Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heidän kohtalonsa.
Siihen aikaan, kun ensimäiset Euroopalaiset ilmestyivät Pohjois-Amerikan
rannoilla, oli punainen mies vielä koko tämän äärettömään alueen
herrana, tämän alueen, jolla jylhät, paksut aarniometsät vaihtelevat
vihannoivien ruohokenttäin kanssa, jolla idässä Alleghany-vuorten
selänteet ja lännessä vakavain Kalliovuorten kukkulat kohoavat osaksi
hedelmällisten laaksojen, osaksi autioiden hiekkatasankojen keskeltä,
jolla jättiläisvirrat Mississippi, Missouri, Ohio ja muut vyöryttävät
vesiänsä, jolla vihdoin pohjosessa mahtavat järvet muodostavat
äärettömän, rikkaiden metsästysmaiden ympäröimän vesistön.
Punainen mies, "indiaani", jonka sivistyneemmät rotuheimot olivat
"aikojen alussa" painuneet etelään päin, Mexikon ja Perun
ylätasangoille, vaelteli, kuten ennenkin, "kalpeanaamain" tullessa,
vielä vapaana metsämiehenä, jousi, keihäs ja sotatappara kädessään,
näillä avaroilla aloilla, pyydystellen heinä-aavikkojen härkää ja muuta
riistaa, hänen vaimonsa istuessa kodassa, "wigwam'issa", kotitöitä
toimitellen. Tosin oli vaskenvärinen metsäläinen sivistymätön, mutta
onnellinen; hänen tarpeensa olivat vähäiset, vaan ne elämän-nautinnot,
jotka hän tunsi, saivat hänen vilpittömän sielunsa iloitsemaan. Sota
vihollisia heimoja vastaan ja metsän-otuksen kaataminen, hänen
samotessaan paikasta paikkaan, oli mielityötä ja kunniaa. Ja hänen
rinnassaan asui inhimilliset tunteet yhtä hyvin kuin sinunkin,
sivistyksen kalpea kantolapsi. Rehellisyyttä, kuntoa ja jaloutta tiesi
hän pitää arvossa ja rakastaa, ja hänen silmänsä vettyivät, jos osoitit
hänelle odottamattoman hyvän-työn. Eikä hän apuasi koskaan unohtanut.
Meni vaikka kuolemaan sua kiittääksensä. Mutta vääryyttä, petollisuutta,
konnuutta osasi hän myöskin kostaa. Ja voi sitä verivihollista, joka
joutui hänen käsiinsä! Silloin kimalsihe ilmassa kauhea "tomahawk",
tapparakirves, ja pian oli poloisen päänahka nyljettynä riippumassa
hänen vyötäreillään. Mutta sovitun rauhan merkiksi hautasi hän
sotatapparansa maahan ja poltteli ystävyydenpiippua yhdessä äskeisen
vihollisen kanssa. Omituisen voimakkaana, ylevänä, kuvarikkaana virtaili
silloin sointuva puhe hänen huuliltaan. -- Joka päivä lähetti hän
rukouksensa "suurelle hengelle ylhäällä", toivoen sankarikautensa
loputtua täällä maan päällä pääsevänsä "toiseen valtakuntaan", jossa
äärettömät, "tuntemattomat metsästysmaat" häntä odottivat. -- Hänen
rotusukulaisiaan, kaikki melkein yhtäläisellä tiedon ja taidon asteella,
oli, joko ystävällisinä tai vihollisina hänelle, jo olemassa melkoinen
paljous -- sanotaan kokon. 18 miljoonaa -- hajallansa yltympäri hänen
valtakuntaansa.
Silloin tuli, kolme sataa vuotta sitten, "valkoisia miehiä" "suuren
suolameren" ylitse hänen maahansa. Hämmästyksellä näki hän miten he
asettuivat asumaan joen tai meren rannalle. Yhä enemmän heitä tuli,
jylhän aarniometsän jättiläiset kaatuivat maahan kirveiden pontevasta
iskusta, ei saanut heiltä maan multakaan olla rauhassa eikä vuorten
sisukset pysyä paikallaan. Näitä kalpeita aaveita, joilla oli tuhannet
tai'at, rupesi mutkaton punainen mies pakenemaan, joko omin ehdoin
taikka pakosta. Vähemmän kuin yhden vuosisadan kuluessa olivat
muukalaiset kerjenneet anastaa haltuunsa suolameren koko rannikon; yhä
kauvemmas länteen päin väistyi hän, maan entinen ja oikea isäntä,
huoaten käsittämättömän kohtalon kovuutta. -- Nyt ovat kalpeanaamat
kannustaneet korskuvan "tulihevosensa" koko hänen entisen
metsästys-alueensa poikki, ja hän itse on vavisten hiipinyt viimeisten
erämaiden lymyluoliin kolkoimpain kallioiden kyljessä. Vuosisata vielä,
niin ei ole olemassa ainoatakaan punaista miestä koko sillä äärettömällä
alueella, jota tähtilipun tasavalta hallitsee.
