Lännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat.
Jo 1750 luvulla oli Pohjois-Carolinasta uutisasukkaita asettunut siihen
erämaahan, josta sitten tuli Tennessee. Mutta vasta parikymmentä
vuotta myöhemmin alkoi Alleghany-vuorten länsipuolella olevien maiden
varsinainen asutus, kun nuo hedelmälliset seudut Ohio-joen eteläpuolella
saivat asukkaansa ja Kentucky syntyi. Tämän asutuksen perustajana on
pidettävä muuan eriskummainen mies Pohjois-Carolinasta, Daniel Boone
nimeltään, joka pyssy olalla monet vuodet vaelteli näitä villien
metsästysmaita, tutkien niiden maanlaatua ja muita suhteita. Vihdoin
palasi hän takaisin ja sai parvikunnan halukkaita uutisasukkaita v. 1775
asettumaan Kentuckyyn, nykyisen Louisville nimisen kaupungin tienoille.
Lähiseutu oli tosin vallan autiona ihmisistä, mutta molemmin puolin
asusteli indiaani-heimoja, jotka usein taistelivat veriset tappelunsa
juuri tällä autiolla alueella, jota he nimittivät "Ken-tukk-i",
"Viheriän ruovokon maa", täällä kun miehen-korkuista, mehukasta ruohoa
kasvoi. Uutisasukkaat saivat niinikään monta tuimaa tappelua kestää
näitä indiaani-heimoja vastaan, jotka tuon tuostakin polttivat heidän
pölkkymajansa poroksi ja tappoivat tai laahasivat vankeuteen niiden
asukkaat. Mutta siitä huolimatta varttui nuori uutiskunta ihmeteltävällä
nopeudella, ja mitäs ollakkaan! sääti keskenänsä hallitus-säännön, jossa
muun muassa sallittiin täydellinen uskonvapaus. Uusia asukkaita tuli
parvi toisensa perästä, ja seitsemäntoista vuotta siitä, kun ensimäinen
puu oli hakattu kumoon näillä tienoin, pyysi uusi territorio
päästäksensä valtiona unioniin. Pari vuotta myöhemmin seurasi sitä
Tennessee, joka siten myöskin tuli valtioksi, vuonna 1794.
Mutta Daniel Boone, "Kentuckyn isä", ei viihtynyt tiheään asutussa
paikassa, vaan halusi jälleen korpea samoomaan. Ainoastaan muija
muassaan tallusti hän kauvemmas länteenpäin, muokaten itselleen
erämaasta uutta asuinsijaa, kunnes siirtolaisvirta hänet taaskin
saavutti ja hän muutti vieläkin lännemmäksi. Hän meni Mississippin yli
ja Missouri-jokea ylöspäin, parvi uutisasukkaita yhä kintereillään,
sillä mihin Boone-ukko pysähtyi, siinä oli hyvää maata. Täällä nähtiin
hän vielä vanhoilla päivillään pölkkymajassaan, ja metsänriista riippui
koukussaan lieden yllä. Täällä hän 90-vuotiaana laski luunsa lepäämään.
Mutta kiitollinen Kentucky ne korjasi suurella juhlallisuudella
takaisin, ja niinpä Daniel Boonen ja hänen uskollinen vaimonsa maalliset
jäännökset yhdessä lepäävät muutaman kummun alla siinä laaksossa, johon
hän rakensi ensimäisen majansa Kentuckyn neitsyeellisellä maalla.
