New Yorkin ja Marylandin väliseltä rannikkomaalta laski lavealla
lahdella valtamereen Delawaren kaunis joki, indiaanien Poutaxat. Eräänä
päivänä maaliskuun alussa vuonna 1638 purjehti sen suusta sisään kaksi
laivaa, täynnään matkalaisia, jotka toivoloistoisin silmin katselivat
ympärilleen. Aukeni siinä heidän edessään lavea laakso, jota korkeat,
metsää kasvavat kukkulat ympäröivät, ja sen halki väreili, niin kauvas
kuin silmä kannatti, joen hiljainen juova. Sieltä täältä sivulta päin
lirisi emävirtaan pienempiä puroja, joiden kirkas vesi välkkyi niin
viehättävänä kevät-auringon loistaessa. Ja olipa matkalaisten vasemmalla
puolen rannalla erittäinkin miellyttävä maisema, --metsineen,
kukkuloineen, laaksoineen ja lirisevine puroineen. Se muodosti vähäisen
niemimaan. Ja "he laskit laivansa rannalle, kävit maalle astumaan".
Paikka sai heiltä nimekseen: Paratiisi-niemi.
Nämä matkalaiset tulivat Ruotsista. Oli, näet, täälläkin halu ja into
herännyt ottamaan osaa muun maailman suuriin yrityksiin valtamerten
takana, ja jo Kustaa toinen Aadolf oli puuhaillut kauppayhtiötä, jonka
tuli toimia kaikissa maan-osissa, siten myöskin Amerikassa. Tänne oli
perustettava ruotsalais-saksalainen siirtokunta --turvapaikaksi kaikille
vainotuille kristityille. Eikä saisi siinä siirtokunnassa koskaan mitään
orjuutta olla. -- Kuninkaan kaaduttua Saksan suuressa sodassa, raukesi
tuuma toistaiseksi tyhjiin; mutta pari kolme vuotta myöhemmin tuli
Peder Minuit, Hollantilaisten virkaheitto maaherra Uudessa
Amsterdamissa, Ruotsiin ja ehdoitti kansleri Axel Oxenstjernalle
siirtokunnan perustamista Delawaren rannalle. Seuraus olikin että tuuman
toteuttamista varten syntyi ruotsalais-hollantilainen yhtiö, ja tämän
kaksi laivaa Kalmar Nyckel ja Gripen ne nyt oli, jotka ankkuroivat
Paratiisi-niemen rantavedessä. Seutu, johon matkalaiset täten
asettuivat, oli viljelyksen puolesta peräti autio, oli erämaa, mutta
asujamia siellä kuitenkin kuljeskeli, nimittäin minqua-heimon
indiaaneja. Näiltä osti Minuit pitkän maakaistaleen, joka kauppakirjan
mukaan ulottui joen suusta nykyiseen Trenton'iin asti, -- lähes 20 suom.
penikulmaa. Itäiseltäkin puolen Delawarea ostettiin sitten rannikkomaa
lähinnä joen-suuta, niin että purjehdus merestä sen sisään kävi 8
penikulmaa ruotsalaisen alueen läpi. Pienen kylkijoen päähän, noin 6
penikulmaa Delawaren laskupaikoilta, rakennettiin linnoitus, s.o.
ampumarei'illä varustettu hirsitalo ynnä muutaman mökin kanssa. Se sai
nimekseen Kristiina, Ruotsin nuoren naiskuninkaan kunniaksi. Paikalla,
jolla tämä ensimäinen ruotsalainen uutiskunta majaili, sijaitsee meidän
päivinämme Wilmington, suurin kaupunki Delaware-valtiossa.