Punainen mies ei koskaan voi tulla valkoisen ystäväksi. Ensiksi tervehti
hän häntä kyllä vieraanvaraisesti, "vihreillä tähkäpäillä ja
pemmikanilla,"[8] mutta valkoinen mies kävi yhä vaativammaksi, sysäsi
korven pojan pois tieltään ja rupesi noudattamaan varsinaista
hävitysjärjestelmää. Moni siihen saakka tuntematon pahe tuotiin
punanahkain pariin, euroopalaiset taudit korjasi heistä monta miljoonaa,
ja heidän tavaransa maksettiin, milloin maksettiin, "tulivedellä",
huonolla paloviinalla, jota metsän vilpittömät miehet eivät ymmärtäneet
kohtuudella käyttää, vaan hukuttelivat sillä surujansa, kunnes nukkui
ainiaaksi sekä suru että henki. Mitä ei paheet eikä taudit tappaneet,
sen kaasi kalpa, pyssy ja pajonetti.
Olihan syytä punanahalla valkoista ihmisveljeään vihata. Ja hän vihaa
häntä vielä tänäpäivänä kuin verivihollistaan ainakin ja viepi hänen
päänahkansa, milloin vain hän vapaana miehenä uskaltaa lymyluolastaan
ulos, terävä sotatappara kädessään.
Missä tilassa ovat nyt tuon muinoin onnellisen miehen antavat
riistamaat? -- Uhkeat, meluisat kaupungit kohoavat niiltä paikoilta,
missä hänen rauhallinen wigwaminsa seisoi, ja aura kyntelee niitä
ruoho-aavikkoja, joilla sata vuotta takaperin miljoonittain
puhvelihärkiä kävi laitumella. Niiden hautojen päällä, jotka kätkevät
miljoonittain muinoin vapaiden miesten luurankoja, orjailee kalpeanaama
elämän etujen ja nautintojen tähden, sen tähden, jota hän, hänen
kannaltaan katsoen, sanoo elämäksi. Sukupolvi toisensa perästä entisiä
maanomistajia on kaatunut uhrina viljelykselle, jota indiaani ei käsitä,
ei rakasta eikä kunnioita. Ainoastaan muutamat, valkoisten laumoihin
verraten vähäiset parvikunnat punanahkoja elää vielä muutamissa
lymypaikoissa, joihin he ovat vetäytyneet takaisin. Mutta näihinkin
piilopaikkoihin on viljelys tunkeuva, ja jos punanahat nousevat
vastarintaan, musertuvat he säälimättömän sivistyksen sotavaunun alle.
-- Muutamille indiaani-heimoille annettiin aikoinaan hyvinkin laveat
maan-alueet, joihin ei kenkään valkoinen saanut asettua asumaan. Näitä
alueita sanotaan "reserveiksi." Siellä saivat he Yhdys-Valtain
hallitukselta rahoja, vaatteita ja ruokavaroja; mutta jo risteilee
näitäkin heidän turvapaikkojansa rautatiet, ja siten on se tunti tullut,
jolloin viimeinenkin jäännös indiaanien itsenäisyyttä katoaa. Näinä
päivinä on hävityssota punanahka-parkoja vastaan uudestaan syttynyt
ilmi-tuleen, ja Amerikan muinaisten omistajien viimeiset vapaat
jälkeläiset laulavat jo kuolinvirttään. -- Silmäilkäämme heitä vielä
pikimmältämme, ennenkun heidät kaikki on korjannut tämän matoisen
maailman musta multa.
Siellä täällä Kalliovuorten luolissa, ylisestä Missourista Texasiin
saakka, sekä Winipeg-järven tienoilla tavataan vielä muutamia
heimojäännöksiä, jotka ovat säilyttäneet jonkunmoisen itsenäisyyden ja
luonnollisen yksinkertaisuuden, ollen kuitenkin kaikki, paitsi ehkä
siouxit, jo niin kesytettyjä, ett'ei valkoisen miehen enää ole heiltä
mitään peljättävää. Mutta siellä asuvat "mustajalat", "varis-indiaanit,"
itsepänttäiset siouxit (l: shuuit), jotka viime aikoina ovat antaneet
Yhdys-Valtain hallitukselle koko joukon tekemistä, assiniboinit ja mitä
he kaikki lienevät. He ovat enimmäkseen ko'okkaita, vaaleamman tai
tummemman vasken värisiä ihmisiä, indiaanin vanhassa ihantavassa
pukimessa, joka ainoastaan osaksi verhoo heidän ruumiinsa voimakkaat
muodot. Metsän ja heinä-aavikon pojat ovat --taikka ainakin arvelevat
olevansa -- vapaita miehiä, synnynnäisiä sotilaita, heidän naisensa
tuskin muuta kuin orjattaria. Ell'ei valkoinen mies niin kovasti joka
taholta ahdistaisi, niin ei punanahalle maistuisi muu kuin vihollisen
tai puhvelin tappaminen. Mielellään kaataa hän myöskin karhuja, pyytää,
kesyttää ja varastaa hevosia, hänen vaimonsa istuessa kotona, s.o.
jonkinmoisessa lappalais-kodassa, wigwamissa, valmistaen lampaiden ja
muiden eläinten nahkoja, keittäen ruokaa ja imettäen lastaan.