Maaliskuussa v. 1788 lähti evesti Rufus Putnam, kotoisin
Massachusettsista, hyvin varustetun siirtolaisjoukon etupäässä
asuttamaan Ohion luoteis-puolella olevia hedelmällisiä maita, joista jo
ensimäinen kongressi oli muodostanut suuren territorion. Putnam
toimiskeli unionin palveluksessa, joka nyt oli ottanut tämän lavean
alueen asuttamisen omaksi asiakseen. 25,000 henkeä, miehiä, vaimoja ja
lapsia, sanotaan, olleen tässä joukkokunnassa. Asutus kävi niinkuin
Kentuckyssäkin, ja tällä tavoin syntyi ennen pitkää kolme uutta
valtiota: Ohio (1802), Indiana (1816) ja Illinois (1818). Indiana
oli kokonaan Ohiolaisten perustama, jota vastoin Illinoisissa oli
harvalukuinen väestö Canadalaisia jo Ranskan ajoilta, kunnes nyt yhä
uusia asukkaita tulvaili maahan joko suurten järvien poikki ja
Ohio-jokea pitkin taikka Kentuckyn kautta.
Melkein samaan aikaan joutuivat Etelässä Mississippi ja Alabama sekä
ennen niitä (1812) Louisiana (ahtaammassa merkityksessä eli
Mississippi-joen laskupaikat) valtioiksi liittokuntaan. Missouri tuli
valtioksi vuonna 1821, niiden rettelöiden perästä, joista tuossa
paikassa kerromme, mutta siitä eri territorioksi lohkaistu Arkansas
vasta v. 1836.
Tämän valtavan asutustyön kautta oli Yhdys-Valtain alue neljässä
kymmenessä vuodessa laventunut kolmenkertaiseksi, ja entisestä erämaasta
muuttui palsta toisensa perästä kauniiksi viljavainioksi. Unioni oli jo
ottanut koko asutuksen omaksi asiakseen. Sille luovuttivat vanhat
valtiot alueensa vuorien toisella puolen, ja niinpä lähetti liittokunnan
hallitus suuret joukot maamittareita jakelemaan tuota yhteismaata
suurempiin ja pienempiin osiin, joita sitten erityisten virastojen
kautta myytiin huokeasta hinnasta kelle hyvänsä, joka vain tahtoi
maanviljelijäksi ruveta, annettiin usein melkein ilmaiseksikin, niin
että köyhinkin työmies varsin helposti pääsi maanomistajaksi. Tämmöistä
erämaan asutustapaa on sitten lakina noudatettu meidän päiviimme saakka
ja noudatetaan -- muutamilla ajan-tarpeiden vaatimilla muutoksilla --
vieläkin.[14]
Uutisasukkailla oli kaikkialla kovat ottelut kestettävänä indiaanien
kanssa, joita vastaan usein varsinaisen sotaväen apua tarvittiin
-- kunnes Amerikan entiset isännät, heimo toisensa perästä, kokonaan
peräytyivät Mississippin toiselle puolelle, pois esi-isiensä maalta,
jota eivät pystyneet viljelemään. Suurena haittana uutisasukkaille oli
myöskin ajanmukaisten kulkuneuvojen puute. Vielä v. 1820 paikoilla
lähetti Kentuckylainen, Illinois- ja Indianalainen tuotteensa
Mississippi-jokea pitkin New Orleans'iin, kunnes Erie-kanava avasi tien
New Yorkiin ja valtiot vähitellen rupesivat rakentamaan maanteitä.
Tavat ja elämänlaatu näissä lännen valtioissa oli tietysti mitä
yksinkertaisinta: hirsihökkelit, kotitekoiset vaatteet ja työkalut.
Mutta ytimekästä voimaa, kestävyyttä ja rohkeutta uhkuili erämaan
uutisasukas, yritteliäisyyttä ja vapauden-rakkautta. Missä vain
pieninkin kaupungin-alku ilmestyi, siinä oli samassa vapaa
kunnallislaitos, koulu ja sanomalehti; ja uskonvapaus vallitsi heti ensi
hetkestä lähtien.
Mahtava oli se voiman lisäys, jonka Länsi tuotti unionille. Mutta
tuottipa se paljon huoltakin, ja siitä tuli riidan-aine, joka vihdoin
oli halkaista koko unionin iäksi päiviksi. Minkä tähden?
Kysymys kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan -- ja kauheudessaan --:
saisiko noissa uusissa valtioissa vuorten länsipuolella olla orjuutta?
