolinan, kautta Virginian rajalle,
sulkeaksensa Lee'ltä tien, jos tämä yrittäisi peräytymään etelään päin.
Siten oli unionin liput liehuneet Etelän tärkeimmän alueen halki, ja
Etelä tunsi jo itsensä nöyryytetyksi. Mutta lähellä oli jo sekin hetki,
jolloin Richmondinkin oli nöyrtyminen. Sen varat olivat niukalla, tuonti
kaupunkiin kovin vaikea, ja supistumistaan supistunut armeija ei enää
tahtonut riittää laveiden linjain miehittämiseen.
Maaliskuun 29 päivänä alkoi Grant yleisen hyökkäyksen Richmondin linjoja
vastaan, ja kovasti häntä kyllä vastustettiin, vaan eipä kuitenkaan niin
kovasti kuin ennen. Huhtikuun 2 p:nä olivat ulkolinjat unionistain
hallussa; ja huomaten asemansa mahdottomaksi peräytyi Lee pois,
koettaakseen yhdistyä Etelän sotajoukkoon Pohjois-Carolinassa. Mutta
silloin sulki yht'äkkiä Sheridan tien hänen edeltänsä, samalla kuin
Grantin muut joukot ahdistivat takaa ja sivultapäin. Jo aikoi Lee
yrittää raivaamaan itselleen tietä vihollisten läpi; mutta kaikki
leipävarat olivat loppuneet, ja Scheridanin takana odotti, jos hän
pääsisikin tämän joukkojen läpi, Shermanin vahva armeija. Ei siis
tahtonut Lee vuodattaa uskollisten miestensä viimeistä veripisaraa.
Huhtikuun 9 p:nä 1865 teki hän Appomaltox Courthouse'ssa Grantin
kanssa antaumus-sopimuksen, jonka mukaan siis Leen vielä lähes 50,000
miehen vahvuinen sotajoukko riisui aseensa. Siinä meni kapinoitsijain
viimeinen toivo; sillä kenraali Johnstonin pienempi armeija-ososto
Pohjois-Carolinassa ei nyt enää yrittänytkään mitään sanottavaa
vastarintaa, vaan antautui melkein kohdastaan. Pitkällisempi
niskoitteleminen voitollista unionia vastaan olisi ollut hulluutta.
Kapina oli kukistettu. Unionistit marssivat sisään Richmondiin, joka
nurisematta avasi porttinsa.