Nyt lienevät jo paraasta päästä euroopalaiset aseet hänenkin
käytettävissään, mutta varsinaisena kansallisaseena oli, hänen täydessä
vapaudessa eläessään, tuo kahden meetrin pituinen jousi, josta
vaski- tai piipiikillä varustettu nuoli lensi vinkuen vihollisen rintaan
tai ketteräjalkaisen otuksen pysähytti; keihäs oli usein viisi meetriä
pitkä; kilpi suojeli vihollisen nuolia vastaan; kauhea tomahawki tappoi
säälimättä, ja yksiteräinen puukko vyöllä vartoi päästäksensä vihollisen
päänahan kimppuun. Niiden päänahkojen luvun mukaan, joilla sotilas voi
itseänsä koristaa, arvosteltiin hänen urhoollisuuttaan, ja hänen
kunniansa oli niiden vallassa. Nuoren indiaanin ottaminen asekuntoisten
sotilaiden joukkoon tapahtui suurilla juhlallisuuksilla,
tappelunäytteillä, tanssilla, jopa kidutuksillakin. -- Indiaanin
sotaiseen pukuun kuuluu vielä tuo "sotakotkan" höyhenillä koristettu
"kalumet" eli rauha-piippu, jota ainoastaan juhlatiloissa, niinkuin
sotaneuvotteluissa, rauhanteoissa j.n.e., solmittujen liittojen tai
sitoumusten vahvistukseksi, "kenraalit" polttavat, jonka jälkeen se
jälleen huolellisesti kääritään ja säilytetään päällikön wigwamissa.
Indiaani on muutenkin harras tupakkamies, ja piippu on melkein aina
hänen hampaissaan. Se seuraa häntä hautaankin -- ei vaan "suuren hengen"
luo noille "lempeille ja kauniille metsästysmaille."
Indiaani on luonteeltaan juhlallisen vakava, hän on teräväjärkinen,
miettiväinen -- ja viekas kuin kettu, kun tarvitaan. Mutta hänen
näkö-alansa on tietysti hyvin rajoitettu, ja kaikkea, mitä hän ei ennen
ole nähnyt, hämmästyy hän sanomattomasti. Ja kaikki mikä hänelle on
salaperäistä, se on "lääkettä." Hänen tietäjänsä ja noitansa ovat
"lääkemiehiä", mahtavan soturin puukko on "suuri lääke" ja ensimäinen
höyrylaiva, joka kulki Mississippi-joella, oli myöskin "lääkettä."
Lääkettä on niinikään se persoonallinen suojelushenki, jota jokainen
indiaani aina kantaa muassaan eläimen-nahan muodossa. Ken tämän
"lääkkeensä" hukkaa, hän on kunniaton. Tarjoo indiaanille mitä hyvänsä,
hän ei mistäkään hinnasta myy "lääkettänsä." Se -- ynnä tomahawkin ja
piipun kanssa -- seuraakin häntä hautaan, ja taivaasen.
-- Uteliaisuudella hän tosin silmäilee sivistyksen tarvekaluja, ja
hämmästyksellä hän kuultelee matkustavan turkisten-ostajan ja kauppiaan
kertomuksia idän kalpeiden miesten elämästä; mutta hän ei voi käsittää
meidän olojemme ihmeitä, ja "valehdella kuin valkoinen mies" on
indiaanilainen sananparsi.
Alku-asukkaiden jälkeläinen ei voi taipua uusien olojen mukaan, hän ei
tahdo tarttua auraan eikä asettua vakinaisesti asumaan,[9] hänen
ilonansa on ainoastaan metsästäjän ja sotilaan elämä, samalla kun
kalpeanaama supistamistaan supistaa hänen metsästysmaitaan. Punainen
mies, sanalla sanaan, ei sovi nyky-ajan kultuuri-elämään eikä tahdo
siitä mitään tietää. Senpätähden juuri on, kun onkin, mahdotonta estää
Pohjois-Amerikan alku-väestön häviämistä.
Ens' alussa etenkin koki indiaani kyllä, huomattuaan vaarallisen
asemansa, pitää puoltaan ja ajaa tunkeilevia kuokkavieraita alueeltansa
taikka ainakin tehdä heille kaikellaista kiusaa, mutta kun kaikki oli
turhaa, väistyi hän pois. Taipuakseen maan-anastajain elämän-tapaan, oli
hän liian ylpeä. "Isät" -- sanoi kerran muuan etevä päällikkö
hallituksen asiamiehille -- "te neuvotte meitä kaivamaan maata ja
vartioimaan karjaa, mutta me emme tahdo kuulla puhuttavan semmoisista
asioista. Me olemme kasvaneet puhvelin kanssa ja rakastamme sitä, me
olemme oppineet olemaan urhoollisia, me tahdomme pystyttää telttamme
mihin mielemme tekee ja mennä sinne, missä puhveli ruohoa syöpi.
Armahtakaa meitä ja antakaa meidän mennä." Ja he ovat saaneet mennä.