Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln.
Orjuus! Mitä on orja? Onko hän ihminen? Ei. Hän ei ole ihminen. Hän on
kalu, hän on luontokappale, hevonen, härkä, koira. Hän on toisen
omaisuus, ja hänen hintansa vaihtelee aivan kuin esim. hevosen hinta.
Itse hän ei voi sanoa mitään omaksensa, koska hän ei itseänsä omista.
Vaatteet hänen päällänsä ovat hänen omiaan yhtä vähän kuin kello lehmän
kaulassa on sen omaa. Hänen lapsensa on hänen omansa samassa
merkityksessä kuin vasikka on lehmän. Ne myydään erikseen. Katso koiraa,
kuinka surkeasti se silmäilee pientä penikkaansa, jota viedään pois.
Käyhän sinun emä-parkaa surku. Se ehkä kiljaisee, ehkää ryöstäjää puree.
Mutta tuhansia, satoja tuhansia ja tuhansia tuhansia ihmislapsia on
riistetty äidin sylistä tuntemattomaan tulevaisuuteen, eikä ole
ryöstäjän käynyt onnetonta surku, eikä ole onneton uskaltanut purra, ei
kiljaistakkaan. Hiljaista huokausta hänen povestaan ei ole kenkään
kuullut. Orjuutta on ollut melkein kaikissa kansoissa ja maissa. Olisi
kenties kuitenkin sopinut odottaa että Pohjois-Amerikan englantilaiset
siirtokunnat, joista useimmat rakennettiin niin vapaamieliselle
perustukselle, olisivat kerrassaankin tämän häpeällisen laitoksen
hyljänneet. Mutta niin ei käynyt. Niiden perustuessa oli vapaus
kaikkein tunnussanana, joka siirtolaisen huulilla; mutta pitkä aika oli
kuluva, ennenkun ymmärrettiin mitä vapaus on. Ja tuimat taistelot
tarvittiin ennenkun tämä käsite, horjahtaneena pois itsestään, pääsi
jälleen itsehensä, horrostilastansa heräten; -- tarvittiin kauhea sota,
ennenkun vapaus pääsi vapaaksi.
Orjuus joutui perehtymääm englantilaiseenkin Amerikaan melkein yhdessä
itse uutisasutuksen kanssa. Ensimäinen neekerilasti tuotiin Virginiaan
jo v. 1619, ja orjatuonti Afrikasta kävi sitten loistavaksi.
"affääriksi" Englannin suurille kauppakaupungeille. Ja orjuutta oli sekä
Pohjassa että Etelässä, niin hyvin New Yorkissa ja Massachusettsissa
kuin Virginiassa ja Etelä-Carolinassa. Mutta Pohjassa se ei sentään
päässyt juurtumaan niin syvälle, vaan lakkautettiin vallankumouksen
aikana kokonaan. Tähän vaikutti, paitsi Pohjan väestön inhimillisempi
katsantotapa, sekin seikka, että mustien pakollinen työ siellä ei ollut
niin suuresta arvosta kuin Etelässä. Varsinainen maanviljelys,
tehdasliike, käsityö ja kauppa kävi paremmin vapaiden valkoisten
voimalla kuin taitamattomien neekerein. Etelä sitä vastoin viljeli
sokuriputkea, riisiä ja puuvillaa suurilla kasvimaillaan,
plantageillaan; ja kuumassa ilmanalassa, jota valkoisen työväen oli
vaikea kestää, arveltiin neekerien paraimmin ponnistukseen sopivan.
Mutta erittäinkin kannatti orjuuden kukoistamista Etelässä se onneton
pykälä valtiosäännössä, joka sääti että 3/5 orjaväestöstä otettaisiin
lukuun, kun tuli kysymykseen niiden edusmiesten lukumäärä, jotka kukin
valtio lähetti kongressiin. Senpä tähden Etelän miehet ennen kaikkea
pyrkivät lisäämään orjiensa joukkoa, ja heidän etunaan tietysti myöskin
oli että niin paljon uusia orjavaltioita kuin suinkin tuli jäsenkunniksi
unioniin. Etelän valtiollinen voima oli tämän asian vallassa. Pohjan ja
Etelän väli oli kyllä ollut kireä jo pitkät ajat, mutta Suuren lännen
auetessa, kun yhä uusia valtioita pyrki unioniin, rupesi taistelu
käymään hyvin katkeraksi. Tilapäisillä sovinnoilla, "kompromisseilla",
oli sitä tähän saakka estetty puhkeamasta julkiseksi sotatilaksi; mutta
jo käy, kun käykin, yhä selvemmäksi ett'ei kompromissit enää auta. On,
näet, tullut väliin kolmaskin valta nyt, joka ei enää pidä lukua Pohjan
taikka Etelän vallan-asemasta, vaan nousee näyttämölle ihmisyyden
nimessä ja julistaa oikeuden pyhät peri-aatteet, hylkäämällä
kerrassaankin kaikki sovinnon-hieromiset vääryyden ja väkivallan kanssa.
