Melkein yhteen aikaan kuin Uuden Englannin siirtokunnat oli maa
Potomac-joen pohjois-puolella, nykyinen Maryland, tullut avatuksi
asutukselle. Tämän maakunnan kanssa syntyi aivan uusi laji siirtokuntia.
Siihen saakka oli menetelty niin, että kruunu luovutti omistusoikeutensa
seuroille eli yhtiöille, "komppaniioille", jotka sitten toimittivat
asutuksen. Sillä tavoin oli syntynyt Virginia, sillä tavoin Uusi
Englantikin. Nyt alkoivat kuninkaat yksityisille, enimmäkseen
suosituilleen ja hovimiehille, mutta myöskin velkojilleen lahjoittaa
isoja maa-alueita Amerikassa, huolimatta siitä oliko samat alueet jo
ennen annettu muille. Lahjan-saaja oli sitten asianomaisen alueen
proprietor, omistaja.
Sillä tavoin sai lordi Yrjö Calvert Baltimore, joka oli Kaarle I:n
ministereitä, tältä omakseen silloisen Virginian pohjoisimman osan,
Potomac-joen pohjoisen rantakaistaleen. Se oli ihanaa, hedelmällistä
maata, jolla oli hyvät satamat sekä Chesapeak-lahden että Atlantin
rantavedessä. Lordi Baltimore oli jaloluontoinen ja valistunut mies.
Itse hän oli uskonluopio, katolisuskoon kääntynyt, ja hän avasi maansa
kaikille kristityille siirtolaisille, joiden joukossa sattui olemaan
muutamia Ruotsalaisia ja Suomalaisiakin. Ilman mitään kirjoitettua lakia
tuli uskonvapaus pian käyttöperäiseksi tavaksi Marylandissa. (Maa sai
nimensä kuningatar Henrietta Maryn kunniaksi.) Siirtolaiset saivat vapaan
hallitussäännön kaksihuoneisen edustuslaitoksen kanssa. Itse tahtoi
lordi Baltimore vain perustuslaillisena hallitsijana hoitaa siirtokuntaa
taikka asettaa maaherran sijaansa. Kuninkaallinen vapaakirja saatiin
kesäkuun 22 p:nä v. 1632. Maan asuttamisen toimitti paraasta päästä
lordin veli Leonard Calvert. Vapaamielisen hallitusmuotonsa turvissa oli
Maryland tupakkakauppoineen onnellinen siirtomaa. Sen pääkaupunki
Baltimore on nyt Amerikan mahtavimpia satamakaupunkeja.
Toisin menettelivät sitä vastoin maan mahtavat Carolinassa. --Tämän
siirtokunnan olivat oikeastaan perustaneet jo v. 1562 ranskalaiset
hugenotit, amiraali Coligny'n toimesta. Mutta kolme vuotta myöhemmin
tunkeusi maahan joukkokunta Espanjalaisia, jotka tappoivat kerettiläiset
Ranskasta ja ottivat maan omaan haltuunsa. Tosin kostivat Ranskalaiset
pian kyllä tämän hirmutyön, mutta kun sittemmin englantilaisia
uutisasukkaita ilmestyi Carolinaan, ja kun vuosisadan kuluessa koko
joukko katolilaisia ja puritaanilaisia siirtolaisia heihin yhdistyi,
jäivät Ranskalaiset lopuksi vähemmistöön. Näin ollen, ja kun
Ranskalaiset ja Espanjalaiset jo melkein olivat jättäneet koko
siirtokunnan, lahjoitti sen Kaarle II ylhäisille englantilaisille
aatelisherroille, jotka tällä lavealla alalla saisivat hallita ja
vallita mielensä mukaan. Siihen kuului silloin sekä Pohjois- että
Etelä-Carolina. Taas tulvaili maahan kaikellaista kansaa: perheitä
Uudesta Englannista, maailman paraimpia uutisviljelijöitä, Languedoc'in
hugenotteja, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Hollantilaisia,
Englantilaisia Barbados-saarelta Länsi-Indiassa. Lordi Shaftesbury,
tunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen haaveilija, joka oli maan
etevimpiä isäntiä, sommitteli yhdessä filosofi Locke'n kanssa
siirtokunnalle hallitussäännön, jonka mukaan tänne oli perustettava
perinnöllinen aatelisvalta ja keski-aikainen läänityslaitos. Maa
jaettaisiin kreivi- ja paronikuntiin "maakreivineen" ja "kazikeineen",
ja tämän maa-aatelin valtaan jätettäisiin koko lainsäädäntö ja veroitus.
Tähän loistavaan kehykseen sijoitettiin sitten Englannin
valtiokirkkokin, piispoineen ja muine pääpappineen.
Mutta vakavat miehet Uudesta Englannista ja Skotlannista eivät tästä
loistosta vähintäkään välittäneet. He hosuivat sen luotaan, ja Locken
suurenlaatuinen hallitusmuoto oli ikuiseksi aikaa naurettava
valtiollinen hullutus. Siirtolaiset sitä paitse olivat jo itse säätäneet
hallitusmuodon, joka paremmin vastasi heidän tarpeitansa. Se kannatti
itsehallintoa ja uskonnollista vapautta. Heidän täytyi tosin pitää
luonansa proprietorien eli omistajien lähettämä maaherra, mutta tarkasti
valvottiin ett'ei tämä saanut vähintäkään supistella heidän
oikeuksiansa; ja kun kerran eräs kuvernööri semmoista yritti, pistivät
he hänet laivaan ja lähettivät takaisin Englantiin. Vuosisadan lopussa
oli kummallakin Carolinalla, jotka erotettiin v. 1673, itse teossa ellei
kohta nimeksi, täydellinen itsehallinto. Proprietoritkin viimein
jättivät koko siirtokunnan oman onnensa nojaan. Se oli heille huono
"affääri."