Ranskalaiset Canadassa.
Olemme jo ennen kertoneet, miten Italialainen Giovanni Cabotto vuonna
1497 englantilaisella laivalla oli uudestaan löytänyt Labrador'in ja
luultavasti Pohjois-Amerikan koko itärannikon.[10] Tämän löydön johdosta
pitivät Englannin kuninkaat mainittua rannikkoa yksistään heidän maansa
omaisuutena, -- tietysti laisinkaan huolimatta alku-asukkaiden
mahdollisesta oikeudesta. Mutta viisikolmatta vuotta myöhemmin etsiskeli
muuan toinen Italialainen, Giovanni Verazzano, kulkuväylää Kiinaan
Amerikan pohjoispuolelta ja purjehti silloin ranskalaisilla laivoilla
pitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Floridasta New-Foundlandiin saakka,
tutkien sitä jokseenkin tarkasti. Ja tämän retken johdosta arvelivat
taasen Ranskan kuninkaat samaa rannikkoa heidän omaisuudekseen.
Vaatimukset sen omistamisesta jäivät kuitenkin lepäämään sillänsä yli
puolen vuosisataa. Mutta vuosina 1534 ja 1535 teki Ranskalainen Jacques
Cartier matkustuksia S:t. Lawrencen mahtavalla joella, joka yhdistää
Canadan suuret järvet suolamereen, ja kauppa-asemia perustettiin sen
rannalle. Näille asemille toivat, jäiden lähdettyä keväällä, äärettömän
lavean sisämaan indiaanit veneillänsä kalliita turkiksia: majavan,
näädän, suopelikärpän ja muiden metsä-otusten nahkoja; ja Ranskalaiset
kokosivat lasihelmillä ja muilla joutavilla rihkamatavaroilla, mutta
ennen kaikkea paloviinalla, laivansa täyteen mitä kalliimpia kaluja. Jo
sitä ennen oli sama kansa ruvennut harjoittamaan erittäin tuottavaa
kalastusta New Foundlandin suurilla karilla. Siten oli sillä tärkeät
edut valvottavana Pohjois-Amerikan täntienoisella rannikolla.
17:nen vuosisadan alussa rupeekin Ranskan hallitus täydellä todella
asuttamaan tätä aluetta. Mutta samaan aikaan alkaa jo Englantikin pitää
puoltansa; ja molemmat kruunut jakavat nyt yksityisille tai yhtiöille
isoja kaistaleita tästä rannikosta.
Pitääksemme nyt ensiksi silmällä Ranskan asutuspuuhia, niin lahjoitti
siten Ranskan kuningas Henrik Neljäs koko rannikon Delaware-lahdesta
S:t. Lawrenceen saakka Pierre de Monts nimiselle hugenottilaiselle
aatelismiehelle. Tällä rannikko-osalla oli silloin nimenä Acadia.
Pierre de Monts olikin jo ruvennut perustamaan siirtokuntaa Uuden
Skotlannin länsi-rannalle, kun kuninkaan kuoltua läänitys peruutettiin
ja annettiin jesuiiteille, jotka perustivat siirtokunnan Mainehen.
Mutta tämän hävittivät Englantilaiset, ja nyt sai läänityksen haltuunsa
de Monts'in seuralainen Samuel de Champlain. Tämä mies oikeastaan on
pidettävä Ranskan vallan perustajana Amerikassa. Hän rakennutti v. 1608
sille paikalle, jossa nyt mahtava Quebec kaupunki sijaitsee,
pölkkylinnoituksen ja joukon mökkiä, joista sitten tuo suuri kaupunki
kasvoikin. Siirtokuntaa nimitti Champlain Uudeksi Ranskaksi, jonka
sijaan sittemmin vähitellen tuli käytäntöön Canada, minkä nimityksen
indiaanit olivat Champlain'in uutiskunnalle antaneet. Se merkitsee
linnoitettua kylää.
Champlain'in siirtolaiset elivät hyvässä sovussa ympäröivien Huron
indiaanein kanssa ja auttoivat heitä toisella puolen S:t Lawrence-jokea
asuvia Iroquois-indiaaneja vastaan, jotka olivat Huronien vihollisia.
