Francisco Pizarro. Etelä-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus.
Panamassa, jossa espanjalaisia seikkailijoita ja rosvoja tällä
kultaisella aikakaudella aina oli varastossa, sattui eräänä kauniina
päivänä yhteen kolme etevää kappaletta tästä kunnioitettavasta
ihmisluokasta. Ne olivat: Francisco Pizarro, vanha kavalasilmäinen
tuttavamme Balboan retkeltä; Diego Almagro, maailman mierolainen,
jonka syntyperää ei kenkään tiennyt, kiivas, intohimoinen, mutta
hyväsydäminen, vilpitön, suoraluontoinen lurjustelija; sekä Hernando de
Luque, Panaman kirkkoherra.
Tämä kolminaisuus nyt teki keskinäisen liiton muutaman kultamaan
valloittamista varten, joka oli etelässä päin Panamasta ja josta Pizarro
oli kuullut puhuttavan jo Balboan retkellä. Siellä oli tähän asti käynyt
ainoastaan Pascual Andagoya, Nicaraguan vallottajia, mutta
pikimmältään vain ja sen pohjois-päässä, nykyisen Columbian rannikolla.
Maakunnan nimi oli Biru, ja sen mukaan sai sitten koko maa nimensä:
Biru eli Peru. Andagoya oli matkallaan kuitenkin saanut kutkuttavan
käsityksen maan mahtavasta viljelyksestä ja äärettömästä rikkaudesta.
Hän itse pian kuoli, mutta jätti löytönsä perinnöksi Pizarrolle.
Mikä mies oli oikeastaan Pizarro, Amerikan kultarikkaimman maan
valloittaja? Syntyisin oli hän, kuten Balboa ja Cortez, Estremaduran
maakunnasta Espanjassa, muutaman sotaherran äpärä-poika, joka
nuoruudessaan paimensi isänsä lampaita, karkasi jonkun tepposen tähden
saamansa rangaistuksen perästä tiehensä ja viimein kruunun sarkoja
kulkiessaan joutui San Domingoon. Täältä teki hän Hojedan retkikunnassa
matkan Venezuelaan ja pääsi uhkarohkeutensa palkaksi Hojedan
alapäälliköksi. Dariassa oli hän palvellut Balboaa ja sittemmin Avilan
ja Andagoyan miesten joukossa ollut osallisena Nicaraguan
valloituksessa. Pizarron kasvatus oli ollut joteskin huono. Hän ei
osannut lukea eikä kirjoittaa.
Sitä ei liioin osannut Almagro. Kun Luquen kanssa tehty sopimuskirja,
jonka mukaan tämän tuli panna rahat retkikunnan varustamiseen ja
Pizarron ja Almagron sitä johtaa, oli kunkin nimikirjoituksella
vahvistettava, ei Pizarro eikä Almagro saanutkaan itse nimeänsä sen
alle, vaan vieraan-miehen täytyi ne siihen piirtää. Mutta välikirja oli
yhtä voimakas kuitenkin, ja vuonna 1524 lähti retkikunta Birun
valloittamista varten liikkeelle, joteskin huonosti varustettuna.
Kaikkialla, missä retkeläiset astuivat maalle Etelä-Amerikan
luoteisrannalla, tekivät maan-asukkaat tehokasta vastarintaa. Viimein
palasi Almagro takaisin Panamaan hakemaan apuväkeä ja ruokavaroja, mutta
Pizarro 12 miehen kanssa jäi pienelle Gorgona nimiselle saarelle
kärsimään kaikellaista kauheaa puutetta. Seitsemän kuukautta viettivät
nämä argonautit autiolla luodollaan, kunnes vihdoin Almagro palasi,
jolloin matkaa jatkettiin Guayaquil-lahden etelärannalle asti, jossa oli
suuri ja rikas kauppakaupunki Tumbez. Täällä tervehdittiin
retkeilijöitä vieraanvaraisesti, ja Pizarro näki niin mahtavia enteitä
Perun voimasta ja vallasta, että hän sillä kertaa jätti asiansa sikseen
ja päätti hakea kannatusta itse Espanjasta.
