Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat. Benjamin Franklin.
Jo 16 sataluvun keskivaiheilla oli Englanti sulkenut siirtokuntain
satamat kaikilta muilta laivoilta kuin omiltaan, se kun itse teossa
-- niinkuin muutkin aikakauden siirtomaa-vallat -- arveli siirtokuntain
olevan olemassa ainoastaan emämaan rikastuttamista varten. Mitä tämä
"merenkulku-laki" (act of navigation) merkitsi, ymmärtää helposti.
Kaikki tuontitavarat olivat otettavat ainoastaan Englannista ja
englantilaisilla laivoilla maahan kuljetettavat, samaten kuin kaikki
siirtokuntain tuotteet yksistään englantilaisissa laivoissa maasta
vietävät. Ja vientitavara oli ainoastaan raaka-aineita. Niiden valmistus
muuksi oli ankarasti kielletty. Siirtolaisten täytyi myydä
raaka-aineensa polkuhinnasta ja sitten ostaa ne tehdastuotteina takaisin
suunnattomalla pakkohinnalla. Amerikalaiset oikeutetussa vihassaan
kuitenkin tätä sortolakia kiersivät oikein suurenmoisella
salakuljetuksella. Sen määräyksiä tosin sittemmin lievennettiin, niin
että siirtokunnat saivat viedä ja tuoda tavaransa omillakin laivoillaan,
mutta vielä he eivät saaneet itse jalostaa raaka-aineitansa. Kotimaista
teollisuutta ehkäisi niinikään suuressa määrin neekeri-orjain tuonti; ja
siinä kauniissa kaupassa olivat osallisina sekä Englannin kauppiaat että
sen korkea ylimystö, prinssit, jopa itse kuninkaatkin. Orjatyön kautta
tukehutettiin vapaa työ ja siten kaikkinainen teollinen yritteliäisyys.
Samaa tarkoitusta varten oli jokainen käsityöläinen kielletty pitämästä
enemmän kuin kaksi oppipoikaa.
Ja muutenkin harjoitti emämaan hallitus kaikellaista väkivaltaa, jopa
selvää vilppiäkin. Kun tahdottiin uutisasukkaita erämaihin, silloin
jaettiin runsaalla kädellä vapauskirjoja, jotka tarjosivat jos
jonkinlaisia oikeuksia. Mutta tuskin olivat uutisasukkaat saaneet
viljelysalansa muokatuksi ja järjestäneet olonsa vapauskirjain mukaan,
ennenkun nämä riistettiin heiltä pois ja äkki-arvaamattomia rasituksia
tahdottiin sysätä heidän niskoilleen. Ainoastaan jäykkä vastustus voi
pelastaa heidän vapautensa.
Tämän kaiken ohessa olivat myöskin emämaan lähettämät maaherrat
useimmasti joteskin epäkelpo miehiä, jotka tulivat tänne ainoastaan
parantaakseen huonoa talouttaan, saatuaan virkansa ystävien kautta
hovissa tai parlamentissa, joille sitten joku osa ryöstöistä oli
jaettava. Pahennus emämaan hallituspiireissä olikin tähän aikaan vallan
törkeä. Virkoja myytiin julkisesti, ja toinen puoli parlamentin
jäsenistä olivat ostaneet paikkansa, myydäkseen sitten taas äänensä
hallitukselle. Siirtokuntain kuvernöörien ahnaus vaikutti joskus
kähäköitä. Muuan Berkeley Virginiassa 1670-luvulla tukehutti semmoisen
kapinoitsijain vereen. Kuvernöörit saivat kuitenkin palkkansa
siirtokunnilta eikä emämaasta, ja asukkaat pitivät tavallisesti
puoltansa siten, että kieltäytyivät palkitsemasta tirannillista
maaherraa.