Indiaanein kanssa eli nuori siirtokunta alusta alkaen hyvässä sovussa,
noudattaen oikeuden ja inhimillisyyden käskyjä heitä kohtaan. Pian
joutuikin sentähden tuottava turkisten-kauppa melkein yksinomaan
Ruotsalaisten käsiin. Majavan-nahkoja sekä sen ohessa tupakkaa saivatkin
sittemmin melkein joka vuosi Ruotsista lähetetyt laivat siirtokunnasta
vietäväkseen. Mutta ell'ei indiaanein puolelta mikään vaara uhannut,
niin tuli sitä sen sijaan toisaalta päin. Minuit oli vakuuttanut että
maakunta molemmin puolin Delawarea muka oli vapaata. Mutta itse teossa
väittivät sitä omakseen sekä Hollantilaiset että Englantilaiset, ja jo
v. 1638 julistutti hollantilainen kuvernööri Uudessa Amsterdamissa,
Wilhelm Kleist, epäyskirjan, jossa kiellettiin Ruotsalaisten oikeus
asettua näille maille. Sitä paitse olivat Hollantilaiset Delawaren
itäiselle rannalle, vastapäätä Schuyilkill-jokea, rakentaneet
linnoituksen, nimeltä Nassau, ja vaativat itselleen senkin nojassa ja
turvissa omistusoikeuden koko Delaware-laaksoon. Ruotsalaiset maaherrat
toivat Ruotsinvallan puolustukseksi esiin indiaanilaiset kauppakirjat;
mutta Hollantilaisilla oli, heilläkin, puolestaan heti näyttää ihan
samallaiset, joissa oli samat indiaanilaiset puumerkit kuin riitaveljen
kauppakirjoissa. Ilmeistä vihollisuutta ei vielä kuitenkaan syttynyt,
mutta katkera kiukuntila kuitenkin naapurusten kesken vallitsi, ja
siitäpä viimein puhkesi julkinen kähäkkä, joka vaikutti Ruotsin vallan
kukistumisen Delawaren rannoilla.
Peder Minuit'in jälkeen, joka jo muutaman vuoden perästä joko kuoli
Kristiinassa taikka lähti siirtokunnasta pois (tiedot ovat vaillinaiset)
hallitsi sitä luutnantti Mauno Kling ja hänen perästään luutnantti
Pietari Hollender, kunnes v. 1642 Ruotsin kruunu, joka nyt oli
varsinaisena osakkaana yhtynyt yritykseen, lähetti kuvernööriksi Johana
Printz nimisen everstiluutnantin, vanhan sotakarhun 30-vuotisesta
sodasta. Tämän herran kanssa ei ollut leikkimistä. Hän piti ankaraa
kuria itse siirtokunnassa, ja sekä Hollantilaiset että Englantilaiset
saivat häneltä oppia pitämään Ruotsin valtaa kunniassa. Kirjoituksissaan
hollantilaisille kuvernööreille käytti hän käskevää kieltä ja ymmärsi
pontevilla toimillaan sulkea Hollantilaiset kokonaan pois laivakulusta
joella ja kaupasta minqva-indiaanien kanssa. Tätä varten rakennutti hän
koko joukon linnoituksia ja kauppa-asemia pitkin Delawaren ja
Schuyilkill-joen varsia. Kolme penikulmaa Kristiinaa yläpuolelle,
Tenackongh eli Tinicum nimiselle saarelle joessa, syntyi siten Uusi
Göteborg, jonne Printz itse asettui asumaan kartanoonsa Printzenhofiin,
joka sitten kauvan pysyi hänen perheensä hallussa. Sen ympärille sekä
rannalle vastapäätä etevimmät siirtolaisetkin pesänsä tekivät. Muhkea
puinen kirkko niinikään kaunisti tätä paikkaa. Vastapäätä
hollantilaisten Nassau-linnoitusta, Schuylkill-joen suuhun, rakennettiin
Uusi Korsholm. Siltä paikalta meidän päivinämme Filadelfian kaupungin
komeat rakennukset kohoavat. Schuylkill oli indiaanien maahan johtavana
suurena kauppaväylänä. Sen tähden perusti Printz sen varrelle kaksi
puulinnoituksilla varustettua kauppapaikkaa: Wasa ja Mölndal.
Viime-mainittuun tehtiin ensimäinen vesimylly. Penikulman matkan päässä
Göteborgista alaspäin sijaitsi Upland niminen linnoitus.
Hieman alempana Uplandia oli Finland (Suomi), ja siinä asuivat yhdessä
Suomalaiset.[11] Paikan nimenä on meidän päivinämme "Marcus Huck".