Joulukuussa 1527 tapaamme Pizarron siis hänen kotimaassaan -- vieläpä
vanhassa La Rabidan luostarissa; ja siellä hän puolestaan odottamatta
tapaapi Cortezin, joka nyt on omilla asioillaan Espanjassa. He joutuvat
pakinoihin keskenänsä, -- ja Pizarro näkyy oppineen paljon vanhalta
valloittaja-mestarilta, sillä hänen vastainen politiikinsa on itse
teossa ainoastaan uskollinen kopia Cortezin menetystavasta, julmuudessa
vain sitä melkoisesti mahtavampi.
Keisari Kaarle viides suostui Pizarron yritykseen ja antoi hevoset,
aseet ja muut sotatarpeet. Itse tuli Pizarron hankkia laivat ja
sotaväki. Vastaisten voittomaiden käskynhaltiaksi hän tulisi, Almagro
saisi osakseen jonkun suuren kaupungin ja Luque pääsisi piispaksi. Ne
kaksitoista, jotka olivat pysyneet Pizarron luona Gorgonasaarella,
tehtiin aatelismiehiksi.
Tammikuussa v. 1531 purjehti Pizarro Panamasta kolmella laivalla.
Matkalla yhtyivät häneen Sebastian de Benalcasar ja Hernan de Soto.
Retkikunnan tullessa Tumbeziin oli sen yhteinen sotavoima 340 miestä ja
37 hevosta. Päällikön kolme veljestä, Juan, Hernan ja Gonzalo Pizarro,
oli myöskin muassa. Ja nyt alkoi ryöväriretki.
Mutta heittäkäämme heidät hetkeksi Tumbeziin, katsellaksemme sitä
valtakuntaa, joka nyt oli ryöstettävä, -- ei, vaan "valloitettava" ja
"tehtävä osalliseksi kristinuskon ja euroopalaisen sivistyksen
siunauksista", kuten tavalliseksi tullut virallinen lauseparsi kuuluu.
Tämän valtakunnan alueena oli koko se ylänkö, joka suurena kaarena
ulottuu Antillien merestä pohjassa Chiliin etelässä. Siihen kuuluivat
siis sekä nykyinen Peru että Bolivia, Ecuador ja Columbia. Leveästä
rannikko-tasangosta nousevat Andien kaksinkertaiset ja kolmikertaiset
jyrkät selänteet, ja näiden välissä on pitkät ylätasangot, jotka osaksi
ovat erittäin hedelmällisiä. Vuoriselänteistä kohoaa pitkät ryhmät
korkeita tulivuori-keiloja. Tälle ylängölle johtaa rannikkotasangolta
jyrkät, vaikeat tiet. Idässä laskee vuorimaa yhtä jyrkästi niihin
ruoholakeuksiin eli "savanneihin" ja aarniometsiin, joissa Orinoco-,
Maranon- ja Madeira-jokien äärettömät lähdeverkot risteilee. Pohjassa
juoksevat Magdalena ja Cauca alas Antillien selälle. Kauvimpana kaakossa
on jylhässä alppimaisemassa suuri Titicaca-järvi monine saarineen. Maa
sen ympärillä on hedelmällistä seutua, ikivanhan viljelyksen koti.
Täällä, näet, Ayamara, Amerikan ehkä vanhin sivistyskansa, saavutti
sen korkean kultuurikannan, josta vieläkin ovat todistamassa Titicacan
suurimmalla saarella löytyvät valtavat temppelirauniot. -- Ayamaraa
seurasivat Quechua- ja Chimu-kansat, jotka Perun ja Quiton
ylälaaksoihin perustivat samallaisia kultuurivaltioita. He palvelivat
luonnon-esineitä, erittäinkin aurinkoa, jolle oli rakennettu kauniit,
kullalla koristetut temppelit. Auringon-jumalan alttarilla paloi
alituinen tuli, jota pitivät vireillä naispapit, kuten Vesta-neitsyet
Roomassa. Kullat ja hopeat käytettiin temppelien koristamiseen. --
Näiden vanhimpien nahua-kansojen tavat olivat leppeät. Ihmis-uhria tuli
ainoastaan hyvin harvoin kysymykseen. Kastilaitos oli siten vallalla,
että poika valitsi isänsä elinkeinon. Mahtavin oli täälläkin
pappissääty, josta ruhtinas, inka, otettiin. Hänen valtansa oli
rajaton. Pappissäätyä lähinnä vaikutti sotilas- ja virkamies-sääty.