Tästä kaikesta sorrosta huolimatta kehittyivät kuitenkin siirtomaat
vapaiden yhteiskunnallisten laitostensa turvissa, ja niitä ne sentähden
varoivat kuin silmäänsä. Itsehallinnon peri-aate tunkeusi pienimpäänkin
kuntaan. -- 17 vuosisadalla olikin Englannilla niin paljoa tekemistä
omissa sisällisissä rettelöissään, että siirtokunnat saivat jäädä
joteskin unohduksiin ja rauhassa varttua vahvoiksi ja vapaiksi. Mutta
tämä ei ensinkään miellyttänyt kuvernöörejä. Kirjoituksissaan kotimaahan
oli heillä aina jotakin pahaa kantelemista. Siirto-asukkaat muka olivat
kapinoitsijoita, jotka tarvitsivat ankaraa kuria kotimaan puolelta. Kun
tämä kotimaa nyt jälleen käänsi heihin silmänsä, näki se edessään
kolmetoista itseään-hallitsevaa maakuntaa, joiden perittyjä oikeuksia
oli vaarallista loukata, niin kauvan kuin Englannin vallan naapureina
olivat Ranskalaiset Canadassa, jotka ehkä voisivat näitä maakuntia
auttaa; mutta kun juuri näiden tehokkaalla avulla Ranska oli kukistettu
ja kuningas Yrjö III:n kanssa uusi järjestelmä Englannin hallituksessa
päässyt valtaan, päätettiin, kun päätettiinkin, tehdä loppu
siirto-asukkaiden vapauden-unelmista ja panna heidät Englannin
parlamentin tuomio-vallan alle, jolloin tämä parlamentti tietysti tulisi
veroittamaan ja vallitsemaan heitä aivan kuin kotimaan asukkaita.
Siirtokuntain vapauskirjat kumottaisiin, niiden edustuslaitos
lakkautettaisiin, ja emämaa ne laskisi välittömän valtansa alle. Tämä
arvattavasti tulisi synnyttämään vastarintaa, mutta senpä tähden
majoitettaisiinkin uutis-asukkaiden keskuuteen pysyväinen sotajoukko,
jonka kustannukset he itse saisivat suorittaa parlamentin määräämän
veron kautta.
Tätä yritystä kannatti nuori kuningas itse, ja hyökkäys alkoi v. 1761
vanhan merenkulku-lain koventamisella. Samassa säädettiin että kaikki
tuomarivirat Amerikassa jäävät asianomaisten virkamiesten haltuun
ainoastaan niin pitkäksi aikaa kuin kuningas suvaitsee sallia.
Oikeuslaitoksista, näet, tahdottiin nöyriä palvelijoita kruunulle. Mutta
myöskin uskonnollista vapautta uhattiin. Englannin piispat tahtoivat
siirto-asukkaille tyrkyttää juuri samat valtiokirkolliset laitokset,
jotka olivat ajaneet heidän esi-isänsä etsimään turvapaikkaa valtameren
toiselta puolen. Ja Yrjö III, jonka ymmärrys ei kuullut varoittelevia
hoi-huutoja, sanoi piispojensa pyrintöihin: amen!
Mutta Amerikalaiset eivät olleet niinkään ilman mutkitta
kukistettavissa. Vapautensa vaaran-hetkenä nousivat nämä siirtokunnat
ikääskuin yhtenä miehenä puoltansa pitämään, ja onneksensa oli heillä
etupäässään älykkäitä, taitavia, pelkäämättömiä miehiä. Näiden joukossa
taasen on epäilemättä etusija annettava Benjamin Franklin'ille, tuolle
oikean Amerikalaisen kunnolliselle tyypille, oman onnensa sepälle, joka
köyhän käsityöläisen pojasta rohkean yritteliäisyytensä, pontevan
tahtonsa ja sukkeluutensa kautta ylenee kansansa suureksi
hyväntekijäksi, joka itse kasvattaa ja kouluttaa itsensä huomattavaksi
tiedemieheksi, huomattavaksi valtiomieheksi, käyden siten samallaista
uraa kuin melkein kaikki muutkin hänen mainioiksi päässeet maamiehensä.
Uutisasukkaissa Pohjois-Amerikan rannikolla asui ja asuu vielä
tänäpäivänäkin merkillinen hengen pontevuus, joka ei tunne mitään
esteitä, kun joku haluttu tarkoitusperä on saavutettava, ja joka on
pidettävä perintönä heidän esi-isiensä vahvasta itsenäisyyden-tunteesta.