Uuteen Ruotsiin siirtyneistä Ruotsin alamaisista oli, näet, melkoinen
osa meidän kansalaisiamme, vaikk'ei tiedetä aivan kuinka paljon. Ei
liioin voi varmuudella päättää milloin ensimäinen siirtolaisparvi
Suomalaisia tänne saapui. "Kalmar Nyckel" ja "Gripen" niitä ei ainakaan
vielä tuonut, tuskinpa sitten vielä pariin vuoteen mikään
siirtolaislaiva. Vasta myöhemmin, kun emämaassa kävi vaikeaksi saada
ihmisiä tänne muuttamaan, ryhdyttiin -- kuten ruotsalaiset lähteemme
tietävät mainita -- siihen erinomaiseen hankkeesen, että Suomeen ja
Ruotsin vuorikuntiin pantiin menemään pestaajia, joiden tuli yllyttää
ihmisiä muuttamaan Uuteen Ruotsiin. Jommoinenkin määrä siirtolaisia oli
siten tällä tavoin houkuteltuja kansalaisiamme, mutta joku prosentti
heidän joukossaan lienee myöskin ollut semmoisia Ruotsin Suomalaisia
(arvattavasti Vermlannista), "joita oli vangittu sen tähden, että he
luvattomasti asettuivat kruunun metsiin". Pian kuitenkin syttyi oikea
siirtokiihko, ja halullisia uutisasukkaita ilmestyi liiaksikin, niin
että, heidän pyrkiessään lähteviin laivoihin, sadottain täytyi käskeä
pois. Ja erittäinkin paloi sitten monen Suomalaisen mieli hänen
raukoilta kotirajoiltaan tuonne uuteen maahan, jossa hän toivoaksensa
pääsisi paremmin leiville kuin täällä kotona, jossa Ruotsin mahtavuuden
aikakausi ei rahvaan miehelle ollut edullinen. Niinpä m.m. mainitaan
Ruotsin neuvoskunnan pöytäkirjoissa vuodelta 1649 että kerrassaan koko
300 Suomalaista oli pyytänyt päästäksensä Uuteen Ruotsiin. Montako sillä
kertaa tuli onnesta osalliseksi ei tiedetä. Printzin seurassa kenties jo
tuli suurempi lähetys meidän kansalaisiamme. Että ne muodostivat
jonkinmoisen "valtion valtiossa", osoittaa heidän kasaantumisensa
paraasta päästä yhteen paikkakuntaan: Finland'iin.
Printzin rakentamien linnoitusten joukossa oli ehkä tärkein Elfsborg,
Delawaren itäpuolella, noin kaksi penikulmaa Kristiinasta. Se suojeli,
näet, tykkineen joen suuta, ja sen varustusväki tutki kaikki
hollantilaiset laivat, jotka purjehtivat Delawareen. -- Siten oli Printz
pannut parastansa siirtokunnan suojelemiseksi muukalaisten
vaikutukselta, ja kyllä hän olikin tuima herra puoltansa pitämään, mutta
mitään varsinaista valtioviisautta hänessä ei näy ensinkään olleen.
Viisi vuotta kävi kaikki varsin hyvin, mutta silloin tuli Uuteen
Amsterdamiin uusi maaherra, joka oli yhtä ponteva kuin Printzkin, mutta
sen ohessa viisas ja kohtuullinen vaatimuksissaan. Hänen nimensä oli
Peder Stuyvesant. Ahdistaen Printziä hänen omilla aseillaan, purjehti
Stuyvesant, huolimatta Elfsborgin kanoonaista, pienellä laivalla
Delawaren suusta sisään ja perusti (v. 1651) sen länsirannalle,
ainoastaan penikulman matkan päähän Kristiinasta, hänkin puolestaan
linnoituksen, joka sai nimekseen Fort Casimir. Tämä linnoitus, joka
voi estää laivoja pääsemästä sisään jokehen, sai kunnon Printzi-herran
raivostumaan. Mutta hän ei saanut muuta aikaan kuin tulisia muistutuksia
Uuteen Amsterdamiin, sillä kotimaasta ei kuuteen vuoteen ollut tullut
minkäänlaista apua, ja Uusi Göteborg oli palanut poroksi ynnä melkein
koko hänen varastonsa kanssa. Monta kertaa oli hän pyytänyt tullaksensa
kutsutuksi pois, mutta mitään vastausta saamatta. Silloin lähti Printz
herra syksyllä v. 1653 tiehensä siirtokunnasta, jätettyään hallituksen
vävylleen, Johana Papegojalle.