Sotilailla oli komeat, joko kullalla ja hopealla tai vaskella
päällystetyt puiset kypärit, haarniskat moninkertaisesta
puuvillavaatteesta, kilvet, miekat, keihäät, vaskiset, pronssiset tai
kiviset nuijat ja tapparat. Rautaa ei täälläkään tunnettu. -- Maa oli
yhteismaana ja jaettiin viljeltäväksi joka vuosi uudestaan perheiden
kesken, melkein niinkuin meidän aikanamme Venäjällä. Ja se oli hyvästi
viljeltyä. Kuivalla maaperällä johdettiin kanavain kautta vettä
vainioille. Lannoitukseksi käytettiin guanoa, linnunlantaa. Maissi,
hirssi, banaanit ja maaperunat olivat tärkeimpinä viljelyskasvina. --
Kansalaisten jokapäiväinen elämä oli tarkoin määritelty, eri maakuntien
asukkailla eri puvutkin. Kuolleille osoitettiin suurta kunniaa. Niiden
ruumiit balsamoittiin ja säilytettiin muumioina maanalaisissa
hautakammioissa kaikkine aseineen ja työkaluineen, vaimot
talontarpeineen ja koristuksineen, lapset leikkikaluineen. Tämä tapa on
tehnyt mahdolliseksi että me vielä tänä päivänäkin, huolimatta
Espanjalaisten raatelevasta hävitystyöstä, voimme saada käsitystä
vanhain Perulaisten koti-elämästä. --Rakennustaidossa, kutoma- ja
metalli-teollisuudessa olivat he Toltekien vertaisia. Heidän muhkeat
temppelinsä ja palatsinsa ihmettävät vielä raunioinakin matkustajan
silmää. Mutta erittäinkin ovat huomattavat tämän kansan oivalliset
tierakennukset. Komea inkatie, joka Cuzcosta ulottui 150 suom.
penikulmaa pohjoseen, oli tehty tasaisista neliskulmaisista
kivimöhkäleistä, oli 20-25 jalkaa leveä, suora, oli varustettu tuuheilla
istutuspuilla ja jokipaikoissa kivi- tai puusilloilla; laaksojen seiniä
ylös veivät pitkät, vuoreen hakatut portaat. Penikulmakivet osoittivat
tien pituutta, ja joka toisella penikulmalla oli mukavat majatalot. Inka
ja ylhäiset kulkivat kantotuolilla, muut ihmiset jalkaisin. Kuormiakin
kuljetettiin ihmisten hartioilla taikka laama-eläimen selässä. Peru
olikin Euroopalaisten tullessa ainoa maa Amerikassa, jolla oli mitään
kuorma-eläintä. Nämä elukat olivat valtion omia, ja kukin perhekunta sai
kuninkaallisilta tiluksilta säädetyn määrän villoja vuosittain.
Postikuljetusta toimittivat, kuten Mexikossa, pikajuoksijat. Kirjoitusta
eivät Perulaiset tunteneet, mutta sen virkaa toimitti muuan omituinen
keksintö, n.s. qvipus, s.o. kimppu erivärisiä, solmuilla varustettuja
nuoria, joiden eri pituus ja väri yhdessä erilaisten solmujen kanssa
osoitti eri käsitteitä ja ajatuksia. Niiden kautta saattoivat
kuninkaalliset käskynhaltiat maakunnissa lähettää pääkaupunkiin
toisinaan varsin seikkaperäisiä tietoja.
Quechua itse nimittivät maatansa Tehuanlefuyu, Maailman neljä nurkkaa.
Inkavallan siellä oli perustanut Manco Capac 11:llä vuosisadalla ja
sotien kautta sitä laventanut. 15:llä vuosisadalla oli Huaynan Capac
valloittanut Chimu-valtakunnan pohjosessa, joka hänen kuollessaan jäi
Atahualpalle, hänen nuoremmalle pojalleen. Vanhempi poika, Huascar,
hallitsi Cuzcossa. Juuri ennen Espanjalaisten tuloa oli veljesten kesken
syntynyt sota, jossa Atahualpa oli voittanut ja saanut vangiksi
vanhemman veljensä. Täten koko "Maailman neljä nurkkaa" nyt totteli
Atahualpan valtikkaa.
