Amazonia ja Mississippi-laaksojen löydöt.
Gonzalo Pizarro oli veljensä käskynhaltiana Pohjois-Perussa kuullut
puhuttavan idässäpäin muka olevasta uudesta kultamaasta. Etsiäkseen sitä
lähti hän syksyllä 1540 hyvin varustetun retkikunnan etupäässä
Napo-joen laaksoon. Matka tiheiden metsien ja rämeiden läpi oli kovin
vaivaloinen, ja kun tammikuussa 1541 tultiin Napon rannoille,
huomattiin koko seutu täydelliseksi erämaaksi. Pizarro rakennutti
pienen laivan, joka Francisco de Orellanan, taitavan merimiehen,
johdolla kuljetti retkikunnan potilaita sekä raskainta kuormastoa jokea
alaspäin, samalla kun Pizarro itse pääjoukon kanssa kulki pitkin
joen-vartta. Orellana, jolla oli miehistönä 50 henkeä, sai kuitenkin
pian käskyn kulkea edeltäpäin laivalla, koska ruokavarat jo olivat niin
lopussa, ett'ei niitä kaikille riittänyt. Hän, Orellana, siis ohjasi
aluksensa valtavaa jokea alaspäin autioiden seutujen läpi, kunnes
saavuttiin muutamaan väkirikkaasen indiaani-kylään, jossa asukkaat
kohtelivat retkeläisiä hyvin ystävällisesti. Siellä heille myös
kerrottiin "suuresta vedestä", joka olisi etelässä 10 päivän matkan
päässä. Koska paluumatka vastavirtaan olisi vaatinut kovin pitkällistä,
ankaraa soutoa eikä luultavasti kuitenkaan enään olisi tavattu Pizarron
joukkoa hengissä, päätti Orellana jatkaa matkaansa etelään, päästäkseen
ehkä sitten tuota "suurta vettä" myöten Atlantin merelle. Hän aavisti,
näet, että tämä vesi oli sama valtava virta, jonka suut V. Pinzon 40
vuotta sitten oli löytänyt. -- Pizarro olikin jo, monta viikkoa
odotettuaan Orellanaa, lähtenyt paluumatkalle. Lähes vuosikauden
kestäneen kauhean marssin perästä saapui hänen joukkonsa nälistyneet,
kurjat tähteet takaisin Quitoon. Mutta Orellana rakensi itselleen vielä
toisenkin laivan, johon siirrettiin 30 miestä ja laitettiin matoista ja
mantteleista purjeet. Kymmenen päivän perästä tulivatkin hänen aluksensa
maaliskuun 3 p:nä 1541 "suurelle vedelle". Se oli Maranon-joki, jonka
muuan espanjalainen samanniminen sotamies kuusi vuotta sitä ennen
harharetkillään Panamasta Peruun oli nähnyt sen yläjuoksussa ja antanut
sille nimensä. Orellana nyt saavutti joen noin 200 suom. penikulmaa sen
lähteistä ja 400 sen suusta. Seuraten virran suuntaa purjehti hän siis
nyt itäänpäin. Virta oli par'aikaa tulvillaan; kokonaisia metsikköjä
vyöryi uivina saarina sitä alaspäin, ja pohjaan oli tarttunut tropiikien
jättiläispuita, joiden vedenpinnan alla piilevät latvat tekivät
purjehduksen tällä suunnattoman suurella joella vaaralliseksi. Rannalla
väijyi vihollisia indiaaneja, jotka seikkailijoille tekivät kovaa
kiusaa; mutta melkein nuolen nopeudella kiitivät Orellanan laivat viikko
toisensa perästä eteenpäin. Toukokuun lopussa pääsivät he viimein Rio
Negro nimisen lisäjoen laskupaikalle, jonka ystävällisten asujanten
luona väsyneet matkamiehet saivat levätä monta viikkoa. Runsaat eväät
sieltä saatuaan, purjehtivat he taaskin eteenpäin. Valtava Maranon
laveni lavenemistaan, varsinkin sitten kun oli kuljettu Madeiran suun
ohitse. Johannuksen aikana tuli retkikunta muutamaan kylään joen
pohjois-rannalla, jossa -- kuten Orellana väittää -- asui yksistään
naisväkeä, isoja, vahvavartisia, aseellisia urottaria. Näiden
miehekkäiden naisten mukaan, joita hän arveli muinais-tarun
Amazoneiksi, antoi Orellana jättiläis-virralle sen nimen, joka sillä
vieläkin on: Amazoni-joki (Rio de las Amazonas). Mutta Orellanan
amazoni-satu on -- kuten saman miehen kultainen El doradokin --
huomattu hänen vilkkaan espanjalaisen mielikuvituksensa tuotteeksi.