Champlain teki monta tutkimusmatkaa maan sisäosiin, etsiskellen --kuten
näinä samoina aikoina tunnettu, Hollantia palveleva Englantilainen
Hudson, Hudson-järven ja Hudson-joen löytäjä --kulkuväylää pohjoisimman
Amerikan kautta Tyveneen Mereen ja Kiinaan. Mutta hänen siirtokuntansa
vaurastui hitaasti. Mitään maanviljelevää väestöä ei ollut; ja se
kauppaseura, jolle Champlain oli luovuttanut oikeutensa, rakensi
kaupalle ankarat rajoitukset. Yksin-oikeus-järjestelmä pääsi vallalle,
ja jesuiitat pitivät huolta siitä, että ainoastaan luotettavia
katolilaisia pääsi Canadan maalle. Täälläkin olivat siitä huolimatta
jesuiitit innokkaita lähetyssaarnajia. He tunkeusivat, pari kolme
erältään, Huron-järven ympärillä asuvien indiaanien keskuuteen, oppivat
heidän kieltänsä, perustivat kouluja j.n.e., kun äkki-arvaamatta
Irokeesit hyökkäsivät Huronien alueelle, hävittivät heidän kylänsä ja
melkein koko kansan sekä tappoivat jesuiitit. Nämä Huronit olivat varsin
lahjakasta heimoa, harjoittivat maanviljelystäkin ja asuivat
linnoitetuissa kylissä ja salvatuissa pienissä taloissa, mutta heidän
heimoyhteytensä oli löyhä. Irokeesit sitä vastoin, joiden sekä
urhoollisuus että julmuus näinä aikoina oli hyvin tunnettu, olivat
järjestyneet "kuuden kansan" liitoksi ja vihasivat kovasti Ranskalaisia,
koska nämä suojelivat Huroneja heitä vastaan. Rajasodissa Ranskalaisten
ja Englantilaisten kesken pitivätkin he sittemmin tavallisesti aina
Englantilaisten puolta.
Ludovik XIV ja hänen ministerinsä Colbert kokivat keinotekoisella
tavalla valaa uutta eloa riutuvaan siirtokuntaan Canadassa. Suurilla
kustannuksilla kuljetettiin sinne toinen laivanlasti toisensa perästä
nuorta, voimakasta väkeä kotimaasta, ja avioliittoja suosittiin
palkintojen kautta. Ei kenkään saanut käydä vetelehtiä naimatta.
Teollisuutta edistettiin kaikin tavoin, ja maanviljelystä koettiin
puhaltaa henkiin keski-aikaisen läänityslaitoksen kautta.
Ludovik kuningas siirti, näet, Canadaan kokonaisen rykmentin
sotamiehiä, jotka -- kuritettuaan irokeesi-indiaanit -- muunnettiin
maanviljelijöiksi. Upseerit saivat omakseen isoja maan-aloja, joista
he lääni-herroina jakoivat osuuksia sotamiehilleen, vasalleilleen.
Tämän torppa-jäjestelmän kautta kasvoi muutamassa vuodessa ylhäisö
tilusherroja, joiden maatilat levisivät pitkin Lawrence-joen rantoja.
Noille rannoille rakensivat vasallitkin talonsa kyläkunnittain, ja ne
pienet kauppalat -- kadulle päin antavine päätyseinineen --, joita
matkustaja usein tapaapi Ala-Canadassa, ovat kaikki tältä ajalta.
Suurten maatilain -- eli, niin sanoaksemme, "hovien" -- herrat olivat
kuitenkin itse teossa köyhänpuolista väkeä. Nuoremmat pojat rupesivat
tavallisesti turkisten-pyytäjiksi ja samosivat, pienet alustalaisjoukot
muassaan, pitkin maata mannerta kauvas länteen päin, Ranskalaisen
tavallisella iloisuudella kovasti mielistyttäen indiaaneja, joiden
tyttöjä he usein ottivat vaimoikseen. Siten syntyi sekarotu
"Canadalaisia", metsänvaeltajia -- coureurs des bois -- ja
turkisten-pyydystäjiä, joiden romantillinen joukkio oli melkoisena osana
siirtokunnan asukkaissa.