Tästä veljessodasta oli Pizarro saanut Tumbezissa tietoa ja päätti
käyttää sitä hyväkseen. Oleskeltuaan kauvemman aikaa Puna nimisellä
suurella saarella, jonka asujamissa hän pani toimeen hirvittävän
verilöylyn, jatkoi Pizarro matkaa eteläänpäin. Punta Parinassa,
Etelä-Amerikan läntisimmällä niemellä, noustiin maalle, perustettiin
San Miguel niminen siirtokunta ja linnoitus, ja marsittiin sitten taas
-- nyt enää ainoastaan 100 jalka- ja 68 ratsumiehellä -- etelää kohti,
kunnes lokakuun 1 p:nä 1532 tultiin Caxamarcaan, jossa Atahualpa oli
leirissä 40,000 miehen kanssa. Tämä oli ennakolta lähettänyt Pizarrolle
lahjoja ja ystävällisen kutsumuksen. Espanjalaisille annettiin
kortteriksi uhkea rakennus, jonka pihaan Atahualpa hovineen päivineen ja
lukuisa saattojoukko ylhäisiä soturia niinikään muassaan tuli heitä
tervehtimään. Silloin astui muuan espanjalainen pappi esiin ja piti
Atahualpalle pitkän puheen Kristinuskosta ja Rooman paavista, Kristuksen
käskynhaltiasta maan päällä, kehoittaen Perulaisten kuningasta heti
tunnustamaan tätä käskynhaltiaa ja kääntymään vieraiden uskoon. Tulkki
teki tämän puheen vieläkin pontevammaksi. Atahualpa kysyi mistä pappi
oli saanut tämän tietonsa ja uskonsa. Tämä ojensi hänelle raamatun.
Kuningas piti kirjaa korvansa edessä, kuunteli sitä hetken aikaa, mutta
lausui sitten: "Eihän se sano mulle mitään", ja heitti kirjan
väliäpitämättömästi maahan. "Voi!" huudahti suuttunut pappi,
"Evankeliumi on häväisty! Aseisin, kristityt! Kostakaa noille
jumalattomille pakanoille!" Pizarro antoi merkin jo ennakolta sovittuun
petolliseen hyökkäykseen. Atahualpa otettiin vangiksi -- aavistamattansa
ja hämmästyneen seurueensa kauhuksi --, hänen hoviväkensä teurastettiin,
ja espanjalaisten kanoonat ja sotaväki joko tappoivat tai ajoivat pakoon
sotilaat. Neljä tuhatta kuollutta jäi paikalle. -- Sitä laatua oli
kristittyjen valloittajien urostyöt.
Vankina ollessaan antoi Atahualpa nyt salaisesti toimittaa veljensä
Huascarin päiviltä pois, koska hän pelkäsi että Pizarro nostattaisi
tämän valta-istuimelle. Kullannälkäisiä Espanjalaisia tyydyttääkseen
lupasi hän täyttää huoneen, jossa häntä pidettiin vankina ja joka oli 22
jalkaa pitkä ja 17 jalkaa leveä, kullalla niin korkealle kuin hän itse
ulottui. Tämä kultaläjä olisi hänen lunastushintansa. Pizarro siihen
suostui, -- ja nyt alkoi kauhea ryöstö. Maan temppeleistä vedättivät
espanjalaiset sotilasparvet kultaa ja jalokiviä äärettömät aarteet.
Kullan arvo yksistään lienee noussut noin sataan miljoonaan Suom.
markkaan, mikä summa siihen aikaan oli monta vertaa arvoisempi kuin nyt.
Pizarro piti itseään varten 312,000 dukaatia, jokainen ratsumies 19,400
dukaatia j.n.e.
