Vapaussota. Yrjö Washington.
Sanoma Lexingtonin luona tapahtuneesta kahakasta levisi kuin leimaus
lähiseutujen läpi. Maamies heitti hevosineen kyntönsä sikseen, nousi sen
selkään ja ratsasti täyttä lentoa Bostoniin. Eikä aikaakaan, niin oli
täällä, kunnahilla kaupungin ympäristössä, kokoontuneena pieni armeija
vapaa-ehtoista nostoväkeä, joka rakenteli vallituksia. Melkoinen osa
heistä oli palvellut sodassa Ranskan valtaa vastaan, ja kaikki olivat he
tarkka-silmäisiä pyssymiehiä. Johtamassa oli kelpo poikia, heidän omia
tuttaviaan, niinkuin Israel Putnam Connecticutista ja Nathaniel
Greene Rhode Islandista. Samaan aikaan valloitti äkki-arvaamattoman
hyökkäyksen kautta muuan partiojoukko Vermont'ista Ticonderogan
linnoituksen Champlain-järven rannalla ja sai haltuunsa suuren varaston
aseita ja ampumavaroja. -- Jo noustiin kaikkialla kapinaan kiittämätöntä
emämaata vastaan. Maakunta-kokoukset ryhtyivät hallitukseen, ja
englantilaiset kuvernöörit pakenivat tiehensä. Siirtokunnat nimittivät
itseänsä valtioiksi ja lähettivät edusmiehensä uuteen kongressiin,
joka kokoontui Filadelfiassa asioita johtamaan. Valtioita kehoitettiin
yleiseen väen-nostoon, ja kesäkuun 17 p:nä nimitettiin kertyvän
sotajoukon päälliköksi Yrjö Washington.
Yrjö Washington on niitä harvoja ihmiskunnan sankareita, joiden maine ja
muisto on säilynyt täydellisesti puhtaana, joista historia ei tiedä
näyttää vähintäkään tahrapilkkua. Aikalaistensa silmissä oli hän
itseänsä-uhraava isänmaan-ystävä, miehuullinen sotilas, taitava
päällikkö, älykäs, maltillinen valtiomies, toimekas maanviljelijä, jalo
ihmisystävä, oikeutta rakastava, rehellinen kansalainen, -- tuskinpa
enempää, ja onhan siinä jo ihmiselle kylliksi, on enemmän kuin kenkään
saisi pyytää; mutta nuoren Amerikan kasvavalle sukupolvelle on tarina
hänestä tehnyt saavuttamattoman kansallissankarin, tehnyt Teseuksen,
tehnyt Herkuleksen, ja sammumaton kunnian säde-kehä ympäröi kansan
muistissa hänen otsaansa. Hänen hautakivellään on piirrettynä sanat:
"Ensimäisenä sodassa, ensimäisenä rauhassa, ensimäisenä kansalaistensa
sydämissä."
Mutta käydäksemme hetkeksi hänen kehdollensa, syntyi Yrjö Washington
helmikuun 22 p. 1732 Virginian poikana Bridges Creek nimisellä
maatilalla Potomak-joen varrella varakkaista vanhemmista. Isä oli kelpo
maanviljelijä, innokas urheilija, hyvä isänmaan-ystävä. Kuten muutkin
virginialaiset kasvimaan-omistajat piti hän kovasti uljaista hevosistaan,
rakasti vanhan-aikaisia kartano-herran tapoja, oli vieras-varainen ja
ylevämielinen. Noudattaen säätyläistensä ja isiensä esimerkkiä, hoiti
hänkin maanviljelystään neekeri-orjilla, mutta kohteli heitä hyvin,
ollen huolehtivana isänä näille onnettoman rodun lapsille, joita
tavallisesti virginialaisen kasvimaan-herran kartanolla vilisi isot
laumat. Oli kuitenki jo Virginiassakin huomattu että orjatyö itse teossa
on huonoa taloutta, ja sen porvari-kokous oli monta kertaa pyytänyt
hallitukselta että neekerien maahan-tuonti kiellettäisiin.
Tämmöisessä ympärystössä kasvoi Yrjö Washington. Isä kuoli hänen
ollessaan 12-vuotiaana, jonka jälkeen hellä, ymmärtäväinen, käytöllinen
äiti häntä kasvatti ja kasvatti ennen kaikkea oikeutta ja rehellisyyttä
rakastavaksi nuorukaiseksi, jolle erittäinkin velvollisuuden-tunne oli
juurrutettu syvälle sydämeen. Mutta vapaasti sai nuori Yrjö kuljeskella
maita ja metsiä, ratsastaa kartanon tulisimmilla hevosilla, metsästää ja
uida. Kirja-oppia ei hän sanottavasti saanut. Vanhempi veli ja muuan
pikkukoulun opettaja jakeli hänelle tavallisimmat alkeistiedot.
Matematiikaa sattui tämä koulunopettaja joltisestikin älyämään, ja
oppilas siihen kovasti mieltyi, jatkaen sitten omin päin opintojansa,
niinkuin tavallisesti muutkin mainiot maamiehensä. Maanmittausta
erittäinkin harrasti Yrjö Washington innokkasti. Hän mittasi äitinsä,
veljensä ja erään vanhan naapuri-lordin tilukset, jonka ohessa
viime-mainittu lähetti hänet kauvas erämaahan samoille askareille.
Shenandoa-laakson jylhät maisemat kulki sitten nuori maamittari ristin
rastin, ainoastaan muuan vanhempi ystävä, eväslaukku, pyssy ja
maanmittaus-lauta muassaan, viettäen raitista, vaikka vaivaloista
metsä-elämää useat kuukaudet. Joskus nukuttiin yöt risumajoissa, mutta
useimmiten taivasalla nuotiotulen ääressä. Kun eväät loppuivat, elettiin
metsän ja jokien antimilla. Palattuaan tältä matkalta, joka oli
vanhan lordin mieliksi suoritettu, nimitettiin Washington
siirtokunta-hallituksen kautta varsinaiseksi maamittariksi ja sai siltä
palkan. Samassa tuli hän ajutantiksi nostoväessä, saaden
sotatieteellistä opetusta veljeltään, joka oli ollut sotaväessä. Nyt
harjoitteli Washington nostoväkeä ja lueskeli ahkerasti kaikellaisia
sotatieteellisiä kirjoja -- kaikki mitä vain sattui käsiinsä saamaan.
Hän oli nyt 19:llä. Ranskalaiset par'aikaa puuhailivat Ohiolaaksossa,
jota Virginia piti omanaan. He olivat rakentaneet Fort Duquesne'n.