Ja niin astuu nyt vähitellen tämä Amerikan vanha mätähaava
valtiolliseksi asiaksi. Kongressi oli, unionin puolesta järjestäen
Luoteis-territoriota, määrännyt ehdoksi ett'ei saisi orjuus olla siellä
sallittuna; ja Virginiakin, luovuttaessaan Ohio-alueensa, oli vaatinut
samaa. Täten oli Ohion pohjoispuoliset uutisvaltiot julistettu
orjattomiksi; niissä ei tätä häpeällistä järjestelmää saisi perustaa.
Mutta toisin kävi Lännen etelä-valtioissa, Alabamassa, Mississippissä ja
Louisianassa. Viimeiksi mainitussa oli orjuuden-laitos jo Espanjan
ajoista juurtuneena, ja Alabama ja Mississippi olivat saaneet
asutuksensa Georgiasta ja Etelä-Carolinasta, orjuuden pääpesistä. Vielä
enemmän kuin näitä, joissa orjuus niin sanoaksemme jo oli päätetty asia,
koski kysymys kuitenkin sitä Suur-Louisianan osaa, joka ei vielä ollut
valtioina, eli koko tuota suurta aluetta Mississippin länsipuolella.
Etelän etuna nyt oli että niin monta valtiota kuin suinkin omaksui
orjuuden, sillä mitä enemmän orjavaltioita, sitä enemmän ääniä Etelällä
senaatissa; jota vastoin Pohjan poliitiki kannatti orjattomuutta
kaikissa uusissa territorioissa, jotka pyrkivät jäsenkunniksi
liittokuntaan.
Riidan-kipinä leimahti ilmituleen v. 1819, kun ensimäinen
Louisiana-valtio, Missouri, pyysi päästäkseen valtioksi unioniin.
Edustuskunta, jossa Pohjalla oli enemmän ääniä, kieltäytyi tunnustamasta
Missouria valtioksi, ennenkun tämä olisi hyljännyt orjuuden rajojensa
sisäpuolella; jota vastoin Etelä, jolla oli ääni-enemmistö senaatissa,
väkisinkin tahtoi sitä orjavaltioksi. Tämä ensimäinen suuri riita
orjakysymyksessä ratkaistiin kompromissin kautta siten, että Missouri
saisi tulla orjavaltioksi, mutta ett'ei -- sillä ainoalla poikkeuksella
nyt -- mitään orjuutta tästä lähin saisi olla olemassa pohjoispuolella
36° 30' leveysastetta. Tämä Missouri-kompromissi jakoi Unionin kahteen
puoliskoon, joista eteläinen oli isompi. Mitään varsinaista sovintoa se
ei saanut aikaan. Päinvastoin rupesivat orjuuden vastustajat,
abolitionistit (sanasta abolish = lakkauttaa, poistaa) vaatimaan koko
tuon häpeällisen laitoksen lakkauttamista, jota vastoin slaveristit
(sanasta slavery = orjuus) yhä pontevammasti sitä kannattivat.
Eripuraisuutta Etelän ja Pohjan välillä synnyttivät myöskin unionin
säätämät suojelustullit, joilla ens'alussa tahdottiin edistää Amerikan
kehnoa teollisuutta. Mutta Pohjan mahtavat tehtailijat kannattivat näitä
tulleja sittenkin, kun tehdasteollisuus jo oli tullut kukoistavaan
kuntoon. Etelässä sitä vastoin oli teollisuutta tuskin nimeksikään, vaan
täytyi sen tuottaa kaikki tämmöiset tarpeensa joko Pohjasta taikka
ulkomailta, eläen yksinomaan kasvimaidensa antamilla raaka-aineilla. V.
1832 vieläkin koroitettiin tullit ulkomaisista teollisuus-tavaroista.
Silloin nousi Etelä ilmeiseen kinastukseen, ja Etelä-Carolina selitti
koko tuon uuden tulli-asetuksen mitättömäksi, uhaten erota koko
unionista, ell'ei sitä kumottaisi. John Calhoun oli sen miehen nimi,
joka siihen aikaan johti demokratiiaa eli valtioiden erikois-politiikia.
