Liittokunta järjestyy. Yrjö Washington. Uusi sota ja uusi aikakausi.
Yhteisen vihollisen torjumista varten olivat vanhat siirtokunnat tosin
muodostaneet liiton eli konfederationin, mutta mitään varsinaista
liittokuntaa eli unionia ei ollut vielä syntynyt. Konfederationin
eri jäsenet, "valtiot", olivat vieläkin täydellisesti itsenäiset, ja se
valta, jonka he muutamia yhteisiä asioita varten olivat kongressille
suoneet, oli itse teossa valtaa ainoastaan nimeksi. Niinpä
veroitus-oikeus esim. yhä vielä oli kunkin eri valtion omassa vallassa.
Kongressi saattoi päättää mitä ja kuinka paljon hyvänsä, asiain
toimeen-panossa oli se kuitenkin ihan voimaton. Tämä todellisen
keskusvallan puute oli kyllä jo sodan aikana käynyt varsin tuntuvaksi,
ja Washington oli -- kuten olemme nähneet -- yhtä mittaa ollut
pahemmassa kuin pulassa sen johdosta, ett'ei tämmöistä isäntävaltaa
ollut olemassa. Mutta sodan loputtuakin tuntui tämä puute melkein yhtä
painavaksi. Yhdysvaltain suhde ulkomaihin, erittäinkin Englantiin, oli
järjestettävä, sodan tuottama ulkomainen valtiovelka maksettava, rauhan
kanta kotosalla ja rajoilla turvattava; ja kaikkea tätä varten
tarvittiin vahvasti järjestetty liittovalta.
Mutta eri valtiot, jotka alusta alkaen olivat kehittyneet aivan
omatakeisesti, itse itsensä kasvattaneet ja yhä vieläkin pitivät itseään
omana erityisenä kokonaisuutena kukin alallansa, eivät niin hevillä
luopuneetkaan itsevaltaisuudestaan, vaan katselivat päin vastoin
epäluulolla kaikkia yrityksiä semmoisen keskusvallan synnyttämiseen,
joka tulisi rajoittamaan heidän itsenäisyyttään. Varsinaisen
liittokunnan eli unionin tuuma oli heille vastenmielinen. Mutta toiselta
puolen tämmöisen tarve oli jokaiselle hyvinkin silmin-nähtävä, koska --
kuten katkera kokemus osoitti -- eri jäsenten menestys juuri riippui
koko ruumiin terveydestä ja voimasta.
Tämä taistelu kokonaisuuden ja osien kesken kävi 1780-luvun
loppupuolella ankaraksi sana- ja kynäsodaksi, jossa edellinen vihdoinkin
oli vievä voiton jyrkän erikois-valtiollisuuden kannattajilta. Puolueita
nimitettiin: federalistit (lat. sanasta foedus = liitto) eli vahvan
liittovoiman ystävät ja antifederalistit eli semmoisen vastustajat.
Federalistisen liikkeen etupäässä olivat kirjailijoina ja puhujina
Alexander Hamilton ja James Madison.
Madison, Virginialainen, oli kuntonsa ja kykynsä kautta saavuttanut
suuren luottamuksen valtiossaan. Vaikka hän sittemmin muutti
mielipiteitä ja astui "demokraatisen" eli muka kansanmielisen puolueen
johtajien joukkoon, oli hän kuitenkin tällä haavaa federalisti ja
vaikutti valtiossaan unionin hyväksi, yhdistyen Hamiltonin kanssa
toimittamaan tuon tuostakin ilmestyviä lentokirjoja, -- jotka
lukemattomissa kappaleissa levisivät pitkin maailmaa ja tukevilla syillä
puoltivat unionin asiaa. Hamilton oli skotlantilaista sukua
Länsi-Indiasta, palveli jonkun aikaa muutamassa kauppakonttorissa ja
muutti sitten New Yorkiin, jossa hän, harjoitettuaan ahkerasti
valtio-opillisia lukemisia, joutui katteiniksi New Yorkin tykistöön ja
viimein pääsi Washingtonin sihteeriksi. Hamiltonin, Madisonin y.m.
harrastusten kautta saatiin viimein aikaan suuri "konventti", joka
toukokuun 25 p:nä 1787 kokoontui Filadelfiassa keskustellakseen
liittolakien säädännöstä. Siihen oli tullut edusmiehiä kaikista
valtioista, paitsi Rhode Islandista ei, muiden muassa myöskin Washington
ja unioni-aatteen synnyttäjä Benjamin Franklin. Puheenjohtajaksi
valittiin yksimielisesti Washington.