Se on orjuuden-vastustajain liike, abolitionistien päivä päivältä
yltyvä herätyshuuto, joka semmoisenaan saa Etelän vapisemaan. Eivät he
tahdo, kuten Pohjan valtiomiehet, Etelää kukistaa sentähden että tämä on
Etelä, vaan sentähden että Etelä on orjuus. Orjuutta kannattava Etelä on
kuritettava, ei Etelä itsessään. Neekerien kauhea asema orjavaltioissa
se oli, joka sittenkin etupäässä joudutti sodan puhkeamista ja Etelän
kukistumista. Pohjan vapaamielinen väestö ei lopulta voinut tuota
ihmiskunnan mätähaavaa kärsiä silmäinsä edessä. Ja se on
abolitionistinen liike, joka vihdoin saa horroksissa lepäävän omantunnon
heräämään.
Orjanomistajat rupesivat pelkäämään. He pelkäsivät kapinaa itse orjain
puolelta. Ja syytä olikin. Moniaalla oli orjia viisi vertaa enemmän kuin
valkoisia, ja julma kohtelu oli saattanut heidät raivoon.
Kasvimaan-omistaja ja hänen apulaisensa kävivät aina aseissa, ja ken
vain osoitti vähintäkään uppiniskaisuuden merkkiä, tuli rääkätyksi mitä
hirveimmällä tavalla taikka ammuttiin paikalla kuoliaaksi. Texasissa
yrittävätkin orjat kerran kapinaliittoa, mutta se tukehutettiin heti
säälimättä vereen, ja yllyttäjät poltettiin elävältä. -- Orjia ei saanut
opettaa lukemaan, koska semmoisesta taidosta voisi herätä halua
kapinallisiin vehkeisin. Kiellon rikkominen rangaistiin tavallisesti
vankeudella, mutta moniaalla raipoilla. Muuan nuori pappi
Pohjois-Carolinasta, joka oli antanut neekeritytölle katkismuksen, jossa
ei ollut muuta kuin Jumalan Kymmenen Käskyä, sidottiin häpeäpaaluun ja
ruoskittiin. Eräs jaloluontoinen nainen Virginiassa, joka oli opettanut
mustaa palvelustyttöä lukemaan ja kirjoittamaan, sai tästä rikoksestaan
istua kuusi kuukautta vankeudessa. Ken piti piilossa karannutta orjaa,
rangaistiin 3 à 7 vuoden kuritusvankeudella, ken kehoitti heitä
kinastukseen, sai 5 à 21 vuotta kuritusvankeutta. Lopulta kovennettiin
nämä lait siihen määrään asti, että kuolemanrangaistus säädettiin sille,
joka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti neekereitä heidän
alhaisesta tilastaan.[15] Orjain tuonti Afrikasta oli tosin kongressin
säätämän lain kautta kielletty; mutta niitä kuljetettiin maahan salaa,
ja sitä paitse kukoisti muutamissa valtioissa muuan kaunis elinkeino:
"neekerinsyötöslaitokset", joilla aina oli nuoria neekerejä varastossa,
s.o. lapsina ostetuita mustia, joita sitten joukottain myytiin Etelään
taikka suorastaan huutokaupalla. Orjamarkkinoita pidettiin niinikään
melkein kaikissa kaupungeissa, ja silloin oli elämä yhtä vilkasta ja
ylentävää kuin meidän hevosmarkkinoillamme. Siinä tunnusteltiin elävän
tavaran käsivarsia ja sääriä, siinä katsottiin heitä suuhun, siinä
kerskattiin, tingittiin, huudettiin ja hoilattiin. Lapsi myytiin
säälimättä pois äidiltänsä, vaimo mieheltään j.n.e.
Tämmöisten lakien säätäjät ja toimeen-panijat olivat, huolimatta
ulkonaisesta säädyllisyydestään ja "hienoista tavoistaan", itse teossa
joteskin raakamaisia sieluja. Tuo keikaileva nuori-herra, joka
seuraelämässä ilmenee niin miellyttävänä, joka sukkelalla puheellaan ja
ritarillisella käytöksellään vetää naisten sydämet puolelleen, joka
lavennuksillaan demokraatisesta eli kansanvaltaisesta hallitustavasta ja
kuntain itsehallinnosta saa herkkä-uskoisen muukalaisen luulemaan häntä
oikeaksi vapauden-sankariksi, -- hän on kasvanut koira- ja orjaruoska
kädessään, hän ajaa huviksensa takaa karanneita neekereitä ja revittää
heitä verikoirillaan palasiksi. Hän on demokraati, mutta itse teossa
ainoastaan mikäli eri valtioiden oikeudet ("state rights") ovat
kysymyksessä; muuten on hän aristokraati, ylimys, ja mitä pahimpaa
laatua vielä.