Nyt vaati Atahualpa päästäksensä vapaaksi, koska hän todellakin oli
vankihuoneensa kullalla täyttänyt. Mutta mitä teki Pizarro? Hän asetti
tuomio-istuimen, joka huomasi Perun onnettoman keisarin
jumalanhäpäisijäksi -- tämä kun oli viskannut raamatun jalkoihinsa --ja
tuomitsi hänet kuolemaan. Elokuun 29 p:nä 1533 Perun onneton kuningas
kuristettiin nuoralla kuoliaaksi. -- Pizarro asetti valta-istuimelle
jonkinmoisen valekuninkaan, joka tunnusti Espanjaa yliherruuden ja
tyytyi kaikkiin Pizarron tekoihin. Tämä nyt marssi 500 miehellä
pääkaupunkiin, Cuzcoon, joka jätettiin espanjalaisten ryöstettäväksi.
Ihanat temppelit ja palatsit hävitettiin, kuninkaiden hautakammiotkin
ryöstettiin paljaiksi. Kaupunki ei ollut pienimpiä, koska sen asukkaita
siihen aikaan sanotaan olleen päälle 2 sataa tuhatta.
Seuraavana vuonna, 1534, valloitti Benalcazar pohjoisenkin
valtakunnan, ja koko inka-valta siten tuli Espanjan alusmaaksi.
Asettamansa varjokuninkaan kautta hallitsi Pizarro koko maata.
Kapinayrityksiä tosin tehtin, mutta Perulaiset olivat tottuneet
yksinvaltiaan holhouteen, ja tämmöisen ankaran johdon puutteessa eivät
he kyenneet maatansa puolustamaan. Yritykset tukehtuivat, ja
Espanjalaiset raivosivat onnettomien asukkaiden keskuudessa pahemmin
kuin raatelevat pedot. Muuan espanjalainen historioitsija on laskenut
että valloituksen ensimäisinä vuosina enemmän kuin puolitoista miljoonaa
maan alkuperäisiä asukkaita hukkui miekkaan ja nälkään.
Pizarro oli maan valloituksen perästä ryhtynyt valtakunnan
"järjestämiseen", s.o. kaikki viljelysmaat jaettiin voittajien kesken,
ja alkuväestö tehtiin orjiksi. Uusi pääkaupunki, Lima, perustettiin.
Inkain valta oli loppunut veljessotaan, Espanjalaisten alkoi hurjalla
puoluetaistelulla. Pizarron ja hänen yhtiökumppaninsa Almagron väli oli
kauvan ollut kireällä. Päästäkseen kilpailijastaan, toimitti hänet
viekas Pizarro kesällä v. 1535 valloitusretkelle etelämpänä olevaan
Chiliin. Sieltä ei Almagro löytänyt mitään kultaa, jonka tähden hän,
sanomattomia matkavaivoja kärsien, palasi takaisin. Hänen 2-vuotisesta
retkestään ei ollut muuta tulosta kuin että hän ensimäisenä
euroopalaisena pohjosesta päin oli päässyt sille paikalle Etelä-Amerikan
rannikolla, johon asti Magalhaens aikoinaan oli tullut etelästä. --
Poissa ollessaan oli Almagro kuninkaallisen valtakirjan kautta tullut
nimitetyksi itsenäiseksi käskynhaltiaksi kaikissa maissa 1° 20' pohj.
leveysasteen eteläpuolella, mutta Perulaiset olivat oman valitsemansa
inkan johdolla tehneet uuden kapinan ja valloittaneet Cuzcon, jonka
tosin veljekset Hernan ja Gonzalo Pizarro olivat saaneet takaisin, vaan
jota taasen inka Manco piiritti. Almagro nyt palatessaan marssi tätä
inkaa vastaan, voitti hänen sotajoukkonsa ja kehoitti Pizarro-veljeksiä
luopumaan Cuzcosta, jonka hän arveli sijaitsevan hänen alueellansa. Kun
veljekset panivat vastaan, otti Almagro pesälinnan väkirynnäköllä ja
vangitsi molemmat Pizarrot. Juan Pizarro oli kaatunut entisessä
piirityksessä. Gonzalo pääsi karkuun, ja Francisco Pizarron
toimeen-paneman petollisen sopimuksen kautta joutui Hernankin taas
vapaaksi. Mutta tuskin oli tämä päässyt liikkumaan, ennenkun suuri
sotajoukko hänen johdollaan oli sairaana makaavan Almagron kimpussa.