Tämän konventin työ kesti kaiken kesää, ja taistelu oli toisinaan tuima
kyllä federalistien ja antifederalistien välillä, edelliset kun,
Hamilton etupäässä, mielivät hyvin lujaa liittovaltaa ja jälkimäiset
taasen puolestaan tahtoivat kaiken todellisen vallan jätettäväksi eri
valtioille. Mutta miten siinä soviteltiin ja tasoiteltiin, niin syntyi
lopulta kuitenkin onnellinen kompromissi eriävien mielipiteiden kesken,
ja syyskuun 17 p:nä varhain aamulla oli viimeinen pykälä Amerikan
Yhdys-Valtain perustuslaissa hyväksytty. Sinä hetkenä juuri nousi
aurinko, ja vanha Franklin lausui, sitä osoittaen, paikaltaan: "Nyt
nousee Amerikan päivä!"
Tällä tavoin omaksuttu valtiosääntö kaipasi kuitenkin vielä eri
valtioiden vahvistusta, ja tässä kohden ponnistettiin vielä paljon
vastaan. Niinpä Pohjois-Carolina antoi vahvistuksensa vasta 1789 vuoden
lopulla ja Rhode Island siitäkin puoli vuotta myöhemmin. Mutta unionin
valtiosääntö oli kuitenkin lakina jo kesäkuun 21 päivästä 1788 lähtien,
koska yhdeksän valtiota silloin oli antanut vahvistuksensa. Se jakaa
unionivallan lainsäätävän, toimeen-panevan ja tuomarivallan kesken.
Lainsäätävä valta on kongressilla, joka jakaantuu senaatiin ja
edusmieskuntaan. Senaatin jäsenet valitaan kuudeksi vuodeksi
valtioiden lainlaatija-kuntain kautta, kaksi kustakin valtiosta,
huolimatta siitä onko valtio suurempi vai pienempi, ja erkanevat
kolmannella osalla joka toinen vuosi. Senaatin tulee vahvistaa kaikki
nimitykset sekä välipuheet ulkovaltain kanssa. Tämä senaati on Amerikan
valtiosäännössä pidettävä valtioiden erikois-etujen edustajana, jota
vastoin edusmieskunta eli edustuskamari lähtee suorastaan unionin
kokonais-kansasta, muodostaen siten valtiosäännön federalistisen
aineksen. Edusmieskunnan jäsenet valitsee kahdeksi vuodeksi suorastaan
kansa väkiluvun mukaan niin, että yksi edusmies valitaan 40,000 hengelle
väestöstä, johon indiaaneja ei lueta. Sitä vastoin onnistui
etelä-valtioiden edustajain saada aikaan, että heidän väestöönsä
luettaisiin 3/5 orjistakin, mikä määräys vast'edes vaikutti hyvin
tärkeitä seurauksia, koska nämä valtiot yhä kestävän orjatuonnin kautta
saattoivat melkoisesti lisätä edusmiestensä lukumäärää kongressissa.
Kongressilla kokonaisuudessaan on valta julistaa sotaa, panna toimeen ja
kustantaa sotajoukkoja ja laivastoja, säätää ja ottaa veroja, ulko- ja
sisätulleja, myntätä rahaa sekä laatia kaikki valtio-kokonaisuudelle
tarpeelliset lait. -- Toimeen-paneva valta on uskottuna neljäksi
vuodeksi valitulle presidentille. Tämän vaali tapahtuu sillä tavoin,
että kukin valtio valitsee yhtä monta valitsijamiestä kuin se lähettää
senaatoreja ja edusmiehiä kongressiin, ja nämä valitsija-miehet sitten
valitsevat presidentin. Alkuansa tapahtui valitsija-miesten vaali vasta
tammikuussa samana vuonna kuin uusi presidentti oli astuva virkaansa, ja
presidentin vaali toimitettiin helmikuussa. Mutta nyttemmin on tämä
muutettu niin, että valitsijamies-vaalit pidetään jo marraskuussa,
sitten kun suuret puolueet kansallis-kokouksissaan edellisenä
kesänä ovat asettaneet kukin ehdokkaansa presidentti- ja
varapresidentti-virkoihin. Ja koska valitsijamiesten tulee äänestää
saamiensa ohjeiden mukaan, niin tiedetään presidentin-vaalin tulos
tavallisesti samalla kertaa kuin tulos valitsijamiesten vaalista. Uusi
presidentti astuu virkaansa maaliskuun 4 p:nä ja erkanee siitä neljä
vuotta myöhemmin samana päivänä, ell'ei häntä valita uudestaan.