Kuvernööri silloin lähetti nuoren Washingtonin sinne vaatimaan Ranskan
varustusväkeä lähtemään paikasta pois. Hän toimitti asiansa yhtä
suurella viisaudella kuin rohkeudella. Kaksi vuotta myöhemmin, 1754,
tuli hän uudestaan sinne, nyt maakunnan sotaväen päällikkönä, ja perusti
Fort Necessity nimisen linnoituksen, jota hän urhokkaasti puolusti
Ranskalaisia vastaan. Kun seuraavana vuonna englantilainen kenraali
Braddock, kuten olemme kertoneet, retkellään näille seuduille joutui
tappiolle, pelastui hänen joukkonsa jäännökset ainoastaan Washingtonin
neuvokkaisuuden kautta. Braddock itse oli saanut surmansa. Mutta vuotta
ennen Quebekin kukistusta joutui Ranskalaisten linnoitus Ohion varrella
lopullisesti Englantilaisten käsiin. Silloinkin johti Virginian
sotajoukkoa Washington. Fort Duquesne sai nimekseen Fort Pitt, Englannin
suuren valtiomiehen kunniaksi. Senkin on aika vienyt, mutta samalta
paikalta kohoaa nyt Pittsburg'in kaupungin lukuisat tehdaspiiput
ilmaan.
Washington palasi tämän sodan loputtua kotiaan, peri veljensä maatilan,
Mount Vernon'in, meni naimisiin ja eleli monet vuodet onnellista
perhe-elämää maatilallansa. Mutta tulipa taasenkin toiset päivät,
jolloin tarvittiin juuri semmoisia miehiä kuin oli Yrjö Washington.
Emämaa ja siirtokunnat olivat riitautuneet, ja Virginian porvarikokous
oli ensimäinen, joka vaati aseellista vastarintaa Englannin parlamentin
silmittömille hankkeille, ja ensimäisiä ensimäisten joukossa oli
Washington itse. Hän heti oli älynnyt ett'ei tässä voinut tulla
myönnytyksiä kysymykseen kummaltakaan puolen. Filadelfian kongressissa,
jonne hän maakuntansa puolesta oli lähtenyt, äänesti Washington sen
tähden empimättä sotaa. Ja kun Lexington'in luona tapahtuneen kähäkän
perästä huomattiin tarpeelliseksi että Bostonin ympärille kokoontunut
nostoväki sai ylipäällikön, lähetettiin, kun lähetettiinkin, sinne Yrjö
Washington. Kongressille lausui hän ennen lähtöänsä: "Minä pyydän
jokaisen jäsenen tässä kokouksessa tarkasti muistamaan että minä tänä
päivänä täydellisimmällä vilpittömyydellä olen selittänyt ett'en tunne
itseäni kykeneväksi siihen toimeen, jolla minua on kunnioitettu."
Samassa ilmoitti hän ett'ei hän tahdo kantaa mitään palkkaa töistänsä
isänmaan palveluksessa. Semmoinen mies oli Yrjö Washington. Hänen
historiansa on historian kauniimpia lehtiä.
Uuden ylipäällikön tullessa Bostonin ulkopuolella olevaan leiriin,
olivat Amerikan sotilaat vast'ikään saaneet osoittaa kuntoansa tuimassa
taistelussa, jonka jälkeen tosin tappotanner jäi Englantilaisten
haltuun, mutta vasta sitten kun nämä olivat menettäneet kolmannen osan
väestänsä ja Amerikalaiset heitä kauheasti peljästyttäneet. Tämä oli
kuuluisa "Bunkers Hill'in" tappelu. William Prescott, amerikalainen
eversti, oli kesäkuun 16 p:nä 1775 miehittänyt Breeds Hill nimisen
kukkulan Bostonin pohjois-puolella ja rakentanut siihen vallituksen.
(Bunkers Hill, josta tappelu väärin on saanut nimensä, on hieman
korkeampi kukkula kappaleen matkaa länteenpäin). Tätä vallitusta vastaan
ryntäsivät Englantilaiset seuraavana päivänä, mutta saivat hirveästi
selkäänsä. Laumoittain jäi heitä kuolleina ruumiina makaamaan pitkin
kukkulan rinteitä. Tähteiden tultua sysätyiksi takaisin, saivat heidän
johtajansa, kenraalit Pigott ja Hove, viimein apuväkeä Bostonista, 2,000
miestä, ja ryntäsivät uudestaan, mutta nytkin turhaan. Kuitenkin loppui
jo Amerikalaisilta ruuti, ja vihollisen taaskin hyökätessä heidän
kimppuunsa, alkoi kauhea käsikähäkkä, jossa tapeltiin kuin vimmatut.
Lopuksi täytyi Prescottin kuitenkin väistyä ylivoiman tieltä, ja
vallitus jäi Englantilaisille. Mutta näitä ei voitto suuresti auttanut.
He olivat, kuten sanottu, menettäneet osan väestään, paljon enemmän kuin
verraten Amerikalaiset, eikä jaksaneet jatkaa ajolla. Siirtokuntalaiset
pitivät uhkaavat asemansa Bostonin yläpuolella ja, mikä tärkeämpi oli,
saavuttivat sotamaineen, jota vihollisen täytyi ruveta suuresti
kunnioittamaan, vaikka ylpeä Britti tähän saakka oli sydämensä pohjasta
halveksinut poikia Amerikan aarniometsistä. Englantilainen kenraali Gage
kirjoitti kotiaan ja kuvaili Amerikan sotavoimaa varsin vaaralliseksi
viholliseksi. Mutta asianomaiset emämaassa eivät kallistaneet korviansa
hänen varoituksilleen.
Kuitenkin oli Amerikalaisten sotaväki Bostonin kukkuloilla mitä
huonoimmasti valmistettuja ja varustettuja nahkapoikia maailmassa.
Suurin osa oli vielä puettuna maamiehen tavalliseen asuun tai rajalaisen
metsästyspaitaan. Telttoja ei ollut, ainoastaan lauta- tai multamökkiä.
Ampuma-aseissa ei ollut pajonetteja. Ei ollut mitään varsinaista
eväslaitosta; joukkoja elätti vapaa-ehtoisesti lähiseudun väestö,
kantaen ruokakonttinsa leiriin. Kuri oli huonolla kannalla, sotamies eli
ja oli melkein oman mielensä mukaan. Useimpain palvelusaika kestikin
ainoastaan muutaman kuukauden, joiden kuluttua sotamies tavallisesti
muitta mutkitta meni tiehensä. Siirtokunnat eivät pestanneet väkeä
kauvemmaksi aikaa, sillä he kamoksuivat pysyvää armeijaa pahemmin kuin
ruttoa.