Mutta ell'ei nyt orja isäntänsä verikoirilta tavallisesti päässyt kauas
kotitiluksista, eikö hänen onnistunut paeta pohjois-valtioihin, joissa
ei orjia pidetty? Onnistui tosin useinkin, mutta täälläkin hän joutui
kiinni. Unioni eli liittokunta oli saatu aikaan ainoastaan arveluttavien
myönnytysten kautta Etelälle, ja niiden joukossa oli sekin pykälä
unionin valtiosäännössä, että jokainen "työhön paikoitettu henkilö",
joka luvattomasti oli luopunut velvollisuudestaan ja lähtenyt toiseen
valtioon, oli tämän kautta jätettävä takaisin omistajallensa. Siten ei
orja ollut turvattuna missään unionin valtiossa, huolimatta siitä oliko
tämä "orjavaltio" vai ei. Mutta tuotakaan pykälää ei vielä arveltu
riittäväksi, koska se toisinaan antoi aihetta eroaviin tulkitsemisiin.
Senpä tähden tuli (v. 1850) uusi karkulais-laki -- the fugitive slave
law --, joka velvoitti jokaista unionin virkamiestä vangitsemaan ja
omistajalle saattamaan karanneita orjia, huolimatta siitä mistä paikasta
unionissa tämmöinen kulloinkin tavattiin. Tämä lemmollinen laki sai
vihdoinkin Pohjan paremman väestön kirkumaan vihasta, ja kongressin
edustuskamarissakin se ensimmältä herätti kovaa vastarintaa. California
oli tähän aikaan omaksunut valtiosäännön, joka sen rajojen sisäpuolella
kokonaan kielsi orjuuden, ja nyt (1850) se pyrki valtioksi unioniin.
Taaskin huudettiin ylt'ympäri liittokuntaa "Slavery" ja "No slavery", ja
puolueiden kiivaus oli katkaisemaisillaan kaikki unionin siteet. Vihdoin
saatiin, niinkuin ennen Missourin asiassa, Henry Clay'n toimesta
kompromissi aikaan, joka sääti että California saisi orjattomana
valtiona (free-soil-state) yhdistyä unioniin, mutta karkulaislaki jäi,
kun jäikin, laiksi ja siis Californian, kuten kaikkein muidenkin
valtioiden, noudatettavaksi. Nyt olivat orja-parat kokonaan herrainsa
hallussa. Laki oli selvä, sitä ei käynyt kiertää. Missä ikinä karannut
orja vieraassa valtiossa tavattiin, lähetettiin hän ilman armotta
takaisin. Ja niin suuri oli paatumus vielä melkoisessa osassa Pohjankin
väestöä, että "viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat että
karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen", että
"hyväsydämisetkin, kelpo ihmiset" puolustivat tämmöistä takaisin-jättöä
"jokaisen kunnon kansalaisen", jokaisen "kristityn velvollisuutena".[16]
Mutta Pohjan ajattelevassa yleisössä noustiin salaiseen kinastukseen
tuommoista laillista väkivaltaa vastaan, ja muuan kvääkäri Dayton
järjesti ylt'ympäri Pohjaa turva-asema-laitoksen -- n.s. maanalaisen
rautatien --, jonka avulla onneton karkulainen salaa kuljetettiin
Canadaan, missä orjuus oli ehdottomasti kielletty, se kun ei ollut
tuskissaan potevan unionin vallassa.
Esimerkiksi karkulaislain kovuudesta ja "maanalaisen rautatien" toimista
lainaamme tähän äsken mainitusta kirjasesta seuraavan jutun: "Kerrankin
karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin
saakka, jossa Amy Post (muuan helläsydäminen abolitionisti) otti hänet
vastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen asiamies maanalaisella
rautatiellä oli lähettämäisillään hänet rajan yli Canadaan, pääsivät
takaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta
neuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli
lävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa
muita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Canadaan. Kuitenkin
joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti
sähkölangalla käskyn että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin,
ennenkun saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka
varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti
piiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Canadaan. Sinne
tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään
osoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan
abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat
tynnyrin. Mies-raukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään;
ja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken
kärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista
itseänsä, koska hän ei tietänyt missä oli, Canadassa vaiko
yhdysvalloissa."
Sen mielipiteen herättäminen, joka antoi kuolemaniskun orjuuden
laitokselle ja joka jo tähän aikaan vaikutti valtavana voimana, oli
tapahtunut vähitellen ja on mitä kauniimpia liikkeitä ihmiskunnan
historiassa. Väreenä oli se alkanut muutamista kvääkärikunnista, jotka
jo v. 1727 julkisesti moittivat orjuutta. V. 1760 vapautti Newportin
kvääkäri-kunta Rhode Islandissa orjansa, ja, kuten olemme nähneet, Yrjö
Washington teki samoin, ilmoittaen tällä teollaan että tuo laitos oli
ristiriidassa vapautta kannattavan kansan pyrintöjen kanssa, jos kohta
moniaalla, kuten tietysti hänen maatilallaan, "mustia palvelijoita"
pideltiin ja kohdeltiin erinomattain hyvin -- niin että niiden "oli
monta vertaa parempi olla kuin useiden valkoisten vapaiden palvelijain".