Niinkuin nämä, ikääskuin muun maailman uhaksi ja aivan omin päinsä,
käyttämättä suurten sivistys-kansain neuvoja, rakensivat mahtavan
viljelys-kunnan erämaiden korvesta, niin ovat melkein kaikki Amerikan
etevimmät yksityiset henkilötkin koulua käymättä itse itseänsä
opettaneet ja saavuttaneet huomatun sijan tieteen, keksintöjen,
valtiotaidon alalla. Kekseliäisyys on yankee-hengen etevin ominaisuus --
erämaan neuvokkaasta uutisasukkaasta ukkosen-johdattimen ja fonografin
keksijöihin saakka. -- Rajoitettu tilamme ei salli meidän antaa mitään
kokonaiskuvaa Franklin'in henkilöstä ja vaikutuksesta, jonka tähden
tässä vain muutamia piirteitä hänen elämästään. Hän syntyi v. 1706
saippuan- ja kynttilänvalajan poikana Bostonissa, oppi isältänsä
lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, kävi kaikellaisten
käsityöläisten luona opissa, osoittamatta taipumusta juuri mihinkään,
tuli viimein latojaksi vanhemman veljensä kirjapainoon ja rupesi
kyhäilemään kirjoituksia tämän sanomalehteen, harjoittaen samaan aikaan
ja omin neuvoin ahkerasti kaikellaisia lukemisia. 16-vuotiaana lähti hän
Filadelfiaan, jossa hänen taitonsa typografina ja kynämiehenä pian
herätti huomiota, niin että kaupungin kuvernööri kehoitti häntä
lähtemään Londoniin ostamaan kirjasimia ja muita tarpeita uuden
kirjapainon perustamista varten, antaen hänelle vekseleitä, jotka
Englannissa kävisi muuttaa rahaksi. Franklin lähti, mutta Londonissa
eivät kuvernöörin arvopaperit kelvanneetkaan, vaan 19-vuotisen
nuorukaisen täytyi taas elääksensä ruveta latojaksi muutamaan
kirjapainoon. V. 1726 pääsi hän kuitenkin onnellisesti takaisin
Filadelfiaan ja perusti nyt omilla säästöillään kirjapainon, lennättäen
siitä sitten sanomalehteä, joka pelkäämättä paljasti kaikellaisia
epäkohtia Amerikan oloissa ja valtiollisessa asemassa. Niinikään
kirjoitteli ja painatti Franklin pieniä kansan luettavaksi sopivia
kirjasia, jotka käytöllisen sisältönsä ja selvän, terävän, useimpa
leikillisen ja pistelevänkin kirjoitustapansa vuoksi, niinkuin
sanomalehtikin, kävivät hyvin kaupaksi. Näiltä toimiltaan ei hän
unohtanut tieteellisiä harrastuksiansa, ja niinpä Franklinin tutkimukset
sähköstä johtivat ukkosen-johdattimen keksimiseen. V. 1761 näki hän
erään semmoisella varustetun talon, johon leimaus iski, säilyvän
palamatta. -- Suurin on Franklin kuitenkin väsymättömästi toimeliaana
isänmaan-ystävänä. Lahjomattoman rehellisyytensä ja pontevaa
toimekkuutensa tähden -- hänen vaikutuksensa kautta perustettiin m.m.