Valtiosääntö ei estä saman presidentin valitsemista kuinka monta kertaa
hyvänsä; mutta aina siitä saakka kuin Washington kieltäytyi rupeamasta
kolmanneksi kertaa presidentiksi, on tullut noudatetuksi tavaksi ett'ei
kenkään presidentti ole virassa kauvemman aikaa kuin kahdeksan vuotta.
Presidentin valta on varsin laaja. Hän valitsee itse ministerinsä ja
asettaa ylipäänsä virkaan kaikki unionin virkamiehet sekä edustaa
unionia ulkomaan edessä. Hän voi veto- eli kielto-sanallaan estää
kongressin hyväksymää lakiehdoitusta pääsemästä laiksi, mutta jos
kongressi toistamiseen hyväksyy ehdoituksen, jota varten kuitenkin tällä
kertaa vaaditaan 2/3 enemmistö kummassakin kamarissa, niin on ehdoitus
sillä lakina. Jos presidentti joutuu syypääksi laittomiin tekoihin, niin
voi edustuskunta nostaa kannetta häntä vastaan senaatin edessä, jolla on
valta tuomita hänet virkansa menettäneeksi. -- Samalla kertaa kuin
presidentti valitaan varapresidentti, joka astuu presidentin sijaan,
jos tämä sattuisi kuolemaan virka-aikansa kestäessä taikkapa joutumaan
kykenemättömäksi tointansa hoitamaan. Varapresidentti on niinikään
itseoikeutettu presidentti senaatissa. Alkuansa tuli se
presidenttitoimen ehdokas, joka oli saanut presidenttiä lähimmän
äänimäärän, varapresidentiksi; mutta nyttemmin valitaan tämä erittäin.
-- Unionin tuomarivalta on jätettynä Yhdysvaltain korkeimmalle
oikeustolle sekä erityisille alemmille oikeustoille. Niihin kuuluu
kaikki asiat, jotka koskevat valtiosäännön tulkitsemista, kongressin
lakeja ja välipuheita ulkovaltain kanssa, kaikki kauppaa ja merenkulkua
koskevat asiat sekä kaikki riidat eri valtioista olevien kansalaisten
kesken, kuten myöskin amerikalaisten ja ulkomaalaisten väliset riidat.
Unionin ensimäiseksi presidentiksi valittiin helmikuun 1 p:nä 1789
Washington ja varapresidentiksi John Adams, joka kahdeksan vuoden
perästä myöskin tuli presidentiksi. Näiden aikana oli federalistinen
puolue voitolla. Hamilton raha-asiain ministerinä järjesti onnellisesti
unionin rahaseikat, perustaen muun muassa kansallispankin. Ulko-asiain
ministerinä oli tässä kabinetissa ensimmältä Jefferson, joka kuitenkin,
hartaana demokraatina ollen, sitten riitaantui Hamiltonin kanssa ja
erosi toimestaan.
Yrjö Washington, joka toisen presidenttikautensa loputtua oli muuttanut
rakkaalle maatilalleen viettämään vaiherikkaan elämänsä viimeiset
päivät, kuoli siellä melkein yhdessä vuosisatansa kanssa, joulukuun 14
p:nä 1799, 67 vuoden ijässä. Yhdys-Valtain presidenttinä oli hän ollut
sama ylevä luonne kuin sodan aikana, aina tunnollisesti raskaita
velvollisuuksiaan täyttänyt ja kokenut pysyä taistelevia puolueita
ylempänä. Lapsetonna ollen, määräsi hän melkoisen osan omaisuudestaan
yliopiston perustamiseksi, jossa Amerikan nuorukaiset saisivat nauttia
vapaata opetusta, tarvitsematta etsiä ulkomaan yliopistoja, jotka
kenties vain, kuten isänmaallinen vanhus arveli, opettelevat viisautta,
joka ei ensinkään edistä tasavallan pyrintöjä. Niinikään lahjoitti
Washington vapauden kaikille neekeri-orjillensa, osoittaen tällä
teollaan selvemmästi kuin sanoilla ett'ei hän ainakaan hyväksynyt tätä
vapaan kansan suunnatonta häpeäpilkkua. Suru hänen kuolemansa johdosta
oli yhtä suuri ja vilpitön kaikissa puolueissa. Kongressi keskeytti
kokouksensa, ja koko edustuskunnan jäsenet pukeusivat suruvaatteisin.