Pohjassa lakkautettiinkin, kuten olemme maininneet, vallankumouksen
aikana orjuus kokonaan, mutta ainoastaan kotoisena laitoksena. Etelän
karanneet orjat olivat sielläkin yhä vielä orjiksi katsottavat ja
takaisin lähetettävät, joten orjuus itse peri-aatteessa jäi kaikkialla
hyväksytyksi. -- Koko laitoksen vastustajia oli tämän vuosisadan alussa
myöskin eräs kvääkäri-pappi Elias Hick, joka suoraan saarnasi tuota
häpeällistä perisyntiä vastaan. V. 1829 piti niinikään kvääkärinainen
Lucretia Mott esitelmiä orjuuden pahennuksesta.
Mutta vasta 1830-luvulla järjestyi abolitionistien liike varsinaiseksi
aatevallaksi, kun William Lloyd Garrison, -- hänkin köyhistä
vanhemmista syntynyt ja aivan itse-oppinut mies -- astui sen etunenään.
Yhteydessä erään kvääkärin kanssa alkoi hän ensiksi julkaista "The
genius of Universal Emancipation" (Yleisen vapautuksen haltiahenki)
nimistä aikakauskirjaa ja sitten -- istuttuaan jonkun aikaa Baltimoren
vankeudessa muka kapinallisista yrityksistään Yhdys-Valtain lakeja
vastaan -- v. 1831 Bostonissa sanomalehteä "The liberator"
(Vapauttaja), jossa hän säälimättä paljasteli Etelässä harjoitettuja
kauheuksia ja julmuuksia orja-parkoja vastaan, kääntyen nyt erittäinkin
Pohjan väestön puoleen. Pari vuotta myöhemmin perusti hän
"Kansallis-yhdistyksen orjuuden vastustamista varten" (The National
Anti-Slavery Association), jonka jäsenet pian kyllä kokosivat yhä
enemmän hartaita puoluelaisia. Garrison oli sekä oivallinen puhuja että
oivallinen kynämies. Hänen hehkuva hartautensa ilmestyi joka rivistä,
joka sanasta, ja erittäinkin tiesi hän aina tuoda esiin juuri semmoisia
tosi-asioita orjalaitoksen pahennuksesta, jotka saattoivat hänen
rehelliset lukijansa ja kuulijansa vihan vimmaan orjaherroja vastaan.
Tehokkaimpia orjuuden-vastustajia, vaikka toisella alalla kuin Garrison,
oli myöskin tunnettu ajattelija ja hengellinen kirjailia William Ellery
Channing, Bostonin unitaarisen seurakunnan saarnamies. Vaikka hänen
kirkollinen suuntansa ei hyväksynyt sitä oikea-uskoisen kristinopin
vaatimusta, että Kristus välttämättömästi on tunnustettava "Jumalan
pojaksi" ennen kaikkia muita olentoja, vaan enemmän taipui vanhaan
Areiolaisuuteen, joka aikoinaan tosin myönsi Kristuksen olevan
samallaista olentoa kuin Isä on, vaan ei samaa; --niin oli Channing
kuitenkin mitä ankarin kristitty siinä mielessä, että Kristuksen
ihmisystävällinen oppi on maailmassa noudatettava, ja hän näytti päivän
selvästi toteen että kristinoppi ja orjalaitos ovat mitä jyrkimmässä
ristiriidassa keskenään, että semmoinen kristinoppi, joka hyväksyy
orjuutta, ei ainakaan ole Kristuksen oppia. Ja Channing tuomitsi sekä
kirjoituksissaan että saarnastuolistaan orjuuden-laitoksen mitä
törkeimmäksi jumalattomuudeksi, samalla kun se, kuten kaikkein
ajattelevain täytyi tunnustaa, oli epä-inhimillisin järjestelmä
maailmassa. Mutta -- oi sinä skolastiikin ijankaikkinen ketunhäntä! --
oikea-uskoisen kirkon pappismiehet vetivät, harvoilla poikkeuksilla,
yhtä köyttä orjaherrain kanssa, puolustaen ja suojellen tätä oivallista
järjestelmää, samalla kun Etelän kunnianarvoisat sielunpaimenet itse
hyvällä maulla orjia pitivät. Ja he puolustivat tuota helmalastaan
oikein raamatun perustuksella. Siinä on muka orjuus sallittu. "Kainin
jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekereille
terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen
kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun
alamaiseksi."[17] Amen! -- Mutta moista katsantotapaa vastaan taisteli
voittavalla kaunopuheliaisuudellaan ja taitavalla kynällään Channing, ja
olkoon se sanottu hänen ja hänen kirkollisen suuntansa kunniaksi, että
hällä oli Amerikan sivistynein yleisö puolellaan. Etelän miehet tietysti
häntäkin hartaasti vihasivat, niinkuin Garrisonia.