Filadelfian yliopisto -- saavutti Franklin kansalaistensa yleisen
luottamuksen, valittiin Pennsylvanian edustuskuntaan ja pääsi pian sen
johtavaksi sieluksi. Hänpä myöskin kenties aikaisimmin kaikista
kansalaisistaan huomasi kuinka tarpeellista oli että eri siirtokunnat
liittyivät yhteen, vahvaksi kokonaisuudeksi. Hänen ehdoituksestaan
kokoontui v. 1754 edusmiehiä kaikista siirtokunnista Albany'yn Hudson'in
varrella neuvottelemaan tästä asiasta, ja he laativat ehdoituksen
varsinaiseen unionin-valtiosääntöön, josta sittemmin, 34 vuotta
myöhemmin, syntynyt valtiosääntö hyvin vähän eroaa. Presidentin sijan
täytti tietysti Franklinin ehdoituksessa kuitenkin vielä englantilainen
kenraali-kuvernööri. Hanke jäi tosin sillä haavaa sikseen, koska eri
maakunnat eli siirtokunnat olivat kovasti kateelliset itsenäisyydestään;
mutta tämä Benjamin Franklinin tuuma eli ja vaikutti Amerikan
paraimmissa miehissä, kunnes siitä sittenkin aikanansa toimeen
ryhdyttiin. -- Riidan syttyessä siirtokuntain ja emämaan välillä,
lähetettiin Franklin Pennsylvanian ja useiden muidenkin siirtokuntain
asiamiehenä Londoniin puhumaan kansalaistensa puolesta, ja täällä moni
Englannin jaloimmista miehistä -- niimpä esim. vanha Pitt -- koki häntä
parlamentissakin säestää; mutta yleisin mielipide oli kuitenkin niin
ärtyinen Amerikalaisia kohtaan, että sekä Franklinin että hänen
englantilaisten ystäväinsä varoitushuudot kaikuivat kuuroille korville.
Ministerit suorastaan soimasivat siirtokuntain lähettilästä Englannin
pahimmaksi vihamieheksi, pysyen jyrkästi kiinni tirannillisissa
hankkeissaan. Franklin varoitti, väittäen puolestaan heidän toimiansa
epä-oikeutetuiksi ja sitä paitsi perin typeriksi. "Ellen minä tunne
maanmiehiäni aivan väärin, niin ovat teidän hankkeenne ihan mahdottomat
panna toimeen."[12]
Ja Franklin oli oikeassa. Uusi, kovennettu act of navigation vaikutti
vain yhä jyrkempää vastustusta. Tosin kyllä ottivat englantilaiset
sotalaivat takavarikkoon monta amerikalaista alusta, jotka kuljettivat
kiellettyä tavaraa; mutta maalla meni tullinuuskarien toimet myttyyn.
Nämä olivat saaneet käskyn tunkeutumaan yksityisiin asumuksiinkin,
urkkiaksensa tullaamattomia tavaroita, ja sitä varten oli heille annettu
valtakirjat -- n.s. writs of assistance eli apukirjat --, jotka
valtuuttivat heitä tarpeen vaatiessa käyttämään kaikkein virkamiesten
apua. Mutta tämä häpeällinen laitos herätti katkeraa vihaa, varsinkin
Bostonissa ja New Yorkissa, jotka suurina merikaupunkeina kärsivät siitä
enimmin. Bostonin vapauttaan tulisesti rakastavat asukkaat tekivät heti
vastarintaa. Aineellista apua tarjosi rikas laivanomistaja John
Hancock, harras isänmaan-ystävä, hän, joka sittemmin valittiin
presidentiksi siihen kongressiin, joka teki itsenäisyyden-julistuksen.
Tullinuuskarien vaatiessa apua kaupungin virkakunnilta talontarkastusten
toimeen-panemisessa, kieltäytyivät nämä semmoista apua antamasta.
Yleinen syyttäjä silloin haasti heidät oikeuteen. Näiden virkamiesten
asianajajana ilmestyi kruunun virkamies ja juristi James Otis, joka
tätä varten oli luopunut hyvin palkitusta paikastaan ja nyt puolusti
näitä syytettyjä. Otis näytti toteen että "writs of assistance" sotivat
suorastaan Englannin perustuslakia vastaan, ne kun loukkasivat kodin
pyhyyttä ja häpäisivät Englannin omia vapaita laitoksia. "Minä olen
valmis viimeiselläkin verenpisarallani vastustamaan tämmöistä
väkivaltaa, joka jo ennenkin on käynyt Englannin kuninkaille kalliiksi,"
lausui hän uhkaavalla äänellä. Otis'in puhe levisi ja luettiin
kaikkialla ihastuksella, ja semmoinen hälinä syntyi koko maassa, että
asianomaiset huomasivat viisaimmaksi heittää kanneasian sikseen, -- ja
talontarkastukset taukosivat kerrassaan.