Almagro voitettiin huhtikuussa 1538; pizarrolainen sota-oikeus tuomitsi
hänet kuolemaan, ja heinäkuun 8 p:nä vietiin hänen kuristettu ruumiinsa
ulos vankihuoneesta.
Nuori Diego Almagro koki sitten saada takaisin isänsä käskykuntaa, ja
kumpikin puolue lähetti asianajajansa Espanjaan. Pizarron edustaja oli
hänen veljensä Hernan, Almagron pyöveli, joka kuitenkin kotimaahan
tultuansa heti pantiin vankeuteen, häntä kun epäiltiin Almagrolaisten
lähettilään myrkyttämisestä. Hän sittemmin vankeuteen kuoli. Mutta
Espanjasta lähetettiin Perun asioita suorittamaan Vaca de Castro.
Täll'aikaa oli kuitenkin Francisco Pizarro itse saanut surmansa.
Muutamat nuoret Almagrolaiset olivat kesäkuun 26 p:nä 1541 tunkeuneet
hänen palatsiinsa ja pistäneet hänet sekä hänen nuorimman veljensä,
Martin'in, väkipuukoilla kuoliaaksi. Perun valloittaja oli silloin 63
vuoden ijässä.
Gonzalo Pizarro, viidestä veljeksestä ainoa henkiin jäänyt, oli
edellisenä vuonna saanut käskykunnakseen pohjoisen valtakunnan, mutta
Castron käskystä täytyi hänen siitä luopua ja vetäytyä takaisin suurille
maatiluksilleen nykyisessä Boliviassa. Diego Almagroa, joka Pizarron
murhan jälkeen piti herruutta eteläisessä Perussa, vaati Castro
niinikään luopumaan. Mutta Diego teki vastarintaa. Silloin ryntäsi
Castro sotavoimalla häntä vastaan ja voitti hänet. Diego mestattiin.
Castro palasi Espanjaan. Kun uusi kuninkaallinen käskynhaltia Vasco de
Vela tahtoi panna käytäntöön uutta lakia, joka sääti suojelusta maan
alku-asukkaille, nousivat suuret maatilus-herrat kapinaan, valitsivat
Gonzalo Pizarron päällikökseen ja voittivat kuninkaalliset sotajoukot
Anaquiton luona tammikuun 18 p:nä 1546, jossa Vela itse kaatui.
Voitollinen kapinajoukko huudatti Gonzalo Pizarron koko Perun
käskynhaltiaksi.
Silloin lähetettiin taas Espanjasta uusi komisarius, tällä kertaa ei
kuitenkaan korkeaa sivili-virkamiestä eikä sotaherraa, vaan kaapuun
puettu pappi, -- Pedro de Gasca. Tämä viisas mies, vaikka tuli ihan
yksinään, sai osan Gonzalon sotajoukosta puolelleen, ja kun vihdoin
huhtik. 9 p. 1548 Pizarron ja hänen sotavoimansa törmäsivät yhteen
Xaquixaguanan laaksossa lähellä Cuzcoa, meni toinenkin puoli Pizarron
joukosta kuninkaallisten puolella. Gonzalo joutui vangiksi ja
mestattiin.
Siihen päättyivät hurjat puoluetaistelut. Viimeisen Pizarron ja
viimeisen Almagron oli täytynyt kallistaa päänsä mestauskirveen alle.
Inhimillisempi hallitus koetti sitten rauhoittaa maata, ja Gasca palasi
Espanjaan v. 1550.
Vielä jonkun aikaa nousi perulaisia varjokuninkaita Espanjalaisten
holhouden alaisina inkojen istuimelle, kunnes vuonna 1571 Tubac Amaru,
kotimaisen hallitsijasuvun viimeinen jälkeläinen, kaatui espanjalaisen
kateuden uhrina. Espanjan varakuningas Toledo mestautti hänet julkisesti
Cuzcon torilla. Mutta vieläkin elää maan kukistetuissa alku-asukkaissa
muisto heidän mainehikkaista kuninkaistaan, ja tarina käy että joku
näiden sittenkin elossa-oleva jälkeläinen kerran on nouseva Perun
valta-istuimelle ja palauttava muinaisen mahtavuuden ja loiston.