Suureen rahvaasen ei kuitenkaan kenkään abolitionisti, ei edes
Garrisonkaan, vaikuttanut niin paljon kuin Wendell Phillips, nuori
asianajaja Bostonista ja orjuuden-vastustajain yhdistyksen vara-päämies.
Hänestä kerrotaan että hän muutamana päivänä näki miten muuan raaka
väkijoukko orjuuden kannattajain yllytyksistä, kiroten ja ivaten,
laahasi Garrisonia pitkin katuja, että hän silloin tuli ajattelemaan
kuinka paljon olevainen laki, jota hän tähän asti oli ihaillut ja
harrastanut, erosi siitä laista, joka oli kirjoitettuna hänen
rinnassaan, että hän heitti lakikirjansa seinään ja riensi ulos kadulle,
-- että hän siitä hetkestä lähtein oli abolitionismin ehkä ankarin
apostoli. Innoituksen ja harmin tuli hehkui hänen puheistaan, joita hän
piti missä ja milloin hyvänsä. Säälimättä viskasi hän tuon häpeällisen
laitoksen kannattajille silmiin mitä rohkeimpia syytöksiä Amerikan
vapaan "valtiosäännön kavaltamisesta", "puritanisten esi-isien
häpäisemisestä" j.n.e., saaden heitä kalpenemaan kiukusta, mutta samalla
vapisemaan hänen edessänsä. Kulkien kaupungista kaupunkiin, kylästä
kylään, leimahutti Phillips, usein taivasalta puhuen, kaikkialla
ukkosen-tulensa tuota kurjaa järjestelmää vastaan, pelkäämättä kiroten
semmoista lainsäädäntöä, joka suojeli orjuutta. Ja hän kosketti kipeästi
kansan tympistyneesen oikeuden-tuntoon. Siinä heräsi moni, joka oli
maannut.
Abolitionisti-yhdistyksellä oli sitä paitse ehtimiseen liikkeellä
lukuisa kantajoukko miehiä ja naisia, jotka esitelmillä ja
kirjoituksilla taistelivat orjuutta vastaan ja joista moni sai verellään
ja hengellään todistaa kalliin asiansa puolesta. Orjuuden kannattajat,
näet, usein kyllä ussuttivat roskajoukkoja näiden rohkeiden apostolien
kimppuun, ja hurja omakäden-oikeus -- Amerikan yhteiselämän arveluttavin
ilmiö -- pian lausui tuomionsa hetkellisen raivon onnettomasta uhrista.
Mutta siitä huolimatta jatkoivat abolitionistit järkähtämättä tointansa
-- sanalla ja työllä. Pelkäämättä lain ankaraa rangaistusta toimitettiin
joka päivä joku karannut onneton salaisesti rajan yli Canadaan,
autettiin, milloin voitiin, neekeriparkoja oikeudessa, puhuttiin ja
kynää käytettiin heidän puolestaan. Ja tässä työssä, joka vaati yhtä
paljon kekseliäisyyttä kuin uskallusta, vaikuttivat Amerikan sivistyneet
naiset yhtä tehokkaasti kuin toinen sukupuoli, useimpa ehkä
paremmallakin menestyksellä, koska naisellinen hätähuuto tavallisesti
tunkee syvemmälle sydämeen ja naisellinen heikkous sitä paitse on paras
suojelusmuuri raakuutta ja väkivaltaa vastaan. Niistä lukuisista
jaloista naisista, jotka abolitionisti-liikkeen palveluksessa itseään
erityisesti kunnostivat, mainitsemme tässä vain Harriet
Beecher-Stowe'n, kuuluisan "Setä Tuomaan tupa" nimisen romaanin
kirjoittajan. Se sama kirja on varsin melkoisesti vaikuttanut Amerikan
musta-ihoisen rodun vapauttamiseen orjuuden kahleista; ja moni mies ja
nainen, joka aikoinaan otti sen käteensä orjuuden puoltajana,
katsoakseen mitä tuo haaveksiva rouva Bostonista rohkenikaan laverrella
halveksituista neekereistä, laski kirjan kädestään abolitionistina.
Mutta näihin aikoihin orjuuden vastustajat tarvitsivatkin yhä enemmän
työvoimia. Kuten viimeiksi California, oli nyt 1850-luvulla Kansas
käynyt puolueiden riita-palaksi ja presidentit Pierce ja Buchanan
(1853-61) pitivät peittelemättä orjaherrain puolta, varsinkin Buchanan.