Mutta kauvan odotettu apulaiva, joka vihdoin viimeinkin oli Ruotsista
lähetetty, kulki hänen ohitsensa matkalla. Siinä oli muassa
kauppakolleegin sihteeri Johana Rising, joka oli lähetetty apumieheksi
kuvernöörille. Rising oli ponteva ja päättäväinen mies. Purjehtiessaan
Delawaren suusta sisään, laski hän laivansa Fort Casimirin edustalle ja
pakoitti linnan vähäväkisen hollantilaisen varustusväen antautumaan.
Ruotsin lippu nostettiin vallitukselle, ja linnoitus pantiin parempaan
kuntoon. Se sai nyt toisen nimenkin: Kolminaisuuden-linna. Pian sen
jälkeen Papegoja palasi takaisin Euroopaan, ja koko hallitus jäi
Risingin käsiin.
Mutta kuultuaan että Fort Casimir oli menetetty Ruotsalaisille, antoi
Länsi-Indian komppania Amsterdamissa, Uuden Alankomaan omistaja,
Stuyvesant'ille käskyn viipymättä hyökätä Uuden Ruotsin kimppuun. Se oli
pantava tämän komppaniaan vallan alle. Syyskuussa v. 1654 purjehtikin
Stuyvesant seitsemällä laivalla ja 6 à 7 sadan miehen kanssa joen suusta
sisään ja pakoitti Kolminaisuuden-linnan antautumaan. Niin kävi syyskuun
18 p:nä Kristiinankin, ja sillä oli koko Uusi Ruotsi valloitettu.
Kuusitoista vuotta vain oli se ollut olemassa.
Sekä Kolminaisuuden-linnan että Kristiinan varustusväet saivat lähteä
tiehensä kaikella kunnialla; samoin ruotsalainen kuvernööri
virkamiehineen. Ja sama oikeus suotiin muuten kaikille muillekin Ruotsin
alamaisille; mutta -- sanotaan kuitenkin heittämysehdoissa --"jos jotkut
Ruotsalaiset ja Suomalaiset eivät tyydy lähtemään, niin kuvernööri
Rising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos
siihen taipuvat, niin heitä ei ole väkivallalla pysyttäminen; mutta ne,
jotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augsburgin tunnustuksessa ja pitää
tykönänsä yhden opettajan". Ainoastaan 19 miestä teki uskollisuus-valan
Hollantilaisille. Muut kenties aikoivat muuttaa takaisin Euroopaan,
jahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi. Mutta miten lienee
ollutkaan, -- harvassa vain oli niitä, joilta lähtöä tuli. Kaikkein
useimmat jäivät paikoilleen. Uudet asuinsijat olivat jo kodikkaiksi
käyneet. Vaikka siis emämaan valta oli loppunut, elivät Ruotsalaiset ja
Suomalaiset ikääskuin pienenä omana yhteiskuntana itsekseen,
Hollantilaisten heitä yhä vieläkin karsain silmin katsoessa. Valloitus
oli tapahtunut verta vuodattamatta, mutta kuitenkin kulki sodan seurassa
ryöstöä ja väkivaltaa. Hollantilaisten hallitustapa oli epäluuloinen ja
siten kyllä tirannillinen. "Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä
alamaisista joutui vähimmänkin epäluulon alaiseksi, joko ystävyytensä
tähden indiaanien kanssa tai muista syistä, muutettiin hän heti vastoin
tahtoansa Uuteen Amsterdamiin". Kaikki, jotka olivat asuneet
Kristiina-puron alapuolella, pakoitettiin muuttamaan yläpuolelle, koska
Hollantilaiset tahtoivat yksinomaan isännöidä virran laskupaikoilla.
Sillä tavoin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmän yhdessä,
säilyttäen jotakuinkin kansallisuuttaan, ruotsalaisuuden kuitenkin
päästessä yhä enemmän voitolle. Heidän voutinaan oli Hollantilainen van
Dyke, mutta alavoutina eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?), joka
heti alussa oli vannonut uskollisuusvalansa Hollannille. Jokaiselle
"ruotsalaiselle ja suomalaiselle perheelle" pantiin veroa 5 à 6 hollant.
gylleniä.