Tämmöisen joukon nyt Yrjö Washington sai johtoonsa. Tultuaan heinäkuun 2
p:nä paikalle, ryhtyi hän heti parannus-puuhiin. Säännöllinen
ruoka-laitos perustettiin, sota-kuri annettiin kelvollisten upseerien
valvottavaksi, ja eri valtiot saatiin toki pitämään, vaikka
vastahakoisestikin, parempaa huolta soturiensa vaatetuksesta ja
elättämisestä. Yhteisellä kongressilla ei näet vielä ollut maan kukkaroa
takanansa, ja kovaa kynätyötä Washingtonilta kysyttiin, ennenkun hän sai
kunkin siirtokunnan myöntymään tarpeellisiin suorituksiin.
Niin kului jälkimäinen puoli vuodesta 1775 ilman mitään uutta tappelua.
Englantilaiset makasivat toimettomina Bostonissa, uskaltamatta enää
käydä vihollisen kimppuun, ja Washingtonilla puolestaan oli puute
ampumavaroista. Mutta semmoisia saatuaan miehitti hän eräänä yönä
keväällä 1776 Dorchester-kukkulat Bostonin eteläpuolella ja pommitti
sieltä sekä satamaa että kaupunkia niin tulisesti, että Englantilaisten
täytyi paeta laivoihinsa ja purjehtia tiehensä koko Bostonista.
Melkoinen varasto tykkejä, ampumavaroja ja jyviä jäi siinä kiireessä
Amerikalaisten käsiin; ja nekin englantilaiset laivat, jotka olivat
matkalla paikalle uusien varastojen ja apuväen kanssa, joutuivat
satamassa Amerikalaisille, koska eivät aikanansa saaneet tietoa
sotaveljiensä paosta. Maaliskuun 19 p:nä marssitti Washington väkensä
Bostonin sisään, ja kaupunkilaiset yleensä tervehtivät häntä
ihastuksella, vaikka heissä oli jommoinenkin joukkokunta, joka tässä
sodassa piti emämaan puolta.
Syksyn tullen tehtiin Amerikalaisten puolelta yritys koko Canadankin
väestön nostattamiseen Englantia vastaan, ja kenraalit Montgomery ja
Arnold samosivat sinne pienen armeija-osaston kanssa. Mutta Quebekin
edustalla, jota kaupunkia he kokivat äkkihyökkäyksellä saada haltuunsa,
kaatui Montgomery ja paljon hänen väkeänsä. Loput lähtivät takaisin.
Paremmin onnistui Amerikalaisten etelässä. Sinne oli kenraali Hove, joka
Bostonista lähdettyään oleskeli Uudessa Skotlannissa, lähettänyt vahvan
laivaston ja maallenousu-väkeä valloittamaan Charlestonin kaupunkia
Etelä-Carolinassa. Mutta täällä oli amerikalainen nostoväen-eversti
Moultric vallittanut kaupungin edustalla olevan Sullivanin saaren,
joka sitten sai nimekseen Moultric'in saari, ja Englantilaisia
tervehdittiin niin ankaralla tulella, että heidän laivastonsa oli pakko
purjehtia tiehensä. Maallenousu-väki, jota johti lordi Cornewallis,
sai lujasti selkäänsä ja palasi melkoisen mieshukan perästä laivoihin.
Päälle päätteeksi joutui yksi näistä Amerikalaisten käsiin, ja sen
kanoonat paukkuivat tappelun loppuessa pakenevia Englantilaisia vastaan.
Charleston oli siksi kertaa pelastettu.
Täll'aikaa oli Washington huhtikuussa lähtenyt Bostonista puolustamaan
New Yorkia, jota veljekset Hove, toinen kenraali, toinen amiraali,
uhkailivat. Washington varusti Hudsonin ja East river'in rannat
patterioilla, maan puolelle tehtiin vallitukset, ja Long Island'iin
perustettiin vallitettu leiri. Hänen johdossaan oli nyt 12,000 miestä;
mutta suurin osa näitä oli vasta nostettua väkeä, josta usealla
rykmentillä ei ollut edes aseitakaan. Vieläkin pestattiin sotamiehet
ainoastaan lyhyeksi ajaksi; ei kongressi eikä valtiot suostuneet
Washingtonin esitykseen että sotilaan tulisi palvella niin kauvan kuin
sota kestää. Vakinaista armeijaa ei siedetty; peljättiin sotilasvaltaa.
Voidakseen pitää joukkoansa ko'ossa, täytyi upseerin sentähden
melkoisesti höllittää kuria. Tässä armeijan huonossa tilassa sitten
olikin syy niihin onnettomuuksiin, jotka nyt toinen toisensa perästä
kohtasivat Amerikan aseita.
Sota-asiain ollessa tällä kannalla, otti kongressi ratkaistavakseen
kysymyksen, olisiko Englannin yliherruus enää ensinkään säilytettävä vai
julistuisiko Amerika kokonaan irralleen siitä, itsenäiseksi
valtakunnaksi. Siirtokunnat olivat, näet, nyt toista vuotta olleet
kapina-kannalla, julistamatta itsenäisyyttään. Tämmöistä hanketta monet
miehet vielä pitivät liian uskallettuna, koska eivät tahtoneet poistaa
viimeistä sovinnon-sijaa. Mutta yleinen mielipide kuitenkin pian
kallistui itsenäisyyden-julistuksen puolelle; ja huhtikuun 12 p:nä sai
Pohjois-Carolinan edusmies valtioltansa toimeksi puoltaa semmoista
julistusta. Esimerkkiä noudatti ensiksi Etelä-Carolina, sitten Rhode
Island ja pianpa muutkin Uuden Englannin valtiot, kaikki vaatien
itsenäisyyttä. Seurasi sitten Virginia, joka sitä paitse vastikään oli
omasta puolestaan hyväksynyt uuden, täydelliselle itsenäisyydelle
raketun valtiosäännön. Virginia siten yhdistyi sisarvaltioiden
vaatimukseen ja omaksui samassa oikeus-julistuksen, joka on merkillinen
peri-aatteittensa puolesta. Samat aatteet, näet, sitten tulivat Ranskan
vallankumouksen omaksi. Ne olivat: valta on kansan; verovelvollisuutta
ei saa eroittaa edustusoikeudesta, tuomarina on valakunta (jury);
kirjapaino on vapaa; uskonto on vapaa.
Kesäkuun 7 p:nä otettiin itsenäisyyden-julistus puheeksi kongressissa.