Mutta yleinen mielipide tällä kertaa vieläkin pelasti unionin, jonka
presidenttinä oli kenraali Jackson, ja Calhoun puoluelaisineen tyytyi
sopimukseen, jonka kautta tullit vähitellen alennettiin entisilleen.
Jackson puolestaan oli kyllä harras etelävaltalainen, mutta piti
kuitenkin, vaikka itse kotoisin Etelä-Carolinasta, rehellisesti unionin
puolta kaikkia erikois-yrityksiä vastaan. Vanhaa federalistien
puoluetta, jota nyt uudistettuna sanottiin whig-puolueeksi ja josta
sittemmin suuri tasavaltalais-puolue oli muodostuva, kannattivat
kuitenkin tähänaikaan etupäässä Henry Clay ja Daniel Webster, Pohjan
etevimmät valtiomiehet. Whigien ponnistusten johdosta ja Lännen avulla
pääsi v. 1840 presidentiksi kenraali William Harrison, nykyisen
presidentin isä, ja demokraatit olivat hetkeksi aikaa takapajulla; mutta
Harrison kuoli muutaman kuukauden kuluttua, ja nyt valittiin
presidentiksi Virginialainen Tyler, jonka aikana taas orjavaltio-riita
puhkesi täyteen tuleen. Texas, joka ennen oli ollut osana Mexikosta,
mutta v. 1836 siitä irtautunut itsenäiseksi tasavallaksi, tarjoutui
valtioksi unioniin. Se oli vanha orjamaa, josta Etelälle olisi tullut
paljon vallan-lisäystä. Senpä tähden Pohja sen anomusta kauvan ja
kiivaasti vastusti, mutta nytkin saatiin kompromissi aikaan, ja Texas
tuli, kun tulikin, jäsenkunnaksi unioniin v. 1845. Samana vuonna lisäsi
orjattomain valtioiden lukumäärää Iowa, uusi hedelmällinen siirtomaa
Missisippin länsipuolella, jonne paljon uutisasukkaita viime aikoina oli
tullut Euroopasta. Wisconsin, Iowasta koilliseen, tuli valtioksi 1848.
Jo v. 1836 olivat Michigan ja Arkansas päässeet jäseniksi
liittokuntaan, Arkansas Missouri-kompromissin mukaan orjavaltiona.
Texas'in yhdistäminen liittokuntaan tuotti Yhdys-valloille sodan Mexikoa
vastaan, joka vaati takaisin entistä maakuntaansa, jonka itsenäisyyttä
se ei ollut koskaan tunnustanut. Unioni lähetti kolme armeijaa Mexikoon,
joka perin pohjin masennettiin ja rauhan-teossa v. 1848 pakoitettiin
luopumaan sekä Texasista että Uudesta Mexikosta ja Ylä-Californiasta
Gila-jokeen asti etelässä.
Jo kolme vuotta sitä ennen oli päästy Tyvenen meren rannalle, kun
Oregon (nykyiset territoriot Oregon ja Washington) Englannin kanssa
kestetyn kiivaan kiistan perästä oli joutunut Yhdys-Valtain omaksi.
Mutta Mexikon kanssa tehty rauha lisäsi unionin alueen koko tuolla
äärettömällä ylängöllä englantilaisesta Amerikasta pohjosessa Mexikoon
etelässä, -- alue, joka käsittää yhdeksän suurta valtiota tai
territoriota, koko nykyinen Suuri länsi.
Tämä maa oli siihen aikaan, jos lukee pois vaeltelevat indiaanit ja
muutamat mexikolaiset linnoitukset ja lähetysasemat, api autiona.
Ainoastaan yksi mainittava siirtokunta oli täällä olemassa, nimittäin
Mormonien yhteiskunta Utah'ssa. Tämän kummallisen uskokunnan oli
1820-luvulla perustanut muuan Josef Smith niminen mies Vermontista.