Onneksi ei Pohjan miesten siirtokunta pitkäksi aikaa jäänytkään
Hollantilaisten vallan alle. Kuten jo olemme kertoneet, joutui, näet,
koko Uusi Alankomaa ja sen kanssa tietysti myöskin "Uusi Ruotsi" v. 1664
Englantilaisten haltuun. Ruotsalais-suomalaisia uutisasukkaita mainitaan
silloin olleen 600. Vuosisadan mennessä umpeen olivat he kasvaneet
likimmiten yhdeksi tuhanneksi. He viihtyivät hyvin uudessa maassaan, ja
ruotsalais-suomalainen tienoo oli kauvan aikaa paraimmin viljelty seutu
Delawaren rannoilla. Ja niinkuin meidän päivinämme kansalaisemme
Amerikassa kohtaloansa kehuvilla kirjeillä tuon tuostakin kutsuvat
sukulaisiaan ja tuttaviaan tuonne valtameren toiselle puolen, niinpä
silloinkin jo tämmöiset kiitoskirjeet tehtävänsä tekivät. Niinpä v. 1664
Amsterdamin kaupunkiin Euroopan Hollannissa oli tullut joukko
suomalaisia perheitä, yhteensä 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia,
jotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kuten Ruotsin valtakunnan asiamies
Amsterdamissa tästä seikasta mainitsee, olivat nämä matkalaiset
enimmäkseen umpisuomalaisia -- ainoastaan muutamat miehistä osasivat
ruotsiakin, -- heidän lapsensa kulkivat paitasillaan, ja kovasti he
valittivat rasituksen-alaista tilaansa kotimaassa (Pohjois-Ruotsissa,
sillä he eivät olleet suorastaan Suomen puolelta). Heillä oli muassaan
muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä, joissa sitä
maata paljon kiitettiin. Niinpä olivat he päättäneet muuttaa sinne.
Tokko sitten perille pääsivät, ei tiedetä. --
Englantilaisen hallinnon alaisiksi jouduttuaan nauttivat Delawaren
Ruotsalaiset ja Suomalaiset samoja oikeuksia kuin vallitseva
englantilainen kansallisuuskin, mutta mitä tämmöinen yhteiskunnallinen
yhteen sulaminen Englantilaisten kanssa vaikutti Pohjolaisten omaan
kansallisuuteen, on tietysti toinen asia. -- William Penn (katso alemp.)
kuvailee Ruotsalaisia ja Suomalaisia seuraavasti: "He ovat
suorasukaista, rotevaa ja ahkeraa väkeä; eivät kuitenkaan ole paljon
edistyneet hedelmäpuiden hoidossa ja istuttamisessa, ikääskuin enemmän
haluaisivat tarpeiden täyttämistä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan että
indiaanit enensivät heidän huolettomuuttaan, tarjotessaan heille
hyötymisen keinoja, nimittäin nahkoja ja turkiksia rommin ja muun
väkevän juoman edestä. He kohtelivat minua ystävällisesti, kunnioittavat
esivaltaa ja ovat siivoja Englantilaisia kohtaan. He kun ovat kelpo
väkeä ja ruumiiltaan rotevat, niin heillä on kauniit lapset ja melkein
joka huone täynnä; muutamilla on kuusi, seitsemän, jopa kahdeksankin
poikaa. Ja heidän kunniakseen täytyy mun tunnustaa että harvoin olen
nähnyt raittiimpia ja ahkerampia nuorukaisia."
Vaikka, kuten vasta mainitsimme, entisen Uuden Ruotsin asukkailla
Englantilaisten yhteydessä yleensä oli hyvä olla, näkyy kuitenkin ens'
alussa -- ennenkun William Penn sai tämän alueen omakseen --vallinneen
jonkunmoista tyytymättömyyttä, johon lienee etevin syy ollut
englantilaisen kuvernöörin New Yorkissa, Lovelacen, veroitusyritykset;
ja siihen aikaan rikkoontui hetkeksi maan isäntien ja Pohjolaisten väli
vähäisen kapinan kautta, jossa etupäässä Suomalaiset näkyvät olleen
osalliset. Muuan seikkailija, kylän kesken Pitkäksi Suomalaiseksi
(Långe Finn) sanottu, talonpojan renki viraltaan, kehui olevansa
kenraali Königsmarckin poika sekä saaneensa emämaasta toimeksi jälleen
saattaa siirtokuntaa Ruotsin vallan alle. "Hän sai monta seuralaista
varsinkin Suomalaisista", mutta pian tuli hänen valesyntynsä
paljastetuksi, kapina tukehutettiin ja järjestys palautettiin. Långe
Finn itse poltto-merkittiin ja ajettiin maasta pois. "Hänen
seuralaisensa osaksi menettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon."