Senaatin surunvalitus-kirjoituksessa presidentti Adams'ille sanottiin:
"Isänmaallisella ylpeydellä voimme muistella meidän Washingtonimme
elämää ja verrata häntä muiden maiden mainioimpiin miehiin. Vanhemmat ja
nuoremmat nimet kalpenevat hänen rinnallansa. Liian usein vain on
suuruus ja rikollisuus ollut yhdistettynä; mutta hänen maineensa on
vielä puhtaampi kuin se on loistava. Kansojen orjistajat hämmästyivät,
nähdessään hänen hyvien avujensa majesteetin." Vastauksessaan tähän
lausui Adams: "Olen nähnyt hänet kovan onnen päivinä, hänen ankarimman
levottomuutensa ja kiusaavimman hätänsä hetkinä; olen nähnyt hänet
ylennyksen ja onnen päivinä, mutta aina vain tavannut hänessä saman
viisauden, maltillisuuden ja vakavuuden. Kuninkuuden nimi olisi
ainoastaan himmentänyt näiden hyveiden majesteetia, jotka tekivät hänet,
tuon tavallisen kansalaisen, esikuvaksi meille kaikille."
V. 1790 päätettiin antaa nuorelle unionille oma pääkaupunki. Virginia ja
Maryland luovuttivat tätä varten pienen maakaistaleen kummallakin puolen
Potomak-jokea, 17 penikulmaa sen suusta; ja tälle alueelle, joka sai
nimekseen Columbia, syntyi Washington'in kaupunki. Sekä alue että
kaupunki ovat suorastaan kongressin hallinnon alaisina, eikä kumpikaan
lähetä edusmiehiä liittokokoukseen. Täällä on Capitolium, kongressin
palatsi, ja Valkoinen kartano, presidentin virkatalo. V. 1800 muuttivat
molemmat valtiovallat sinne.
Adamsin presidenttikautena oli federalistien valta jo ruvennut
vähenemään, ja v. 1801 valittiin presidentiksi Tuomas Jefferson, joka
hartaasti puolusti erikois-valtiollisuutta, mikä paikkakunnallisen
itsehallinnon nimessä muka yksinään kannatti kansan-vapautta. Tämä
tämmöinen kansanvalta, demokratiia, pysyi sitten vähillä poikkeuksilla
voiton puolella kuudettakymmentä vuotta ja painoi leimansa koko
amerikalaiseen valtio-elämään. Jefferson tosin noudatti tarkkaa
säästäväisyyttä kaikissa hallinnon-haaroissa, vähensi virkamiesten
lukumäärän ja sotalaitoksen kulunki-arvion, joten melkoinen
vero-helpoitus kävi mahdolliseksi; hän lakkautti sen sisätullin, jonka
kongressi ennen oli säätänyt ulkomaisen valtiovelan suorittamista
varten; hän sai valtiokirkon Virginiassa lakkautetuksi, jota esimerkkiä
sitten kaikki toisetkin valtiot noudattivat, siten perustaen täydellisen
uskonvapauden kaikkialla Amerikassa; Jefforsonin presidenttikautena
vihdoin lavennettiin tasavallan alue siten, että silloinen Louisiana,
s.o. koko tuo ääretön alue Mississippin ja Kalliovuorten välillä, v.
1803 ostettiin Ranskalta. Mutta tällä hallituksella oli myöskin
varjopuolensa, ja monet amerikalaiset epäkohdat, jotka vieläkin ovat
sikäläisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän epäkoristuksina,
saivat alkunsa siitä. Niinpä tuo yksipuolinen erikoisvaltiollisuus, jota
unionin miehet niin kovasti olivat vastustaneet, pääsi demokraatien
vallan-aikana uuteen vauhtiin; ja Jefferson oli ensimäinen presidentti,
joka jakeli unionin virkoja palkaksi puoluelaisilleen.