Maa-alue Iowan ja Missourin länsipuolella, kalliovuoriin asti, oli
järjestetty kahdeksi territorioksi: Nebraska pohjassa ja Kansas
etelässä. Koko alue oli vielä aivan asumatonta maata, ja sitä nyt Etelä
ahnailla silmillä tähysteli, pyytäen siitä uusia orjavaltioita, kun
puolestaan Pohja, jota tähän aikaan abolitionismi elähytti, oli
päättänyt lujasti vastustaa orjaherrain pyrintöjä. Ja niinpä kumpasetkin
riitaveljet lähettivät sinne suuria siirtolais-joukkoja, joiden kesken
oikea asutus-kilpailu syntyi. Pian nousi riitaa maasta ja territorian
hallinnosta. Uutisasukkaat Pohjasta olivat paremmin varustetut, ja heitä
oli enemmänkin, mutta Eteläläiset saivat apua läheisestä Missourista.
Monta kuukautta riideltiin ja tapeltiin nyt mitä hurjimmasti, kunnes
unionin hallitus tuli väliin, saadakseen yleisen kansanäänestyksen
kautta omaksutuksi jommonkumman niistä valtiosäännöistä, jotka puolueet
olivat tehneet. Mutta unionin virkamiehet käyttivät tässä julkista
väkivaltaa, antaen Missourin raja-asukkaiden, jotka tietysti eivät
kuuluneet uuteen territorioon, ottaa osaa äänestykseen. Sillä tavoin
voittivat orjuuden kannattajat. Unionin hallituksen maine oli kuitenkin
saanut kovan iskun, ja kongressi hylkäsi äänestyksen. Uusi tehtiin, ja
nyt, kun tarkastus oli parempi, voittivat orjuuden vastustajat. Kansas
pelastui orjuudesta, mutta tuli valtioksi vasta v. 1861.
Abolitionisti-puolue oli aina kokenut vaikuttaa ainoastaan herätyksen ja
vakuutuksen kautta. Väkivaltaisia keinoja se ei suositellut, vaikka
tietysti asian luonne vaati että Etelä oli pakoitettava luopumaan
orjuuden-laitoksesta. Olipa kuitenkin olemassa muuan mies, joka jo näinä
aikoina oli kyllästynyt abolitionistien ijankaikkisiin valituksiin
neekerien surkeasta tilasta ja päätti, kun päättikin, kerran tehdä
täyttä totta tuosta suuresta vapautus-aatteesta. Hän yritti saada
neekerit itse suureen kapinaan. Se oli kuuluisa John Brown, farmari
Connecticutista. Ainoastaan pienen ystäväjoukon kanssa karkasi hän
eräänä yönä lokakuussa v. 1859 Harpers Ferry nimisen pienen kaupungin ja
linnoituksen kimppuun, jossa muun muassa säilytettiin suuri varasto
unionin aseita. Harpers Ferry on Potomak-joen varrella Virginiassa. John
Brown miehineen valloitti tuon pienen paikkakunnan ja sai asevaraston
haltuunsa. Virginian orjaherrat kauhistuivat, sillä jos heidän
neekerinsä nyt olisivat saaneet aseita käsiinsä, olisi hirveä verilöyly
seurannut. Mutta nämä herrat olivat myöskin tottuneet valppauteen ja
rivakkaan toimintaan. Eikä aikaakaan, ennenkun nostoväki oli Harpers
Ferryssä. Rynnäkkö tehtiin John Brownin asemaa vastaan ja tulinen
tappelu alkoi. Kähäköitsijät puolustivat itseään kuin miehet, mutta
sortuivat kuitenkin pian väkivoiman alle. Useimmat kaatuivat kuoliaina
paikalle, mutta John Brown itse muutamain lähimpien miestensä kanssa
joutui kiinni ja hirtettiin. -- Tapaus oli kuitenkin orjaherroille
osoittanut ett'ei ollut leikintekoa abolitionistien kanssa, ja John
Brownin kuolema kävi heille kalliiksi. Pohjan paras väestö kunnioitti
hänen muistoansa niinkuin vapaudensankarin ja marttiiran ainakin, ja
viha Etelän miehiä vastaan kiihtyi kiihtymistään.
Tähän aikaan sattui taas uuden presidentin vaali. Lähes kuusikymmentä
vuotta olivat demokraatit nyt olleet voitolla ja unionia ystävät
tappiopuolella, koska ainoastaan kaksi presidenttiä koko tällä ajalla
oli lähtenyt vanhasta federalistisesta eli whig-puolueesta. Etelän
valtiolliset hairahdukset ja abolitionistien liike oli nyt kuitenkin
melkoisesti muuttanut asiain tilan, niin että jo 1857 vuoden vaalissa
unioni-mielinen presidentin-ehdokas oli ollut voittamaisillaan. Kansasin
rettelöissä oli, näet, abolitionisteista ja whigeista muodostunut uusi
puolue, joka otti nimekseen: republikaanit (tasavaltalaiset), ja tämä
se on, joka nyt, v. 1860, vihdoinkin sysää demokraatit vallalta ja
valitsee presidentin, joka harrastaa lujaa unionivaltaa ja samalla on
abolitionisti.