Koko tämä seikka on muuten joteskin hämärä.
Siirtokunnan kirkollinen tila kävi 16 sataluvun loppupuoliskolla
joteskin ahtaaksi, se kun ei enää saanut mitään pappia vanhasta
emämaasta. Siihen saakka oli heillä aina ollut oma sielunpaimenensa,
m.m. muuan Johana Campanius, joka myöskin on kirjoittanut kertomuksen
siirtokunnan ensimäisistä vaiheista. Niinikään oli heillä kolme kirkkoa.
-- V. 1693 lähettivät siirtolaiset -- sittenkun Ruotsin kuningas Kaarle
XI oli saanut tiedon heidän tilastaan ja kehoittanut Turun piispaa,
Gezeliusta, heitä auttamaan -- kirjoituksen Ruotsiin, antaen siinä
pyydettyjä tietoja tarpeistaan. He anovat saadaksensa kaksi ruotsalaista
pappia, jotka lupaavat palkita, sekä joukon hengellisiä kirjoja, joista
lupaavat hinnan maksaa. Muuten sanovat he elävänsä varsin onnellisina
maanviljelyksellään ja hyvässä sovussa hallituksensa ja naapuriensa
kanssa. Hengellisessä suhteessa vain oli puutetta. Suomalaisten puolesta
kuitenkin kirjoituksessa lisätään: "Suomalaista pappia ei ole meillä
ollut emmekä tarvitsekkaan, sillä me ymmärrämme kaikki ruotsia." Muassa
oli luettelo ruotsalaisen seurakunnan perheistä. Niitä oli yhteensä 139
ja asukkaita kaikkiaan 938. Nimissä huomaa monta, jotka silminnähtävästi
ovat suomenkielistä syntyperää, kuten esim. Nils Laican (Laikkanen),
Eric Molica (Molikka), Hindric Parchon (Parkkonen), Olle Kuckow (Kukko)
y.m. -- Vuonna 1697 tuli vihdoin Ruotsista kaksi pappia ja joukko
ruotsinkielisiä kirjoja. Suomalaisista ei enää ollut puhetta. Heidän
kielellinen kansallisuutensa oli jo tähän aikaan sammunut; eikä olekkaan
siinä mitään ihmettelemistä, koska ei ollut milloinkaan mitään
vaikuttavaa mahtia olemassa, joka sen säilyttämisestä olisi huolta
pitänyt. Mutta vaikka Ruotsalaiset saivat pappinsa ja kirjansa, sammui
heidänkin kansallisuutensa vähitellen, niin että 17 sataluvun
loppupuolella jo kaikki puhuivat ainoastaan englannin-kieltä. Sillä
kielellä täytyi heille viimein niiden pappienkin saarnata, joita yhä
lähetettiin vanhasta emämaasta. Viimeinen ruotsalainen pappi kuoli v.
1831. Hänen nimensä oli Niilo Collin.
Se erämaa, jossa Ruotsalaisten ja Suomalaisten aura ensiksi vakoa teki,
on nyt kukoistavana maakuntana, jota luonnon ja ihmisen työt yhdessä
kaunistaa. Kolmella valtiolla on siitä osansa: Kristiinan ja Fort
Casimirin ympärillä leviää pieni Delaware-valtio; pohjoispuoli, Uuden
Göteborgin ja Korsholman seudut, on Pennsylvaniaa ja viimein Elfsborgin
ympärystö New Jersey-valtiota, -- kaikki voimakkaan ja vapautta
rakastavan väestön hallussa, jonka kanssa Ruotsalaiset ja Suomalaiset
helposti sulivat yhteen.