Canadaa hallitsi nyttemmin kuninkaalliset maaherrat. Mitään
edustuslaitosta ei koskaan syntynyt. Maaherraa auttoi sivili-asioissa
"intendentti", joka ynnä jesuiitain kanssa samassa valvoi ja vakoili
hänen toimiaan. Tämmöinen intendentti oli muiden muassa herra Jean
Talon, Colbertin aikalainen. Hän tutkitti upseerien, kauppamiesten ja
metsästäjäin kautta varsin lavealta maita lännessä, Huron-järven
toisella puolen saakka; ja niinikään tunkeusivat jesuiitit, menetettyään
lähetyskuntansa Huronien keskuudessa, hänen kehoituksestaan
Michigan-järven heimojen pariin, joista he puuhasivat itselleen uuden
valtakunnan alamaisia. Siellä kuulivat jesuiitit puhuttavan muutamasta
suuresta vedestä kaukana auringon laskuun päin. Mutta näitä kaukaisia
maan-ääriä joutui tutkimaan jesuiitain tarkoitusten ulkopuolella oleva
mies, nimittäin kuuluisa Robert Cavelier de la Salle.
Hän oli syntyisin Rouen'in kaupungista, oli nuorena muuttanut Canadaan
ja asettunut uutisasukkaaksi Montrealin tienoille. Ratkeillen suurten
järvien erämaita, joissa hän oppi Huronien kielen, kuuli hän eräänä
päivänä puhuttavan suuresta joesta, joka muka juoksi länteen päin ja
viimein laski valtamereen. Arvellen sitä kauvan etsityksi kulkuväyläksi
Tyveneen Mereen ja Kiinaan, lähti hän sitä etsimään ja löysi valtavan
Ohion, jota alaspäin hän kulki pitkän matkan. Pian selveni hänelle
kuitenkin ett'ei Ohio vienytkään Kiinaan. Vuonna 1669 tekemällänsä
matkalla saapui hän, näet, Green bay nimiselle suurelle lahdelle
Michiganin luoteisrannalla, josta yhtämittainen vesitie viepi
Illinois-joen läheisyyteen saakka. Tästä eroittaa sitä ainoastaan kapea
kannas. Alku-asukkailta kuuli nyt La Salle että tuota vesitietä pitkin
päästäisiin, -- kantamalla veneitä kannaksen poikki -- viikon kestävän
matkan perästä hirveän suurelle joelle, joka muka virtaili etelään päin
ja johon Ohiokin laski. Nyt selveni hänelle kaikki. Suuri joki, jonka
nimen Mississippi hän nyt myöskin ens' kertaa kuuli, ihan varmaan
laski Mexikon lahteen. Mutta sen tutkimiseen tarvittiin suuremmat varat
kuin La Sallella oli käytettävissään, ja hän matkusti sentähden
Parisiin, jossa hän kuninkaalle esitti täydellisen suunnitelmaa koko
tuon läntisen alueen laskemiseksi Ranskan vallan alle. Siten päästäisiin
Englantilaisten siirtokuntia Amerikan itärannalla hätyyttämään
takaapäin. La Salle pyysi saadakseen perustaa linnoituksia minne hyvänsä
sekä läänitykseksi melkoisen maanalueen Ontario-järven rannalla. Ludovik
kuningas mieltyi ehdoitukseen ja myönsi kaikki. La Salle ryhtyi toimeen.
Pian kasvoi Ontarion rannalle Fort Frontenac nimisen linnoituksen ympäri
kaupunki, jonka asukkaat olivat La Salien alustalaisia. Niagaran luo
tehtiin toinen linnoitus, joka hallitsi pohjoisiin metsästysmaihin
vieviä teitä, ja kosken yläpuolelle rakennettiin suurempi laiva.