New Yorkin eduskunnassa nousi John Morin Scott vastustamaan sitä
kuninkaallista asetusta, joka teki tuomarien virka-ajan riippuvaksi
kuninkaan mielivallasta, ja sai aikaan päätöksen ett'ei maakunta
palkitsisi ainoatakaan tuomaria, joka oli asetettu virkaan tämän
asetuksen voimassa-ollessa.
V. 1764 hyväksyi Englannin parlamentti -- uuden ja yhtä tyhmän
ministeristön päästyä hallitukseen -- lain, joka määräsi tullit
sokurista, kahvista, viinistä, silkki- ja puuvilla-kankaista, joita
muista maista kuin Englannista tuotiin siirtokuntiin. Silloin päättivät
yksimielisesti kaikki Bostonin, Filadelfian ja New Yorkin suuremmat
tuontifirmat olla tuomatta maahan näitä tavaroita, ja kaikkialla syntyi
yhdistyksiä, joiden jäsenet sitoutuivat olemaan käyttämättä semmoisia
tarvekaluja. Miehet ja naiset kävivät tästä lähin kotitekoisissa
vaatteissa, eikä enää syöty lampaan-lihaakaan, jott'ei villojen tuotanto
vähentyisi. -- Tästä huolimatta hyväksyi parlamentti seuraavana vuonna
karttapaperi-asetuksen, joka sääti kartoittavaksi kaikki viralliset
asiakirjat Amerikassa, jopa sanomalehdetkin ja aikakauskirjat. Tämän
veron suorittamisen valvominen uskottiin ainoastaan englantilaisille
virkamiehille. Asetuksen säätämistä kokivat kuitenkin muutamat viisaat
miehet Englannissakin ehkäistä. Vanha William Pitt piti loistavia
puheita sitä vastaan, lausuen muun muassa iloitsevansa siitä, että
Amerika tämmöistä väkivaltaa kaikin voimin vastusti. Ja kun muuan
ministeri parlamentissa arveli että siirtomaiden tulee rahallisella
kiitollisuudella muistaa sitä emämaata, joka muka oli niitä "perustanut,
kasvattanut ja suojellut", nousi kenraali Barré, joka oli ottanut osaa
Canadan valloitukseen ja hyvin tunsi amerikalaisia oloja, puhumaan ja
lausui m.m. seuraavat sanat: "Vai tekö olette ne perustaneet! Eipä
niinkään. Teidän sortonne se oli, joka ne perusti. Siirtolaiset
pakenivat teidän hirmuvaltaanne silloin autioon ja karuun maahan, jossa
he saivat taistella kaikkia vaaroja ja kärsimyksiä vastaan, joita voi
inhimillisten olentojen osaksi tulla. Ja kuitenkin kestivät he
kärsimyksensä iloisella mielellä eivätkä pitäneet niitä minäkään niihin
kärsimyksiin verraten, joita he olivat saaneet kokea isänmaassansa
niiden puolelta, joiden olisi tullut olla heidän ystävinään, sillä he
tunsivat nyt olevansa vapaita ihmisiä. -- Vai tekö olette niitä
kasvattaneet! Ei, vaan ne kasvoivat ja menestyivät, koska te ette niistä
piitanneet mitään. Ja kun te rupesitte niitä kysymään, tapahtui se
ainoastaan teidän saadaksenne lähettää semmoisia miehiä niitä
hallitsemaan, jotka kenties vain olivat kätyrien kätyriä muutamille
tämän parlamentin jäsenille, ja joita toimitettiin sinne heitä
vakoilemaan, kuvailemaan heidän tekojansa mitä pimeimpään valoon ja
iskemään heihin kiinni kuin petolinnut, -- henkilöitä, joiden
menetystapa monta kertaa on ollut vähillä saattaa nämä vapauden pojat
raivoon, henkilöitä, jotka koroitettiin tärkeimpiin tuomarivirkoihin
siirtokunnissa, sittenkun he itse ainoastaan pakenemisella olivat
päässeet joutumasta oikeuden käsiin kotimaassa. -- Vai tekö olette heitä
suojelleet! He ovat uskollisesti tarttuneet aseisin teidän
puolustustanne varten, ovat jättäneet uutteran työnsä puolustaaksensa
maata, jonka rajat oli hukutettu vereen, ja antaneet käytettäväksenne
pienet säästönsä. Ja uskokaa minua, sama vapauden-henki, joka alusta
asti on elähyttänyt sitä kansaa, on sitä iäti elähyttävä." -- Nämä sanat
eivät tosin parlamentissa mitään vaikuttaneet, mutta Amerikassa ne
kohottivat innostusta, koska nyt nähtiin että siirtokunnilla oli ystäviä
Englannin kansassakin.