Virran kotimainen nimitys sen alajuoksussa oli Amasson, joka sana
suomeksi olisi "veneiden-turmelija;" ja äänteen-yhtäläisyys antoi
aihetta tarinalle.
Orellanan retkikunnalla oli vielä kestettävänä monet vastukset, m.m.
kuumia kahakoita ihmissyöjäin kanssa pohjois-rannalla, ennenkun he
vihdoin elokuun 3 p:nä saapuivat pohjoiseen suunhaaraan.
Matka, johon höyrylaivoilta nyt menee ainoastaan puoli toista kuukautta,
oli kaikkine pysähdysaikoineen kestänyt ummelleen viisi kuukautta.
Rohkeat retkeläiset purjehtivat nyt ränstyneine laivoineen valtamerelle
ja pääsivät viimein joulun-aikana 1541 San Domingoon, viisitoista
kuukautta Quitosta lähdettyänsä.
Tulokset Orellanan matkasta olivat tärkeät. Amazoni-jokea oli kuljettu
koko 400 suom. penikulmaa; oli tultu tuntemaan ääretön joukko
amerikalaisia heimokuntia eri kielineen ja tapoineen; oli löydetty
joki-alue, joka käsittää melkein puolet Etelä-Amerikaa ja jonka läpi
virtailee lukematon joukko päävirran sivujokia. Oli lopuksi nähty
troopillinen luonto, jonka kauneus ja rikkaus sai Espanjalaisia sitä
mielessänsä kuvittelemaan maalliseksi paratiisiksi. Mitään
käytännöllisiä tuloksia ei kuitenkaan Orellanan löytö siltänsä
tuottanut. Tosin hän pari vuotta myöhemmin yritti uuden retkikunnan
kautta perustamaan siirtokuntaa Amazoni-joen laskupaikoille, mutta hänen
useimmat laivansa hukkuivat jo matkalla, ja itse pääsi hän perille
ainoastaan joutuakseen keltakuumeen uhriksi, kuten tähteet hänen
seuralaisistaankin.
Samaan aikaan kuin Orellana purjehti pitkin Amazoni-jokea, löysivät
toiset espanjalaiset joukot Mississippi-joen ja sen valtavan laakson.
Virran suulle oli jo 1520-luvulla tullut laivakatteini Pineta. Nyt
lähtivät sen laaksoa etsimään Hernan de Soto ja Francisco de
Coronado.
Hernan de Soto oli taistellut Pizarron joukkokunnan riveissä, muuta
rehellisenä, kunnollisena ritarina pian kyllästynyt päällikkönsä
uskottomuuteen, petollisuuteen ja julmuuteen ja lähtenyt tiehensä
Perusta, takaisin Espanjaan. Seikkailu-halu palautti hänet kuitenkin
jälleen Amerikaan. Hän tahtoi tutkia seutuja vasta löydetyn Floridan
pohjoispuolella ja purjehti 1538 1,000 miehen kanssa tämän niemimaan
itärannikolle. Floridan sotaisat asukkaat olivat tähän saakka tehneet
tyhjäksi kaikki Euroopalaisten yritykset tunkeumaan heidän maahansa.