Jo kauvan aikaa oli Yhdys-Valtain suhde vanhaan emämaahan ollut erittäin
kireä. Englanti oli tosin Versailles'n rauhanteossa tunnustanut entisten
siirtomaittensa itsenäisyyden, mutta nämä eivät voineet estää että se
loukatun ylpeytensä kostoksi kahlehti Amerikalaisten kauppaa ja
merenkulkua, sulkemalla heidät pois paraimmilta ja mukavimmilta
markkinoilta. Tätä menetystapaa noudattikin Britannia ahkerasti, jonka
ohessa amerikalaisia merimiehiä otettiin väkisin englantilaisten
sotalaivain palvelukseen ja amerikalaisia laivoja aivan omavaltaisesti
tarkastettiin karanneita englantilaisia merimiehiä etsittäessä. Tässä
käytettiin usein mitä ilkeintä väkivaltaakin. Viimein kiellettiin
amerikalaisia laivoja käymästä minkäänmoista kauppaa Ranskan satamissa,
ell'eivät nämä laivat muka suorittaisi maksua tästä oikeudesta, jota
vastoin Napoleon keisari uhkasi toimittaa takavarikkoon kaikki laivat,
jotka semmoisia maksuja suorittivat. Viimein ei ollut kongressilla, joka
pelkäsi Amerikan kauppalaivaston joutuvan lopulliseen perikatoon, muu
neuvona kuin vastaiseksi kieltää kaiken merenkulun. Mutta silloin
rupesivat koilliset valtiot, jotka melkein yksinomaisesti elivät
kaupalla ja merenkululla, kovasti nureksimaan ja jopa uhkasivat
erotakkin koko unionista, vaikka etupäässä juuri ne olivat sitä tähän
asti kannattaneet. Kongressin täytyi peruuttaa kieltonsa, mutta
Jeffersonin erotessa v. 1809 ja Madisonin astuessa hänen sijaansa, vaati
yleisin mielipide maassa kuitenkin sotaa, ja niinpä se kahden vuoden
turhien sovitushieromisten perästä vihdoin julistettiinkin.
Mainitsemme siitä ainoastaan pääpiirteet. Vuosina 1812-1813 käytiin
enimmäkseen pienempää sotaa Canadan rajoilla, joiden toiselle puolen
Amerikalaiset pyrkivät, päästäkseen tämän englantilaisen siirtomaan
herroiksi; mutta yhtä turhaan kuin vapaus-sodan aikana. Sitä vastoin
saivat he kaksi loistavaa voittoa Englannin laivoista Champlain- ja
Erie-järvillä, jonka ohessa valtamerelläkin kestettiin kunnialla monta
kuumaa kahakkaa, ja Amerikalaisten kaapparit perkkasivat melkein koko
Atlantin puhtaaksi Englannin kauppalaivoista. V. 1814 kuljetti tosin
amiraali Rose englantilaisen laivaston Potomak-jokea ylöspäin ja
poltatti unionin uuden pääkaupungin; mutta kenraali Pakenhamin 1815
vuoden ensimäisinä päivinä yrittämä hyökkäys New Orleans'in kaupunkia
vastaan meni tykkänään myttyyn. Sitä puolusti kenraali Andrew Jackson,
joka kaupungin etelä-puolelle oli varustanut vahvat vallitukset. Näitä
vastaan teki vihollinen maallenousuväki ankaran rynnäkön, mutta
puolustus oli vielä ankarampi, ja kovat vammat saatuansa oli
Englantilaisten täytymys pötkiä pois laivoihinsa. Pakenham itse kaatui.
-- Mutta ennen New Orleansin ottelua oli jo rauhanteko tapahtunut. Siinä
luovutettiin kummaltakin puolen takaisin mitä sodassa oli valloitettu,
jonka ohessa Englanti peruutti kieltonsa amerikalaisten laivain kaupasta
Ranskan satamissa, mutta tuo ilkeä laivain-tarkastusoikeus pysyi
entisillään.