Miehen nimi on Abraham Lincoln.
Hän oli syntynyt v. 1809 Illinoisin valtiossa -- köyhänä kuin rotta.
Pienestä pitäen sai hän harjaantua "omatakeiseen työhön". Jonkun aikaa
vuodesta suotiin hänen käydä koulua, mutta muutoin -- paimenessa.
Sitten ansaitsi Aapo poika leipänsä tavallisena päiväläisenä
maanviljelys-työssä, sitten veneen-kuljettajana Ohio-joella, pitäen
kuitenkin hyvin muistissa vanhat koululäksynsä ja tietomääräänsä
laventaen milloin vain oli vähänkin tilaisuutta. Veneen-kuljettajasta
yleni hän kauppapalvelijaksi ja pääsi nyt vähän ahkerammmin
harjoittamaan lukemisiansa, niin että hän jonkun ajan perästä voi
suorittaa ne oikeustieteelliset tutkinnot, joita Amerikassa vaaditaan
tavalliselta asianajajalta. Pian kyllä valittiin Lincoln Illinoisin
lainlaatijakuntaan ja lähetettiin v. 1846 edusmiehenä kongressiin. Hän
oli harvapuheinen mutta teräväjärkinen ja piti lujasti kiinni
peri-aatteistaan sekä julkisessa että yksityisessä elämässä. Unionin
eheys oli etupäässä hänen valtiollisena silmämääränään, sillä vasta sen
kautta pääsisivät, arveli hän, ajan humaniteeti- eli ihmisyys-aatteet,
niinkuin orjain vapauttaminen, voitolle. Eikä epäillyt Lincoln asiansa
voittoa, vaikka usein näytti synkältä kyllä. Ja tämä sitkeä luottamus
pahimmassakin pulassa se oli, joka pelasti unionin.
"Vanha Aapo" -- niin häntä leikkisästi nimitettiin -- oli kansan
lemmikki. Hänen horjumaton rehellisyytensä, iloinen ja leikkisä
luontonsa veti kaikkein sydämet puolelleen. Omituiselta mahtoi tuntua
suurten Yhdys-Valtain vakaville ministereille, kun tuo pitkä, laiha,
roikaleinen, karkeanaamainen ukko kesken juhlallista neuvoskunnan
istuntoa yht'äkkiä, jonkun voitto-sähkösanoman saatuaan, hypähti ylös,
jaloillaan ja käsillään mitä lystillisimpiä ilon-elkeitä tehden ja mitä
vilpittömimpiä hei!- ja hurraa!-huutoja päästäen.
Lincolnin vaaliin vaikutti myöskin demokraatisen puolueen pirstaus, joka
tapahtui tähän aikaan. Aina siitä asti kuin orjanomistajat Kansasin
asiassa olivat tulleet tappiolle, julistivat he peri-aatteenaan sen
kauniin opin, ett'ei territoriot, ei valtiot eikä kongressikaan saisi
määrätä oliko orjuus jossakin valtiossa siedettävä vai ei, vaan olisi
jokainen Yhdys-Valtain kansalainen oikeutettu omaisuuksineen, siis
myöskin orjinensa, asettumaan mihin paikkaan hyvänsä Yhdys-Valtain
alueella. Orjuus voitaisiin siten levittää kaikkialle, eikä yksikään
valtio saisi sitä poistaa alueeltansa. Presidentti Buchanan itse julisti
kannattavansa tätä oppia, mutta Pohjan demokraateille oli se sentään
liian paksua, ja he luopuivat puolueesta, jonka äänet siten hajosivat
kahtaalle.
Lincoln oli, kun olikin, valittu presidentiksi. Mutta nytkös Etelä
raivostui. Se oli jo ennenkin uhannut erkaantua unionista, ja nyt
käytiin tuumasta toimeen. Etelä-Carolina teki marrask. 20 p:nä alun ja
kehoitti samassa kaikkia muitakin orjavaltioita lähettämään edusmiehiä
yhteiseen konventtiin, jonka tuli huhtikuussa seuraavana vuonna
kokoontua Montgomeryn kaupunkiin Alabamassa, perustaaksensa erityistä
valtiokuntaa eli konfederationia.
Unionin hallitus, s.o. presidentti Buchanan ja hänen ministerinsä
orjuuden-järjestelmän nöyriä kätyreitä kaikki tyyni, olivat itse
hiljaisuudessa ja kauvan tätä Etelän kapinaa valmistelleet, siten
häpeällisesti kavaltaen unionia, jonka palveluksessa olivat. Niinpä
sotaministeri Floyd kaikellaisten verukkeiden nojassa oli kuljetuttanut
suuret joukot aseita ja ampumavaroja Pohjan varastohuoneista Etelään, ja
nämä nyt kaikki olivat kapinoitsijain käytettävissä. Vielä oli muutamia
kuukausia jälellä, ennenkun uusi hallitus sai ohjakset käsiinsä, ja tätä
aikaa käyttivät, Buchananin hallituksen hiljaisella suostumuksella,
etelävaltiot hyväkseen, valmistaen varustuksiaan minkä kerkesivät.
