Englantilaiset valloittavat Canadan.
Ken nuoruudessaan on lukenut Fenimore Cooper'in kertomuksia, hän
varmaankin säilyttää sielunsa silmän edessä mitä parahimman kuvaelman
niistä tuhansista taisteluista, joita siirtolaiset Pohjois-Amerikan
rannikkomailla saivat kestää alueittensa alkuperäisiä isäntiä vastaan.
Indiaanit, harmissaan maansa ylpeille anastajille, hyökkäsivät tuon
tuostakin rajaseutujen yksinäisten uutistalojen kimppuun ja tappoivat
säälimättä niiden asujamet. Siitä sitten seurasi verinen kosto
siirtolaisten puolelta, ja punanahkojen wigwamkylät haihtuivat
ratisevana liekkinä ilmaan. Nämä tämmöiset kähäkät olivat melkein
jokapäivästä leipää uutisasukkaalle läntisemmissä erämaissa, kunnes
veljien viljelys häntäkin saavutti ja naapurit pääsivät auttamaan. Mutta
tämä metsäläiselämä kasvatti sukupolven tarkkasilmäisiä pyssymiehiä,
joita pian tarvittiin vieläkin suuremman vaaraan uhatessa.
Ne suuret sodat, joita 17 ja 18 vuosisadan kuluessa Ranska ja Englanti
Euroopassa keskenään kävivät, ulottuivat aina myöskin Amerikaan, jossa,
kuten olemme kertoneet, Ranskalaisillakin oli tukeva jalansija,
nimittäin Canadassa. Heidän kuvernöörinsä Quebekissä kokosivat suuret
sotajoukot punanahkoja, jotka hävittäen ja polttaen tunkesivat Uuden
Englannin ja New Yorkin maakunnan rajaseutuihin. Ja Englantilaiset
maksoivat samalla mitalla. Heidän palkkaamansa irokeesit pujahtivat tuon
tuostakin polttaen ja tappaen Canadaan. Indiaanilaisia etujoukkoja
seurasi sitten säännöllinen sotaväki kummaltakin puolen, käyttäen
tavallisesti kulkutienään sitä pitkää laaksoa, joka Montreal'in seudulta
ulottuu Hudson'iin asti. Tämän laakson täyttävät George- ja
Champlain-järvien pitkulaiset vesistöt, jotka yhdessä Hudson- ja S:t
Lawrence-jokien kanssa, joihin ne laskevat, muodostavat melkein
yhtämittaisen vesiväylän New York'ista Quebekiin. Tänne rakennetiinkin
jo aikaisin joukko linnoituksia, joista Ticonderoga ja Crownpoint
Champlain-järven rannalla olivat tärkeimmät. Ne olivat milloin minkin
riitaveljen käsissä. Ja emämaan synnyttämiin sotiin täytyi siirtolaisten
ottaa osaa sekä raha- että veriverolla.
Eikä ainoastaan Canadan rajoilla näitä rajasotia käyty.
Alleghany-vuorten länsipuolella, Ohion lähteillä, oli avara, autio alue,
jota Virginia väitti omakseen, käyttäen siellä metsästäjiään ja
maanmittariaan. Täällä retkeili jo myöskin -- 1750-luvun alussa
-- Virginian kuvernöörin toimesta Yrjö Washington sotaisissa
yrityksissä sillä Quebekin kuvernöörit puolestaan pitivät Ohio-aluetta
Ranskan omana ja olivat sinne rakentaneet Fort Duquesne nimisen
linnoituksensa, samalle paikalle, jossa Pittsburghin kaupunki nyt
sijaitsee. V. 1755 lähetti Englannin hallitus sotajoukon, jota johti
kenraali Braddock, tätä linnoitusta valloittamaan; mutta Ranskan
palkkaamat indiaanit olivat väijyksissä metsässä ja hakkasivat
Braddockin sotajoukon melkein tykkänänsä maahan. Ainoastaan Washingtonin
rohkeus ja toimekkuus pelasti sen vähäiset tähteet.
Maailmanvaltojen välinen sota sai Englannin puolelta paremman vauhdin
vasta sitten, kun William Pitt vanhempi oli astunut hallituksen
etupäähän. Hän pani menemään yhdellä kertaa kolme armeijaa Canadaa
vastaan. Näistä valloitti yksi Fort Niagaran, toinen Ticonderogan ja
Crownpointin; mutta kolmas, nerokkaan kenraali Wolfe'n johtamana,
kulki vahvalla laivastolla S:t Lawrence- jokea ylöspäin Quebekiä kohden.
Tämä kaupunki oli lujilla linnoituksilla varustettu ja asemansakin
puolesta hyvissä turvissa. Sitä arveltiin mahdottomaksi valloittaa, ja
sen puolustajana oli urhokas, ponteva kuvernööri Montcalm. Mutta
Wolfessa, joka vielä oli vallan nuori mies, asui leijonan rohkeus,
samalla kun hänen tulisen sielunsa lentoa ohjasi taitavan sotapäällikön
aprikoiva äly.