Vaikka tämä sota tietysti oli saattanut melkoiset haitat yleiselle
aineelliselle vaurastukselle, tointui Amerikan reipas ja yritteliäs
kansa kuitenkin tavattoman pian vammoistaan. Väkiluku ja sen tuotanto
kasvoi hämmästyttävää vauhtia, kulkuneuvot paranivat ja maan
viljelysalue laveni lavenemistaan. V. 1823 avattiin liikkeelle Erie- ja
Champlain-kanavat, joten vesitie New Yorkista Hudson-jokea ylöspäin
suurille sisävesille oli valmiina. Ensimäinen höyrylaiva, Fulton'in
Glermont, oli jo v. 1807 ollut liikkeellä Hudson-joella, ja sodan
loputtua oli Amerikalla jo kokonainen laivasto höyry-aluksia. V. 1803
oli, kuten olemme kertoneet, Louisiana joutunut Yhdys-Valtain omaksi, ja
1819 valloitti kenraali Jackson Espanjalta Floridan suuren niemimaan.
Vermont niminen osa New Hampshirea oli jo v. 1791 otettu omana,
neljäntenä-toista valtiona unioniin, ja Maine'sta tehtiin niinikään v.
1820 oma valtio. Mutta suurimmat maavoitot oli saatu Alleghany-vuorten
länsipuolella suoritetun asutustyön kautta. Siitä kerromme erittäin
seuraavassa luvussa.
Vuosina 1817-1825 oli presidenttinä James Monroe, hän, joka v. 1824 --
heti Etelä-Amerikan vapaussodan loputtua ja sen johdosta, että silloin
puuhattiin espanjalaista vallan-palauttamista eteläiseen mannermaahan --
antoi kongressille ja sen kautta "Pyhän alliansin" siihen aikaan
hallitsemalle Euroopalle julistuksen, jossa lausuttiin että Yhdys-Vallat
eivät voi puolueettomina katsella mitään euroopalaista sekaantumista
Amerikan mannermaan asioihin. Tämä "Monroe-oppi" on siitä lähtein
pysynyt johtavana peri-aattena unionin politiikassa. Mutta muissakin
suhteissa on Monroen virkakausi pidettävä ikääskuin rajapyykkinä
vanhemman ja uudemman Amerikan välillä. Se sukupolvi, joka oli
perustanut unionin, on hänen aikanaan lähimmiten kadonnut näyttämöltä ja
uusia, toisissa oloissa kasvaneita miehiä astunut sijaan. John Adams,
Jefferson, Hamilton, Madison lepäävät joko haudassa tai viettävät
vanhuksen hiljaista, yksinäistä elämää ulkopuolella valtiollisten
tapausten pauhinaa. Mielipiteet ja harrastukset ovat muuttuneet. Sen
aatteellisemman ajan-hengen sijaan, jonka vaikuttaessa taisteltiin
suuria yhteisiä pyrintöjä varten, on tullut toinen, joka jälleen
nostattaa valtioiden erikois-etuja. Pohjoiset ja keski-valtiot, unionin
voimmakkaimmat kannattajat, kadottavat johtaja-valtansa Etelälle,
"demokraatisen" puolueen pesämaalle. Ja tämä puolue ja tämä Etelä nyt
neljänkymmenen vuoden vierressä vahvistavat valtansa vahvistamistaan,
antaen samalla yhä pontevampaa tukea sille laitokselle, jota he pitävät
ylivaltansa kulmakivenä, nimittäin orjuudelle. Eriskummallinen
ristiriita vapauden-käsityksessä! Samat ihmiset, jotka ennen kaikkea
harrastavat vapaata itsehallintoa ja vihaavat keskusvaltaa, tämä kun
muka kansalaisten vapaata toimintaa rajoittaapi, samat ihmiset pitävät
valkoisen nahkansa nojassa hyvällä omalla-tunnolla toista ihmisrotua
häpäisevässä orjuudessa.
Uutta, omituista luonnetta Amerikan elämään luovat myöskin ne ainekset,
jotka tähän virtaavat lännessä syntyneiden valtioiden kautta. Niiden
roteva, metsäläis-vapautta rakastava väestö puskee kuin ruoho-aavikon
härkä joteskin epähienoine tapoineen tuohon uuteen yhteiskuntaan ja
antaa sille melkoisin määrin oman leimansa. Kongressin parlamenttaariset
tavat, jotka ensi aikoina vielä olivat noudattaneet euroopalaisia
kaavoja, käyvät lännen tuottaman lisäjoukon kautta karkeiksi, usein
säädyttömiksikin ja raakamaisiksi. Mutta elonvoimaa ja verevää
reippautta siinä vain on! Uusi yhteiskunta on kasvanut vanhan
hartioille.
Miten tämä yhteiskunnallinen lisäys lähti läntisen erämaan povesta,
tahdomme nyt lyhyesti tarkastaa.