Richard Henry Lee Virginiasta ehdoitti silloin valtionsa puolesta
ryhmän päätöksiä, jotka sisälsivät seuraavaa: Yhdistetyt siirtokunnat
ovat vapaita ja itsenäisiä valtioita; ne purkavat ja peruuttavat kaiken
uskollisuutensa Englannin kruunua kohtaan; valtiollinen yhteys niiden ja
Suur-Britannian kesken on tykkönään lakannut; ne ryhtyvät heti
tarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa; liittosuunnitelma tehdään
ja annetaan eri valtioiden tarkastettavaksi. -- Henry Lee'tä avusti
voimakkaasti asianajaja John Adams Massachusettsista, taitava puhuja,
kirjailija, jalo isänmaan-ystävä. Alustavassa äänestyksessä oli
seitsemän valtiota päätösten puolella, kolme vastaan. Kolme oli
äänestämättä, kosk'ei niiden edusmiehillä ollut tarpeellisia käskyjä
valitsijoiltaan. Asia silloin lykättiin kolmeksi viikoksi, mutta samalla
asetettiin viisimiehinen valiokunta laatimaan ehdotusta
itsenäisyyden-julistukseen. Tämän ehdotuksen kirjoitti valiokunnassa
Thomas Jefferson Virginiasta, myöskin asianajaja. Jefferson oli --
tässä sivumennen sanottu -- niitä, jotka kovasti pitivät kiinni Amerikan
eri valtioiden itsenäisyydestä, kun sitä vastoin esim. Washington ja
John Adams vaativat lujaa liittovaltaa.
Heinäkuun 2 p:nä otettiin asia uudestaan esille. Silloin yhdistyi jo
Lee'n ehdoittamiin päätöksiin 12 valtiota. Kolmastoista, New York,
jossa oli paljon kuningasmielisiä aineksia, lähetti vasta myöhemmin
myönnytyksensä.
Täten oli kongressi selittänyt nuo kolmetoista valtiota itsenäiseksi
maaksi, jonka asioissa vanhalla emämaalla ei ollut mitään sanomista.
Jeffersonin ja valiokunnan ehdoitus itsenäisyyden-julistukseen otettiin
nyt tarkastettavaksi, ja heinäkuun 4 p:nä 1776 se melkein muuttamalta
omaksuttiin. Julistus alkaa seuraavin sanoin:
"Kun inhimillisten tapausten menossa jollekin kansalle tulee
tarpeelliseksi purkaa ne siteet, jotka ovat yhdistäneet sitä toiseen, ja
maailman valtojen joukossa astua siihen erityiseen ja yhdenarvoiseen
asemaan, johon Luonnon ja Luonnon Jumalan lait sitä oikeuttavat, niin
vaatii säädyllinen kunnioitus ihmiskunnan yleistä mieltä kohtaan että se
ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttaneet tämmöisen eron." Sitten
vedotaan siihen, että muka kansoilla on ja täytyy olla oikeus vaihtaa
hallituksensa uuteen, jos vanha on osoittanut olevansa haitallinen
yhteiskunnan korkeammille tarkoituksille, -- "ei kuitenkaan
vähäpätöisistä eikä hetkellisistä syistä." Tämän perästä käy julistus
suoraksi syytöskirjaksi Yrjö III:tta ja Englannin parlamenttia vastaan,
luetellen alusta loppuun kaikki näiden hankkeet, joilla oli ahdistettu
siirtokuntain oikeuksia ja vapaita laitoksia ja joilla tarkoitettiin
väkivaltaisen hallitustavan perustamista. Jatkaa sitten julistus:
"Jokaisessa tämän sorron vaiheessa olemme me mitä nöyrimmillä sanoilla
anoneet oikeutta, mutta meidän anomuksiimme on aina vain vastattu
uusilla vääryyksillä. Ruhtinas, jonka luonne on niin tahrattu kaikilla
tirannin töillä, ei sovi hallitsijaksi vapaalle kansalle. Meiltä ei
myöskään ole puuttunut kärsivällisyyttä brittiläisiä veljiämme kohtaan.
Olemme monin kerroin huomauttaneet heitä siitä, miten heidän
parlamenttinsa ehtimiseen on yrittänyt anastaa itselleen perätöntä
tuomio-oikeutta keskuudessamme. Olemme muistuttaneet heitä niistä
asianhaaroista, jotka vaikuttivat meidän siirtymisemme pois emämaasta ja
vallitsivat meidän asettuessamme tänne asumaan. Olemme vetoneet heidän
synnynnäiseen oikeuden-tuntoonsa ja jalomielisyyteensä, ja me olemme --
niiden verensiteiden kautta, jotka meitä yhdistävät --mananneet heitä
luopumaan kaikesta yhteydestä niiden anastusten kanssa, jotka
välttämättömästi katkaisevat kaikki ystävälliset suhteet keskenämme.
Mutta hekin ovat ummistaneet korvansa oikeuden ja veren ääneltä. Meidän
täytyy sentähden turvautua välttämättömään pakolliseen eroon ja pitää
heitä, kuten pidämme muutakin ihmiskuntaa, vihollisina sodassa, ystävinä
rauhassa. Me, Amerikan Yhdistyneiden valtioiden edusmiehet,
kokoontuneina Yleiseen kongressiin ja ottaen maailman Ylimmän tuomarin
todistajaksi aikomustemme rehellisyydestä, ilmoitamme ja julistamme
täten juhlallisesti, Amerikan kansan nimessä ja sen valtuuttamina, että
nämä Yhdistyneet siirtokunnat ovat ja että niiden täydellä oikeudella
tulee olla Vapaita ja Itsenäisiä valtioita; että ne ovat kokonaan irti
Britannian kruunun vallasta; että kaikkinainen valtiollinen yhteys
niiden ja Suur-Britannian kesken on täydellisesti purettu ja että niin
tulee olla; että niillä, vapaina ja itsenäisinä valtioina, on
täydellinen valta ja oikeus alkaa sotaa, tehdä rauhaa, päättää liittoja,
solmia kauppasopimuksia ja tehdä kaikkea muutakin, mitä itsenäiset
valtiot oikeuden-mukaisesti voivat tehdä. Lujasti luottaen Jumalallisen
Sallimuksen apuun, lupaamme kaikinpuolisesti henkemme, omaisuutemme ja
kunniamme uhalla kannattaa tätä julistusta."
Tämän suuren asiakirjan alle kirjoittivat kaikki kongressin jäsenet
nimensä, puhemies John Hancock ensimäisenä; ja sitä levitettiin
lukemattomissa kappaleissa sekä sanomalehtien kautta ylt'ympäri
maailmaa, niin hyvin koti- kuin ulkomailla. Washingtonin käskystä se
luettiin juhlallisesti sotaväelle. Kaikkialla, jopa moniaalla
Englannissakin, vaikuttivat nuo arvokkaat sanat vilpitöntä kunnioitusta,
ja erittäinkin Ranskan kansassa Yhdys-Valtain juhlallinen julistus sai
aikaan mitä hartaimman mieltymyksen.