Hän oli saanut koetella oppiansa Euroopan tappotanterilla ja viimeiksi,
v. 1758, armeija-osastolla, joka enimmäkseen oli muodostettu
siirtomaiden asukkaista, valloittanut vahvan Louisbourg nimisen
linnoituksen, joka puolusti S:t Lawrencen suuta. Tappelu Quebekin luona
kävi mitä rajuimmaksi. Ensimmältä näkyi voitto kallistuvan Ranskalaisten
puolelle, ja heidän peitetyt patteriansa syöksivät ryntäävän vihollisen
takaisin, saattaen Englantilaisille kauhean mieshukan. Mutta muutamana
pimeänä syysyönä kuljetti Wolfe väkensä erästä jyrkkää polkua myöten
Ranskalaisten takana olevalle ylätasangolle ja rupesi täältä
äkki-arvaamatta pommittamaan heidän asemaansa. Ranskalaiset puolestaan
hyökkäsivät ulos vihollistansa vastaan, mutta niin tuima oli tämän tuli,
että heidän kolonnansa joutuivat epäjärjestykseen ja viimein hävisivät
hurjaan pakoon. Englantilaisten voitto oli täydellinen. Mutta sen hinta
kävi kuitenkin kalliiksi. Wolfe oli kaatunut. Ennen kuoltuaan sai hän
kuitenkin, kuten muinoin Epaminondas Mantineian luona, ilosanoman
vihollisen täydellisestä tappiosta ja heitti henkensä, antaen viimeisen
määräyksen voiton käyttämisestä. Mutta myöskin urhokas Montcalm oli
haavoittunut ja kuoli pari tuntia myöhemmin kuin onnellisempi
vastustaja.
Tämä lopputappelu tapahtui syyskuun 13 p:nä 1759, ja jo seuraavana
päivänä antautui Quebek. Vuoden kuluttua, sittenkun myöskin Montreal oli
menetetty, jättivät Ranskalaiset Canadan voittajan haltuun; ja koko
Pohjois-Amerika Hudsonin lahdesta pohjosessa Mexikon rajalle saakka oli
Englannin omana.
Syynä Ranskan vallan häviöön Amerikassa ei ollut ainoastaan hetken
heikkous, vaan koko ranskalainen siirtokunta-järjestelmä. Sen valta
ulottui äärettömän suuren alueen ylitse, mutta tämä alue oli enimmäkseen
jäänyt asuttamatta. Ainoastaan tuolla täällä joku linnoitus tai
kuninkaallisella nimimerkillä varustettu, puuhun kiinnitetty vaskilevy
siellä täällä erämaassa ilmoitti Ranskan yliherruutta. S:t Lawrencen
rannoilla Canadassa oli tosin kokoontunut väestö, mutta tämäkin kaipasi
sitä vapautta, joka yksinään voi puolustuksen intoa ja kuntoa synnyttää.
Virkamiehet, jesuiitit ja lääniherrat pitivät sitä alituisessa
ala-ikäisyyden tilassa. Toisin oli laita englantilaisissa maakunnissa.
Uutisasukas oli vapaa, ja hän piti sitkeästi kiinni kerran
voittamastansa turpeesta. Naapuriensa kanssa muodosti hän lujan
yhteiskunnan; ja kaikki rannikon siirtokunnat olivat yhdessä ryhmässä
eikä niin kovin hajallansa kuin Ranskan siirtolaiset. Sitä paitse näiden
-- Ranskalaisten -- esivalta itse siirtokunnassa oli aivan rappiolla.
Maaherrat ja jesuiitit riitelivät alinomaa, ja virkamiehet elivät
lahjuksilla. Voimakas Montcalm oli ainoa, joka vielä voi pitää Ranskan
valtaa pystyssä, mutta hänen kuoltuaan hajosi kaikki tyyni. Ranskan
siirtolaisia Canadassa säästi Englanti minkä mahdollista, antaen heidän
kauvan säilyttää keski-aikaiset läänityslaitoksensa, jopa
oikeustapansakin. Mutta kun Englantilaisia rupesi tulvailemaan maahan
liian kosolta, tuntui viimein Ranskalaisille maa heidän jalkojensa alla
epäkodikkaalta, ja he nousivat kapinaan. Viisaiden myönnytysten kautta
se kuitenkin saatiin taukoomaan, ja Ala-Canada, Ranskan alkuperäinen
siirtomaa, on meidän päivinämme yhtä lainkuuliainen osa Britannian
valtakunnasta Amerikassa kuin puhtaasti englantilaiset maakunnat. Canada
on, näet, vieläkin Englannin omaa, vaikka tuskin enää muuta kuin
nimeksi. Viisastuneena siitä vahingosta, jonka vanhojen siirtokuntain
luopumus tuotti, antoi emämaa uudelle siirtomaalleen melkein täydellisen
itsehallinnon, ehkäisten täten luopumuksen halua.
1880-luvulla solmivat kaikki brittiläiset maakunnat Pohjois-Amerikassa
liiton, niin että ne nyt muodostavat unionin, jonka liittoparlamentti
ratkaisee kaikki yhteiset asiat, mutta muuten hoitaa kukin maakunta itse
sisällistä hallintoansa, -- siis ihan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Suuri
onkin nyt jo tämä englantilainen siirtomaavalta Amerikassa. Canadan
alueesen luetaan, paitsi entistä Ylä- ja Ala-Canadaa (Ontario ja Quebek)
sekä sisämaan metsästysmaita, myöskin metalli- ja kalarikas British
Columbia lännessä, Tyvenen meren rannalla, joka pohjoisen
Pacific-rantatien kautta on yhteydessä itäisempien maakuntain kanssa.