Hänelle olivat enkelit ilmoittaneet että Tuhatvuotinen valtakunta pian
oli tulossa sekä että "Mormonin" kirja, jossa uuden uskonnon oppi oli
selitettynä, olisi löydettävissä siitä ja siitä paikasta, missä se
vuosituhansia oli maannut. Siitä raamatusta saataisiin myöskin lukea
Amerikan alkuperäisimmän kansan kohtaloista, joka kansa -- ijältään
vanhempi kuin indiaanitkin -- aikoinaan oli joutunut Amerikaan
Baabelista. Smith-profeeta sai uskolaisia ja muutti niiden kanssa
Ohioon, mutta sieltä pois-ajettuna Illinoisiin, jossa "viimeisten
päiväin pyhät" nyt rakensivat ensimäisen tabernaakelinsa. Heidän
uskonvimmansa ja 1830-luvulla perustamansa monivaimoisuus suututti
kuitenkin maan-asukkaita niin, että tabernaakeli muutamassa
kansan-kähäkässä sytytettiin palamaan ja Smith herra ammuttiin. Silloin
pötkivät nämä sorretut lahkolaiset pois erämaahan ja pysähtyivät viimein
Suuren Suolajärven rannalle, jonka autioita suola-aroja he hyvällä
menestyksellä rupesivat viljelemään. Heidän Mooseksenaan korvessa oli
Brigham Young, Smithin jälkeläinen, joka nyt myöskin uudessa luvatussa
maassa, Utah'ssa, perusti täydellisen pappisvallan. Uskovaisia tuli
melkein tulvanaan uusia Euroopasta, ja Mormonien uuttera uutiskunta
rupesi kukoistamaan. Pohjois-Amerikan unioni ei sitä kuitenkaan ole
tunnustanut valtioksi, vaikka se on vanhin territorio Suuressa lännessä.
Siihen on syynä pappisvaltainen hallitusmuoto ja monivaimoisuus.
Mutta ilmestyipä pian Kalliovuorten länsipuolelle toisiakin siirtolaisia
idästä päin. Helmikuussa 1848 löysi muuan uutisasukas, myllyränniä
rakentaessansa, kultahiekkaa pienestä purosta, joka laskee
Sacramento-jokeen Californiassa. Ja jo huomattiin että tätä kallista
tavaraa näillä tienoin oli olemassa oikein kosolta. Ihmisiä rupesi
tulemaan parvi toisensa perästä, eikä aikaakaan, ennenkun Sacramenton
kauniissa laaksossa tunkeili rähisevä, sekalainen seurakunta kaikkia
maailman kansoja. Euroopalainen, Kiinalainen, Australialainen,
Indialainen kaiveli ja huuhtoi siellä toinen toisensa vieressä. Hiki
pihkui otsasta ja kulta maa-emän povesta. Parissa päivässä muuttui
entinen mierolainen pöyhkeileväksi pohataksi. Mitään muuta lakia ei
ensimmältä ollut kuin nyrkki, puukko ja revolveri. Vähitellen saivat
seikkailijat kuitenkin keskenänsä ja omaksi turvakseen jonkinmoisen
hallituksen aikaan, kunnes vihdoin unionin hallitus tuli väliin ja
järjesti siirtokunnan melskeiset olot. Silloin kuitenkin suuri osa
kullankaivajia korjasi nahkansa tienoolta, ja jälelle jäi uuttera
kantajoukko kunnollisia maanviljelijöitä, jotka ennen pitkää muuntivat
Sacramenton ihanan laakson kukoistavaksi viljavainioksi ja hehkuvaksi
viinimaaksi, joiden runsaat tuotteet meidän päivinämme kannattavat
loistavan yhteiskunnan. San Franciscon kirjava maailman-kaupunki
kohoaa nyt siltä paikalta, missä neljäkymmentä vuotta sitten
kullankaivajain viheliäiset puuhökkelit seisoivat.