Ranska rupesikin jo, vaikk'ei vielä julkisesti, kallistumaan Amerikan
puolelle. Sinne oli kongressi helmikuussa lähettänyt Sileas Deane'n
pyytämän aseellista ja rahallista apua sekä liittoa, ja Ranskan
kabinetti varsin mielellään rupesikin keskusteluihin. Näistä sai
Englannin hallitus vihiä ja kävi, peljäten julkista liittoa vanhan
verivihollisensa ja siirtomaittensa kesken, yht'äkkiä leppeämmäksi
Amerikalaisia kohtaan. Amiraali Hove sai käskyn vähitellen ryhtymään
sovinnon-hieromisiin kongressin kanssa. Kaikki nuo vihatut hankkeet
peruutettaisiin, jos siirtomaat riisuisivat aseensa ja astuisivat
entiseen asemaansa emämaata kohden. Mutta huolimatta näistä kauniista
lupauksista jatkoi Englannin hallitus kuitenkin sotavarustuksiaan,
pestaten lisäväkeä Euroopan mannermaalta. Melkoisesta summasta osti
hallitus muun muassa muutamilta pieniltä saksalaisilta pikkuruhtinailta
18000 miestä, jotka nyt kuljetettiin Amerikaan. Tämä häpeällinen
ihmiskauppa herätti kaikkialla, jopa itse Englannissakin, suurta harmia.
Fredrik II Preussissa, jonka alueen läpi nuo ostorykmentit vietiin
Hampuriin, otatti niiltä saman tullin kuin teurastuseläimistä.
Lordi Hoven rauhan-ehdoitukset jäivät sikseen, "koska häntä ei
valtuutettu keskustelemaan suorastaan kongressin kanssa." Saivat siis
sittenkin aseet ratkaista riidat.
Elokuun loppupuolella pakoitti sir William Hove amerikalaisen
armeija-osaston peräytymään Long Island'in saarelta, jossa kenraali
Sullivan piti komentoa ja jonne Washingtonkin oli rientänyt New Yorkista
tätä auttamaan. Washington sulkeutui nyt New Yorkiin ja koki täältä
White Plains'in luona lähellä kaupunkia torjua uutta, vihollisen tekemää
rynnäkköä, mutta nytkin oli hänen täytymys peräytyä. Syynä oli
amerikalaisen sotajoukon epäluotettavuus, huono valmistus ja varustus.
Semmoisilla voimilla ei voinut vastustaa hyvin harjoitettua armeijaa, ja
jo päättikin Washington vetäytyä pois koko New Yorkista. New Jerseyn
kautta marssitti hän siis sotajoukkonsa Delaware joen läntiselle
puolelle, jossa nyt tarkempi järjestys perustettiin. Englantilaiset
olivat, Cornwallis'in johdolla, ajaneet Amerikalaisia takaa ja viimein,
useampiin joukkokuntiin jaettuina, asettuneet eri paikkoihin New
Jerseyssä. -- "Kotka on levittänyt siipensä," sanoi Washington, "nyt
sopivat ne paraiten leikattavaksi." Vastapäätä häntä majaili
Trentonissa muuan hessiläinen lauma, jota johti eversti Rahl.
Joulupäivänä kuljetti Washington joukkonsa veneillä virran yli ja
hyökkäsi jouluk. 26 p:nä äkki-arvaamatta hessiläisten kimppuun, jotka
melkein kaikki joutuivat vangiksi. Eversti Rahl sai lyhyessä
vastustus-yrityksessä surmansa.
Muut englantilaiset joukkokunnat pyrkivät nyt yhdistymään päävoimaan,
jonka kanssa Cornwallis lähestyi Trentonia. Tämän lähellä piti
Washington leiriä pienen Assipink nimisen joen rannalla, joka laskee
Delawareen. Siinä aikoi Cornwallis hyökätä hänen päällensä tammikuun 3
p:nä 1777, mutta yöllä lähti Washington tiehensä ja joutui
Princeton'issa, pari penikulmaa pohjoseen Trentonista, kovaan otteluun
englantilaisen jälkiväen kanssa, jonka pian oli täytymys peräytyä ja
rientää yhtymään Cornwallis'in pääjoukkoon, joka kiitomarssia lähestyi.
Washington tunsi joukkojensa heikkouden eikä nytkään käynyt taisteloon
vihollisen koko armeija-osaston kanssa, vaan vetäytyi pohjoseen päin,
asettuen viimein talvimajaan Morristown'in lähelle, jossa saatiin sopiva
turvapaikka. Täältä lähetettiin tuon tuostakin pienempiä parvia
ryöstämään vihollisen kuormastoja ja hätyyttämään kaikkia englantilaisia
pikkujoukkoja, jotka uskalsivat ulos pääpesästä. Tämän kautta estyi
Cornwallis'in yhteys muun maailman kanssa niin, että hänen pian oli
pakko lähteä joukkoineen kokonaan tiehensä New Jerseystä ja peräytyä New
Yorkiin.
Nämä pienet edulliset tapaukset kohottivat Amerikalaisten rohkeutta, ja
luottamus Washington'iin samassa suuresti kasvoi. Kongressi antoi
hänelle suuremman vallan, niin että hän sai väestöltä tilata mitä
tarvitsi ja itse oli korkeimpana toimeen-panevana valtana niillä
alueilla, joissa hänen armeijansa majaili. Tämä valta suotiin hänelle
ens' alussa ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi ja uudistettiin sitten kerta
toisensa perästä, mutta sittemmin sai Washington pitää sen sodan loppuun
saakka. Rahat olivat kuitenkin yhä vielä kovin vähissä, niin että
kongressin täytyi panna liikkeelle pakkokurssilla käypä paperiraha,
jonka arvo pian aleni. Tähän aikaan tuli kuitenkin jo apua Ranskasta,
nimittäin yksi miljoona dollaria selvässä rahassa sekä aseita ja
vaatteita 25,000 miehelle. Ne olivat Franklin ja Deane toimittaneet
Ranskan hallitukselta, joka ne kuitenkin antoi salaa Englannilta, koska
vielä tahdottiin välttää julkista kinastusta tämän vallan kanssa.