Ensimäinen löytäjä, Ponce de Leon, oli saanut surmansa heidän
nuolistaan, ja Pamfilo de Narvaez, Cortezin vanha vastustaja, oli ynnä
melkein koko suuren retkikuntansa kanssa, pyrkiessään maan sisä-osiin,
hukkunut sen veteliin soihin. --Soto tunkeusi rohkeasti suorastaan maan
keskeltä läpi, voittaen alku-asukkaat, milloin he tahtoivat estellä
hänen kulkuaan. Vietettyään talven Apalachee-lahden rannoilla
ystävällisten indiaanien parissa, samosi hänen joukkonsa seuraavana
vuonna, taistellen tuimasti vastustavia heimokuntia vastaan, nykyiseen
Alabama-valtioon ja siitä länteen päin, kunnes he syyskuussa 1540
saapuivat Mississippille, vähän matkan päässä Ohio-joen suusta. Täältä
kulki Soto indiaanien veneillä Mississippiä alaspäin, tavaten kaikkialla
sotaisia kyläväestöjä, jotka nylkivät päänahan kaatuneiden vihollistensa
kalloista, Aikoen jatkaa länteen päin, meni hän toiselle puolen virtaa,
mutta sairastui täällä, Quiqvaltanqnin maassa, kuumeesen, joka 21 p.
toukokuuta 1541 teki lopun hänen elämästään. Seuraajakseen oli Soto
määrännyt Luis de Alvaradon. Tämä kuljetti nyt joukkokuntaa Missourin
ja Kansas'in ruoho-aavikkojen poikki Kalliovuorten juurelle saakka,
jossa ruokavarain puute pakoitti heidät palaamaan. Paljon kärsittyänsä
pääsivät he repaleisissa vaatteissa takaisin Mississippin rannalle,
ollen luvultaan nyt enää ainoastaan 320 miestä. Seitsemän venettä
rakennettiin ja Johannuksen aikana 1542 lähdettiin purjehtimaan tuota
isoa jokea alaspäin. Alituisesti tapellen indiaaneja vastaan, jotka
kanooteistaan heitä hätyyttivät, pääsivät nämä kovia kokeneet
retkeläiset viimeinkin, 19 päivää soudettuansa, Mexikon lahteen.
Alvaradon retki Mississippiltä Kalliovuorille ja näiltä takaisin oli
kaksi kertaa käynyt ristiin lännestäpäin samaan aikaan tulevan Coronadon
retkikunnan kanssa, heidän kuitenkaan sattumatta yhteen. Coronado oli
kultaa etsiäkseen keväällä v. 1540 Culiacanista Californiassa tunkeunut
Colorado- ja Gila-jokien laaksoihin. Kultaa hän ei löytänyt, mutta sen
sijaan merkillisiä indiaani-kyliä. Nämä pueblos ja pueblozuelos olivat
suuria, melkein pääsemättömille kallioille rakennettuja kyliä, muutamat
vielä asuttuja, mutta useimmat ihan autioina. Kivestä ja savesta
muuratuissa taloissa oli kaksi, jopa kolmekin kerrosta, penkereittäin
toinen toisensa päällä.
Coronado samosi yhä kauvemmas koilliseen, etsien jo kullan asemesta
ainoastaan löytöretkeilijän seikkailuja. Kärsien sen seitsemän vastusta,
ponnisti hän nykyisen Arizonan ja Arkansasin läpi, vaelsi Kansas'in ja
Missourin äärettömäin lakeuksien poikki ja seisoi vihdoinkin syyskuussa
1541 Mississippin rannalla, lähellä Missouri-joen laskupaikkaa. Silloin
vasta palasi hän samaa pitkää tietä takaisia ja saapui Culiacaniin
joulun aikaan seuraavana vuonna. Suunnattoman maa-alan oli Coronado
löytänyt, vaikk'ei kultaa.
Sekä Soton että Coronadon löydöt jäivät pian unohduksiin. Espanja ei
ymmärtänyt käyttää niitä hyväkseen. Kun Ranskalaiset toista sataa vuotta
myöhemmin Canadasta tunkesivat Mississippin laaksoon, pidettiin heitä
sen ensimäisinä löytäjinä.