Kauppiaat ja jesuiitit, joiden kilpailijana La Salle näillä toimillaan
esiintyi, katsoivat hänen puuhiaan karsain silmin. Mutta v. 1679 oli hän
valmiina lähtemään suurelle retkelleen. Jo kuusi vuotta sitä ennen oli
kuitenkin jo Canadan maaherra Frontenac erään Joliet nimisen kauppiaan
sekä jesuiiti-isä Marquette'n kautta tutkituttanut Illinois- ja
Mississippi-joet Arkansasin laskupaikkaan saakka.
La Sallella oli muassaan tarvekaluja linnoitusten ja laivojen
rakentamista varten. Talven vietti hän Crèvecoeur'in linnoituksessa
Illinoisin varrella lähellä sitä paikkaa, jossa nyt Chicagon
jättiläiskaupunki sijaitsee, lähteäkseen sieltä keväällä matkalle. Mutta
nyt kohtasi häntä monet onnettomuudet. Turkiksilla lastattu laiva, jonka
hän oli lähettänyt kotiin, joutui haaksirikkoon matkalla, ja hänen
itsensä marssiessa Fort Niagaran uutta laivaa hankkimaan, nousi
Crèvecoeuriin jätetty varustusväki kapinaan, hävitti kaikki varastot ja
lähti tiehensä kotiin. Palatessaan tapasi La Salle ainoastaan uskollisen
toverinsa, Tonti nimisen Italialaisen, paikalla. Hänen kanssaan kulki
nyt tutkija, ainoastaan muutamia indiaaneja muassaan, veneillä
Illinois- ja Mississippi-jokeja alaspäin ja näki eräänä päivänä syksyllä
v. 1680 Mexikon lahden laineiden välkkyvän heitä vastaan. Ranskan
kuninkaan kunniaksi antoi hän maalle joen-suun ympärillä nimen
Louisiana ja valitsi paikan sen vastaiselle pääkaupungille. --
Muutaman vuoden perästä tuli La Salle Ranskasta neljällä laivalla ja
melkoisella joukolla siirtolaisia uudestaan näille tienoille
perustaakseen siirtokuntaa, mutta Mexikon lahdessa purjehtivat laivat
huomaamattansa Mississippi-joen suun ohitse ja laskivat rannalle
nevaiseen seutuun Texas'in rannikolla. Kuumeesen sairastunut La Salle
lähti veneellä etsimään joen-suuta, mutta tällä matkalla murhasi hänet
maaliskuun 19 p:nä 1689 kapinoitseva miehistö, hänen 45 ikävuodellaan.
Hänen alkamaansa yritystä ei kyennyt kenkään jatkamaan, eikä Ranskalla
siihen aikaan ollut varojakaan tällaisiin tarpeisin. Joukko linnoituksia
rakennettiin kuitenkin pitkin Mississippi-joen vartta. Missourin
laskupaikkaan olivat jo La Salle ja Tonti perustaneet S:t. Louis nimisen
linnoituksen, ja Canadalaiset upseerit rakensivat nyt Huron ja
Erie-järvien väliselle salmelle Detroit'in sekä kauvas etelään
Natchez'in. Nouvelle Orléans, sittemmin New Orleans, perustettiin 17
sataluvun alulla, mutta vietti kauvan jokseenkin kituvaa elämää, kuten
yleensäkin Ranskan siirtokunnat etelässä, -- jopa pohjosessakin,
verraten esim. Englannin uutisasutuksiin. Tämän valtakunnan haltuun
olikin kerran Ranskalaisten koko ääretön alue Pohjois-Amerikassa
joutuva, kuitenkin vasta veristen sotien kautta, joista alempana annamme
kertomuksen. Näissä sodissa toimitti varsin tärkeää osaa muuan
ranskalainen siirtokunta, jonka tässä vielä mainitsemme, nimittäin
Montreal. Se sai alkunsa pari vuosikymmentä Quebec'in perustamisesta
muutaman hurskaan seuran kautta, joka S:t. Lawrence-joessa olevalle
saarelle, jossa se vieläkin -- nyt suurena kaupunkina -- sijaitsee, oli
perustanut sairastalon ja koulun indiaanien lapsia varten. Montrealissa
järjestettiin sodan aikana ne joukot, jotka tuon tuostakin kävivät
havittelemassa Englantilaisten siirtokuntia.