Kevään tullen lähti sir William Hove laivastolla eteläänpäin,
valloittakseen Filadelfian kaupungin, kävi maalle Chesapeak-lahden
pohjoisimmassa nurkassa ja joutui tappeluun vastaan-rientävän
Washingtonin kanssa Brandywinen pienin joen rannalla lähellä
Wilmingtonia. Brandywine laskee siinä Delawareen. Washington tuli
tappiolle ja pelasti joukkonsa tähteet Schuylkill-joen toiselle
puolelle. Filadelfia joutui vihollisen käsiin. Parin viikon perästä sai
Washington uuden tappion Germantownin luona ylempänä Delawaren
rannoilla, jonka perästä hän asettui lujaan asemaan vuoriseudussa
Schuylkillin lähellä, muinoisen ruotsalaisen Wasa-linnan tienoille.
Paikan nimi on nyt Valley Forge.
Samaan aikaan tuli pohjosesta tieto suuresta voitosta, jonka Amerikan
aseet olivat saaneet. Englantilainen kenraali Burgoyne oli 2,000
miehen kanssa lähtenyt Quebekistä liikkeelle kukistamaan koillisia
valtioita, valloittanut vanhat linnoitukset Champlain-järven rannalla ja
viimein edennyt Saratogan kylään Hudsonin länsi-rannalla. Matka tänne
oli kuitenkin ollut kovin vaivaloinen. Mutta amerikalaiset, vaikka kyllä
suurempaan vastarintaan käydessään saivat ylivoimalta selkäänsä,
hävittivät kaikkialla tiet ja sillat ja veivät pois karjat ja muut
ruokavarat, hätyyttäen sitä paitse menestyksellä kaikkia Burgoynen
parvikuntia, jotka uskalsivat ulos pääjoukosta muonaa hankkimaan. Näitä
vastaan paukahteli joka pensaasta väijyvän väestön ja vanhain
rajasoturien tarkat pyssyt. Amerikalaisia johti kenraali Schuyler, jonka
kuitenkin sitten täytyi kongressin käskystä luovuttaa komanto
Horatio Gates'ille, nuorelle englantilaiselle upseerille, joka oli
mennyt Amerikan palvelukseen. Gates sai suuren vallan. Hän ei, näet,
ollut Washingtonin käskyjen alaisena, vaan sai toimia omia päinsä.
Kongressi kai tahtoi jommoistakin vastapainoa Washingtonille. --
Syyskuun 19 p:nä nyt Burgoyne hyökkäsi Amerikalaisten kimppuun
leiristään Saratogan luona, ja kova tappelu syntyi, jonka perästä
Englantilaiset vetäysivät takaisin. Heidän tilansa kävi kuitenkin pian
ahtaaksi, koska kaikki parvikunnat, jotka lähtivät muonan-hakuun,
joutuivat väijyvien Amerikalaisten kynsiin. Lokakuun 10 p:nä koetti
vihdoin Burgoyne kaikkine joukkoineen päästä vapaaksi satimestaan, mutta
tappelu avonaisella kentällä, jossa Amerikalaiset nyt tekivät hurjaa
vastarintaa, joutui hänelle tappioksi, ja hän vetäytyi taaskin takaisin
varustettuun pesäänsä. Tätä ympäröivät kuitenkin nyt Amerikalaiset yhä
ahtaammalle, ja heidän kuuliansa rupesi kovin sakeasti satelemaan leirin
sisään. Ei ollut enää muu neuvona Englantilaisilla kuin antauminen, ja
lokakuun 17 p:nä 1777 laski Burgoynen sotajoukko, joka nyt oli
supistunut 6,000 mieheksi, aseensa maahan.
Saratogan suuri tapaus tuli käännekohdaksi Amerikan kohtalossa.
Ranskassa elähytti se yleistä mielipidettä yhä enemmän Englannin
siirtokuntain eduksi. Nuori markiisi Gilbert Motier de Lafayette lähti
ystävänsä, eversti de Kalb'in seurassa meren yli ja astui Amerikan
palvelukseen, taistellen sitten sodan loppuun asti uskollisesti
Washingtonin rinnalla ja muutenkin monin tavoin tehokkaasti vaikuttaen
Yhdys-Valtain hyväksi. Lafaytte toimiskeli kuitenkin ainoastaan omalla
ehdollaan ja sulasta rakkaudesta vapauteen. Mutta jopa myöntyi viimein
Ranskan hallituskin julkisesti auttamaan Yhdys-Valtoja vanhaa
verivihollista Englantia vastaan, varsinkin sitten kun Amerikalaiset
olivat esiintyneet voitollisina merelläkin, saattaen ryöstölaivoillaan
monta tuntuvaa vahinkoa Englannin kaupalle. Benjamin Franklinin ja
Deanen toimet Versaillesissa olivat vaikuttaneet että 1778 vuoden
alussa vihdoin liitto syntyi Ranskan ja Amerikan kesken. Se oli sekä
kauppa- että hyökkäys- ja puolustus-liitto Amerikan itsenäisyyden
kannattamista varten. Amerika sitoutui iäti pysymään erillään
Englannista, ja Ranska lupasi auttaa liittolaistaan laivastolla.
Nyt tuli asianomaisille Englannissa kiire. Parlamentti hyväksyi lain,
jonka kautta hankkeet Bostonia vastaan ja teetulli peruutettiin, samassa
kun parlamentti ylipäänsä luopui kaikista veroitusyrityksistään
Amerikassa. Rauhanhierojia lähetettiin tänne. Mutta mikään
liehakoitseminen ei auttanut enää. Amerikalaiset vaativat suorastaan
itsenäisyytensä tunnustamista, johonka nöyryyttävään hätäkeinoon ei
Englanti kuitenkaan vielä myöntynyt. Mutta niinpä olikin sota taas
julistettu Ranskan ja Englannin kesken.
Pelkäsivät nyt Englantilaiset ensiksikin ranskalaista hyökkäystä New
Yorkia vastaan, ja kenraali Clinton, joka oli astunut Hoven sijaan, sai
käskyn kokoomaan sotavoimansa New Yorkiin. Sir Clinton jätti sentähden
Filadelfian sikseen, lähetti yhden osan sotavoimastaan meritse New
Yorkiin ja marssi itse toisella osalla New Jerseyn kautta pohjoseen.
Tätä tilaisuutta käytti Washington astuakseen ulos varustetusta
asemastaan ja häiritäkseen sir Clintonin kulkua pienillä hyökkäyksillä
hänen jälkijoukkojaan vastaan, jotka viimein Monmouth Courthouse'n luona
kärsivät tuntuvan tappion. Clintonin onnistui kuitenkin saada
pää-armeijansa Sandy Hook'iin ja siitä laivoilla New Yorkiin.