Karttapaperi-asetusta vihattiin vielä enemmän sen tähden, että Englanti
nyt joteskin selvästi osoitti tarkoitustaan tällä ja entisillä
veroitus-yrityksillä. Kertyvillä varoilla aiottiin, näet, yllä-pitää
pysyväistä armeijaa siirtokunnissa, joiden vapaat hallintolaitokset
tämän armeijan avulla kumottaisiin. Vastustus kävi ankaraksi. Virginian
kansalais-kokouksessa ehdoitti Patrick Henry viisi päätöstä, joissa
selitettiin että siirtokunnat olivat emämaan kanssa yhtä-arvoisia, saman
kuninkaan alaisia valtioita, ett'ei Englannin parlamentti voinut niitä
veroittaa eikä säätää niille lakeja ja että karttapaperi-asetus oli
mitätön. Nämä päätökset, joita Virginian vanhoilla-olijat vielä kokivat
ehkäistä, väittäen niitä kapinallisiksi, hyväksyttiin kokouksessa
kuitenkin, ja pian yhdistyivät niihin kaikki muutkin maakuntakokoukset.
Sen ohessa muodostui kaikkialla maassa yhdistyksiä, "Vapauden poikia",
jotka estivät englantilaisia viranomaisia nostamasta tätä veroa. Vielä
samana vuonna täytyi asianomaisen ministerin peruuttaa koko asetus.
Mutta uusi ministeri, Townshend, joka nyt astui valtaan, oli rohkeampi
ja sai kaksi vuotta myöhemmin aikaan lain, joka määräsi tullin
nostettavaksi paperista, maalista, tinasta, lasista ja teestä. Nyt eivät
Amerikalaiset puolestaan tuoneet maahan näitä tavaroita ensinkään.
Bostonin kaupunki kävi etupäässä, ja sen etevimmät miehet vastustivat
julkisesti tätä lakia. Silloin lähetettiin kaksi rykmenttiä Amerikaan
pitämään muka Bostonilaisia kurissa, ja kuvernööri sai käskyn
vangitsemaan kaksi miestä, jotka olivat pitäneet "kapinallisia puheita",
nimittäin John Hancock ja Samuel Adams. Adams, entinen pankkimies, oli
-- vaikka varsin köyhä -- rehellisyytensä, järkevyytensä ja
kansanmielisyytensä vuoksi, kuten rikas Hancock'kin, erinomaisessa
kunniassa pidetty kansalainen. Ja näitä molempia kansan luottamusmiehiä
ei uskallettukaan vangita.
Kun nyt Amerikan kauppiaat eivät enää tuoneet noita tavaroita maahan,
rupesivat Londonin suuret vientimiehet kovasti valittamaan; ja tulli ei
tuottanut mitään. Tämä oli huono "affääri", ja nyt oli pakko lakkauttaa
nuo tullit. Ainoastaan teestä oli vielä tulli nostettava, mutta nimeksi
vain -- sillä siirtokuntain piti muka ainakin periaattessa tunnustaa
emämaan veroitusoikeus -- ja niin vähäpätöinen, ett'ei se maksussa
merkinnyt mitään. Päin vastoin saivat tuontimiehet Londonissa niin
suuria helpoituksia teekaupassaan, että Amerikalaiset itse teossa voivat
ostaa heidän teetänsä huokeammalla kuin kenkään muu. Tämäkään temppu ei
kuitenkaan auttanut. Siirtokuntalaiset eivät menneetkään satimeen.