Etelä-Carolina erittäinkin oli täydessä hommassa, kokien toimittaa
pääkaupunkiaan, Charlestonia, niin hyvään puolustustilaan kuin suinkin.
Sitä varten yritti se muun muassa saada haltuunsa Fort Sumter nimistä
vahvaa linnoitusta, joka sijaitsi muutamalla, pienellä kalliosaarella
noin puoli suom. penikulmaa kaupungista. Sen oli Buchananin hallitus
tahallansa jättänyt huonoon kuntoon, jotta se tarvittaessa niin helposti
kuin mahdollista joutuisi kapiaoitsijain käsiin. Linnoituksen päällikkö,
majori Andersson, joka oli rehellinen mies, oli kauvan pyytänyt
apuväkeä ja apu-aseita, mutta turhaan. Nyt vaativat Etelä-Carolinan
kapinapäälliköt linnoitusta antautumaan; mutta majori Andersson, joka
arvasi unioni-hallituksen kavaluuden, ja omin päinsä oli ryhtynyt
kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, antoi jyrkästi kieltävän
vastauksen.
Etelä-Carolinan kehoitukseen oli täll'aikaa jo suostunut kuusi
etelä-valtiota, nimittäin: Georgia, Florida, Mississippi, Alabama,
Louisiana ja Texas. Muut seitsemän orjavaltiota: Maryland, Virginia,
Pohjois-Carolina, Kentucky, Tennessee, Missouri ja Arkansas epäröivät
vielä. Konventti Montgomeryssa oli rientänyt kokoon nyt jo, heti
anastanut nimityksen "kongressi" ja päättänyt perustaa konfederationin
kaikkein orjavaltioiden kesken. "Amerikan konfedereerattujen valtioiden"
presidentiksi valittiin siten senaatori Jefferson Davis, entinen
sotilas, mahtava orjaherra, ponteva teräväpäinen mies, kunnianhimoinen,
säälimätön.
Etelä käytti ennakko-aikaansa hyvin. Useimmat unionin linnoitukset ja
asehuoneet Mexikon lahden rannalla joutuivat melkein vastustamattansa
sen haltuun, unionin sotajoukko Texasissa, 5,000 miestä, antautui
suorastaan, ja Etelästä kotoisin olevat upseerit unionin sotaväessä
riensivät kotiin, asettuakseen konfederationin lippujen alle. Nostoväki
kutsuttiin kokoon ja vapaa-ehtoisia tuli kuin tuhkaa, sillä Etelän
valkonaamaiset nuoret keikarit pitivät kovasti tästä "vapaus-sodastaan".
Nämä tapaukset herättivät suurta hämmästystä Pohjassa, ja unionin
pelastamiseksi ryhdyttiin vielä sovinnon-hieromisiin. Helmikuussa yhtyi
Washingtonissa tätä varten muuan "rauha-kongressi", ja Pohjan edustajat
lupasivat että Missouri-kompromissi saatettaisiin uuteen eloon ja
karkulaislaki kovennettaisiin. Mutta Etelän miehet vaativat sovinnon
perustukseksi lakia, joka avaisi koko unionin alueen seppo selälleen
orjuudelle, ja koska Pohja ei tähän voinut suostua, hajosi
"rauha-kongressi" saamatta aikaan mitään. -- Maaliskuun 4 päivä tuli, ja
Abraham Lincoln astui virkaansa. Puheessaan tässä juhlallisessa
tilaisuudessa julisti hän tahtovansa viimeiseen hengenvetoonsa saakka
puolustaa unionia, ja ankara vakavuus ilmeni hänen kasvoistaan. Matkalla
Washingtoniin oli hän jo ollut murha-yrityksen esineenä. Muutamat herrat
Etelävaltalaiset olivat sen virittäneet, mutta salaliitto saatiin ilmi,
ja Lincoln pääsi eheänä perille, vaikka tosin töin tuskin.
Viimeiseen saakka koki uusi hallitus ehkäistä julkista sotaa ja katseli
ikääskuin silmät ummessa, miten Etelän rohkeat soturit veivät toisen
linnoituksen toisensa perästä ja anastivat melkein kaikki unionin
asevarastot etelässä. Se ei liikuttanut kättänsäkään sitä estääksensä,
sillä vielä ei tahdottu kaikkea sovinnon mahdollisuutta poistaa, Mutta
jo tuli tapauksia, jotka pakoittivat tosi-tukkanuottaan.