Washington, jonka armeija yhä edelleen kärsi kaikellaista puutetta ja
jonka suosituksi kilpailijaksi Gates pohjois-armeijan kanssa oli
Saratogan voiton perästä kohonnut, asettui nyt vanhaan paikkaansa White
Plains'illä New Yorkin läheisyydessä, pitääkseen silmällä vihollisen
liikkeitä. Mutta tämä pysyi paikoillaan New Yorkissa, sillä olipa
ranskalainen laivasto, jota johti kreivi d'Estaing, saapunut rannikolle.
Tämä nyt oli pahana pöppönä kyllä Clintonille, mutta mihinkään
teholliseen taisteluun se ei ryhtynyt. Kun Englantilaisten miehittämä
Rhode Island oli valloitettava takaisin, ilmestyi d'Estaing tosin
laivoineen Newportin edustalle, mutta purjehti Amerikalaisten
mielikarvaudeksi heti tiehensä taas.
Nyt ei kokonaiseen vuoteen tapahtunut mitään suurempaa ottelua. Mutta
1779 vuoden loppupuolella lähti sir Clinton yhdellä armeija-osastolla
yht'äkkiä etelään, jättäen loput voimastaan New Yorkiin. Nousten
Etelä-Carolinan rannikolla maalle, samosi Clinton Charlestonia vastaan
ja rupesi, perille päästyään, sitä piirittämään. Mutta vaikka etelässä
oli tuskin nimeksikään amerikalaista sotaväkeä, kului Clintonilta
kuitenkin koko kolme kuukautta, ennenkun hän pääsi herraksi kaupunkiin,
jota sen porvarit ja pieni varustusväki olivat mitä miehuullisimmasti
puolustaneet.
Charlestonin kukistuttua palasi Clinton New Yorkiin, jättäen lordi
Cornwallisin valloittamaan etelän muita paikkakuntia. Tämä ei kuitenkaan
ollut mikään helppo tehtävä. Mitään säännöllistä amerikalaista sotaväkeä
tosin ei löytynyt koko Carolinassa, mutta Cornwallisin julma sotatapa
sai väestön mitä tulisimpaan raivoon, ja urheita partiojoukkoja
muodostui kaikkialla, jotka paita-hihasillaan tai nahkaröijyissään
tapellen hätyyttivät Englantilaisia milloin missäkin ja saattivat heille
tuntuvia vahinkoja. Sepät maaseudulla takoivat vahvoja vartaita ja
pitkiä peitsiä, farmari-vaimot antoivat parahimmat tinavatinsa kuuliksi
valettaviksi, ja sillä tavoin varustettuina iskivät nuo reippaat sissit
kiinni jokaiseen englantilaiseen parvikuntaan, joka vain uskalsi
ulkopuolelle pääjoukkoansa. Tämän kautta oli Cornwallisin armeijan
yhteys muun maailman kanssa alituisesti häirittynä.
Etelä-Carolinan avuksi samosi nyt pohjosesta päin kenraali Gates ja
joutui tappeluun Cornwallisin kanssa Camdenin luona, luoteesen päin
Charlestonista ja lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Gates'in nostoväki
pakeni suinpäin hajalleen jo tappelun alkaessa ja hän itse myöskin, jota
vastoin säännölliset joukot de Kalbin johdolla pitivät urhoollisesti
puoltansa, väistyen hyvässä järjestyksessä pois tappotanterelta, joka
jäi Cornwallisin haltuun. De Kalb, urhokas saksalainen ja Lafayetten
ystävä, oli kaatunut.
Camdenin tappion perästä otettiin päällikkyys Gates'ilta pois ja
annettiin Greenelle, joka pysyi siinä sodan loppuun asti. Ja tämä
lähestyikin nyt lähestymistään. Kummallakin puolen vallitsi suuri
väsymys ja uupumus. Washington pysyi leirissään, joka nyt oli ylempänä
Hudsonin rannalla, eikä hän ollut siitä lähtenyt edes silloinkaan, kun
Clinton vei joukkonsa etelään. Vaikka Washingtonin armeija oli varsin
kurjassa tilassa, säästi hän sitä kuitenkin, koska se oli Amerikan
viimeinen toivo.
Asiain näin ollen matkusti Lafayette Ranskaan, puhui kauniisti
Amerikalaisten puolesta ja sai viimeinkin toimeen että loppukesällä v.
1780 ranskalainen laivasto, jota johti amiraali Ternay, ja siinä 6000
miehinen sotajoukko kenraali Rochambeau'n johdolla saapui Amerikaan.
Rochambeau miehineen alistui Washingtonin käskettäväksi ja nyt sai sota
paremman vauhdin. Pian oli muuan yhdistynyt ranskalais-amerikalainen
joukko voittanut takaisin Rhode Islandin.
Englannin onnen-tähti aleni muutenkin alenemistaan; Espanja ja Hollanti
liittyivät sen vihollisiin. Venäjä ja sen kanssa muut pohjoisvallat sekä
Ranska ja Espanja antoivat Lontoossa julistuksen, jonka mukaan
puolueettomain valtain laivat saisivat esteettömästi harjoittaa
laivakulkua ja kauppaa sotivain valtojen kesken; ja puolueettomain
oikeuden turvaamiseksi olivat pohjois-vallat perustaneet n.s. Aseellisen
puolueettomuuden. Jo v. 1780 laskettiin sota Pohjois-Amerikassa
maksaneen Englannille 100 miljonaa puntaa (2,500 miljonaa S. markkaa),
ja verot ja valtiovelka nousivat nousemistaan. Yleinen mielipide vaati
rauhaa, mutta Yrjö III ja hänen hallituksensa, luottaen parlamentin jo
joteskin supistuneesen enemmistöön, päätti jatkaa tyhmää vastustustaan
viimeiseen asti. Tarvittiin vielä karvas isku, ennenkun sotapuolue
Englannissa oli saanut kylliksensä. Mutta se tuli pian.
Lordi Cornwallis oli joukkoineen vetäytynyt Pohjois-Carolinasta
Virginiaan, jossa ei ollut amerikalaista sotaväkeä, -- samalla kun
kenraali Greene poistui Etelä-Carolinaan, arvellen saavansa Cornwallisin
houkutelluksi sinne. Tämä odotti saavansa apuväkeä meritse New Yorkista,
ja voidakseen turvata sen maalle-pääsyä, vallitti hän Yorktown nimisen
pienen paikkakunnan, joka sijaitsi muutamalla kapealla maan-kielekkeellä
kahden pitkulaisen lahdelman välissä Virginian kaakkoisimmassa osassa.