Englantilaiset teelaivat saivat viittauksen lähtemään lastineen
päivineen Amerikan satamista pois. Mutta Bostonissa kielsi puolestaan
englantilainen kuvernööri niitä lähtemästä. Silloin Bostonilaiset, jotka
eivät huolineet tästä heille väkisin tyrkytetystä teestä, päättivät
ett'ei ainoatakaan teenaulaa päästettäisi maille; ja illalla joulukuun
26 p. 1773, pari tuntia ennenkun teekirstut kuvernöörin käskystä olivat
rannalle saatettavat, kiipesi joukko Mohawk-indiaaneiksi pukeutuneita
työmiehiä ylös noiden kolmen teelaivan kansille; ja he väänsivät kirstut
auki ja paiskasivat niiden sisällyksen mereen. Se oli "Bostonin
tee-iltama" (the Boston teaparty), oli ensimäinen korvapuusti
rasitetun kansan puolelta häpeemätöntä ylimysvaltaa vastaan, joka luuli
pitävänsä kaikki ohjakset käsissään. "The Boston teaparty" avasi pitkän
jonon tapauksia, jotka viimein tuottivat hyvän voiton vapaudelle, --
eikä ainoastaan Amerikassa, vaan jopa vanhassa Euroopassakin, kun
kuusitoista vuotta myöhemmin Ranskan sorrettu rahvas katkaisi kahleensa
ja hukutti ne sortajainsa vereen.
Mutta tämän tee-iltaman johdosta nyt kirjoitti Massachusettsin
kuvernööri kotiansa ja kanteli; ja parlamentti lähetti sotalaivaston
Bostonin edustalle ja majoitti kaupunkiin melkoisen miesjoukon, jonka
tuli valvoa että, kuten parlamentti samassa oli päättänyt, Bostonin
satama pidettäisiin suljettuna kaikelta merenkululta ja että kuvernööri
saisi nimityttää valatuomarit. Bostonin asukkaat joutuivat satamansa
sulkemisen kautta kovaan hätään, ja ääretön väkijoukko jäi
leivättömäksi. Mutta muu Amerika auttoi, ja joka haaralta tuli
ruokavaroja kaupunkiin, jonka asia nyt oli tullut koko Amerikan kansan
asiaksi.
Syksyllä 1774 kokoontui edusmiehiä kaikista siirtokunnista Filadelfiaan,
josta nämä nyt vetosivat Englannin kansaan sen parlamenttia vastaan. He
kyllä sanoivat olevansa uskollisia emämaalle, mutta sortoa ja
orjuuttamista eivät kärsineet. Samalla ryhdyttiin hankkeisin vastarinnan
tekemistä varten, ja turvallisuus-komiteoita asetettiin joka
siirtokuntaan. Kansa sitoutui kirjallisen välipuheen kautta yhteiseen
puolustukseen. Seuraavana keväänä -- huhtik. 19 p. 1775 -- lähetti
englantilainen kenraali Gage, joka oli linnoittunut Bostoniin,
sotamiesjoukon valloittamaan muutamaa ruutivarastoa, jonka
turvallisuus-komitea oli kätkenyt Concord'in pieneen paikkakuntaan
lähellä Bostonia. Sotamiesten onnistuikin toimittaa tehtävänsä, mutta
paluumatkalla alkoi toinen peli. Lexingtonin kylän tienoilla rupesi
heidän tiheihin riveihinsä tuiskumaan kuulia tien varrelta. Joka talon,
joka ladon, joka puun ja kiven takaa paukahteli, -- ja ainoastaan puolet
sotamiesparvesta pääsi hengissä takaisin Bostoniin.
Sota oli alkanut. Vieläkin koki kivuloinen Pitt vanhus Englannin
parlamentissa sitä ehkäistä, ja sauvan nojassa seisoen lausui hän:
"Hyvät herrat! Te ette pysty Amerikaa kukistamaan, -- yhtä vähän kuin
minä tällä sauvallani saisin teidät ajetuksi pakoon!" Mutta hänen
neuvojaan ei kuultu.