Washington, saatuaan tästä tiedon, riensi heti leiristään Hudsonin
varrella sinne 16,000 miehen kanssa, niihin luettuna myöskin Rochambeaun
johtama ranskalainen apujoukko. 7,000 miestä jätettiin New Yorkin
ulkopuolelle. Washington'in armeija oli nyt paremmin varustettu kuin
koskaan ennen. Ranskan apurahoilla hankittiin ruoka ja vaatetus
sotamiehille, jonka ohessa sekä kongressi että eri valtiot nyt
ponnistivat viimeisetkin voimansa suuren asiansa onnellista ratkaisua
varten. Syyskuun 30 p:nä 1781 asetti Washington leirinsä Yorktownin
ulkopuolelle ja ryhtyi heti piiritykseen. Ja lokakuun keskipalkoilla
olikin Cornwallis kaikilta tahoilta suljettuna satimeensa, sillä kreivi
de Grassen johdolla oli nyt myös ranskalainen laivasto sulkenut salmen,
joka viepi Chesapeak-lahteen ja Yorktowniin, samassa laskien maallekkin
uutta apuväkeä Washingtonille. Englantilainen laivasto, jota johti
amiraali Graves, koki kyllä täällä ahdistaa Ranskan merivoimaa, mutta
peräytyi, saatuaan ankarassa taistelussa kovat vammat, New Yorkiin näitä
parantelemaan. Nyt alkoi Washington hyvistä saartokaivannoistaan hirveän
pommituksen, eikä aikaakaan ennenkun Yorktown oli tuhkana ja porona.
Sitten otettiin väkirynnäköllä, jossa erittäinkin kunnosti itseänsä
sankari Lafayette, Englantilaisten ulkovarustukset. Lordi Cornwallis
joutui mitä pahimpaan pulaan. 7,000 miehestä oli jo kaatunut 1,000, ja
ruokavarat olivat loppumaisillaan. Tällöin sai hän jotakin salatietä
Henry Clintonilta kirjeen, jossa ilmoitettiin että amiraali Digby parin
päivän perästä tulisi suurella laivastolla ajamaan de Grassen voimat
meren syvyyteen ja laskemaan apuväkeä Yorktowniin. Cornwallis tämän
toivossa siis vielä piti puoltansa, mutta kun päivä toisensa perästä oli
mennyt eikä Digbyn apua vieläkään kuulunut, päätti hän vihdoinkin
antautua. Lokakuun 19 p:nä laski varustusväki, 6,000 miestä, aseensa
maahan ja meni sotavangiksi. Suuret varastot joutuivat tässä
Amerikalaisten haltuun, ja amiraali Digbyn laivasto, joka saapui
tienoolle kaksi päivää antautumisen perästä, purjehti tyhjin toimin ja
kovasti hämmästyksissään suoraa päätä takaisin.
Sota oli itse teossa loppunut, vaikka vielä kului kaksi vuotta ennenkun
varsinainen rauhanteko saatiin solmituksi. Englannissa pääsi, näet,
Yorktownin tappion perästä rauhapuolue kokonaan voitolle, ja kuninkaan
oli pakko vaihtaa sotainen ministeristönsä rauhan miehiin. Maaliskuussa
1782 hyväksyi alihuone päätöksen, joka julisti isänmaan viholliseksi
jokaisen, ken vain uskaltaisi neuvoakkaan sodan jatkamiseen.
Vihdoin, syyskuun 3 p:nä 1783, tehtiin Versailles'issa lopullinen
rauhasopimus, jossa Englanti tunnusti noiden kolmentoista siirtokunnan
itsenäisyyden.[13] Marraskuun 25 p:nä lähtivät Englantilaiset New
Yorkista, jonne muutaman päivän perästä Washington sotajoukon etupäässä
kulki juhlallisesti sisään.
Pohjois-Amerikan vapaussota oli loppunut. Se oli siirtokunnille maksanut
paljon varoja ja paljon verta. 70,000 miestä oli kaatunut
tappotanterilla ja noin 40,000 kuollut englantilaiseen vankeuteen,
näiden joukossa m.m. 11,000, jotka kaikki heittivät henkensä muutamassa
kauheassa, New Jerseyn rannikkovesillä risteilevässä laivassa, missä
ruumiit makasivat päälletysten isoissa läjissä. Yleensä Englantilaiset
tässä sodassa pitelivät vankejansa kovin pahasti, useinpa
pyörristyttävän julmastikin.
Sotavuosina oli melkein yhtä mittaa vallinnut nurinaa ja
tyytymättömyyttä Amerikan sotaväessä, koska kongressi ei kyennyt sitä
elättämään eikä vaatteissa pitämään, ja loppupuolella murehtivat etenkin
upseerit tulevaisuuttaan. Mihin he joutuisivat? Useimmat olivat sodan
alkaessa jättäneet jonkun tuottavan paikan, joka nyt oli heiltä mennyt.
He pyysivät kongressilta päästäkseen puolelle palkalle, ja kun tämä ei
sitä uskaltanut luvata, uhkasivat he miehineen päivineen vaeltaa pois
lännen erämaihin uutta maata muokkaamaan. Silloin sai Washington asian
järjestetyksi siten, että kaikki upseerit kahdeksan vuoden aikana saivat
koko palkkansa. Kongressin epäröisyys ja voimattomuus, johon se muuten
eri valtioilta ei mitään voinutkaan, synnytti tähän aikaan muutamissa
sotilaspiireissä semmoisen tuuman, että muka Washington julistettaisiin
perustuslailliseksi kuninkaaksi; mutta kun hanke hänelle ilmoitettiin,
sysäsi hän sen sekä hämmästyksellä että harmilla luotaan eikä enää
koskaan tahtonut kuulla sanaakaan puhuttavan moisista yrityksistä. New
Yorkissa puhui vain Amerikan jaloluontoinen pelastaja liikuttavat,
ylevät jäähyväissanat sotatovereilleen ja lähti sitten Annapolis'iin
Marylandissa, jossa kongressi nyt oli kokoontuneena. Sen eteen astui
joulukuun 23 p:nä Yrjö Washington ja luopui juhlallisesti
päällikkötoimestaan, ilmoittaen nyt siirtyvänsä yksityiseen elämään.
Syvän liikutuksen vallitessa vastasi presidentti: "Te olette johtaneet
suurta kamppausta viisaudella ja rohkeudella, ette ole koskaan, ette
hetkeksikään, ei edes vastusten ja onnen-vaiheiden kohdatessa,
loukanneet kansalaisvallan oikeuksia. Te olette pysyneet paikallanne,
kunnes nämä Yhdistetyt valtiot ovat voineet päättää sodan vapaina,
turvallisina ja itsenäisinä. Me kiitämme teitä siitä että aina olette
luottaneet isänmaan menestykseen."
Washington palasi takaisin maatilallensa Virginiassa, levätäkseen jonkun
aikaa kahdeksan-vuotisesta raskaasta työstään.