Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus.
Tähän asti olivat espanjalaiset löytöretkeilijät matkoillaan Amerikassa
melkein yksinomaan tulleet yhteyteen ainoastaan sivistymättömäin
luonnonihmisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet minkä vaaran nuo
merentakaiset vieraat heille ja heidän maillensa toivat. Eivätkä he
liioin sanottavaan vastarintaan kyenneet.
Vakavaa vastustusta saatiin kokea vasta sitten, kun tultiin tekemisiin
Amerikan sivistys- ja viljelyskansojen kanssa. Olemme jo edellisessä
kertoneet missä nämä sivistyskansat olivat tavattavissa ja antaneet
lyhyen kuvauksen heidän viljelyskannastaan.
Niinpä nyt oli Yukatanin niemimaa ja nykyinen Mexiko (lue: Meijiko)
sivistyneiden heimokuntain hallussa. Ja varsinkin Mexikossa oli tämä
sivistys saavuttanut kylläkin korkean asteen. Annamme seuraavassa lyhyen
kertomuksen sen ja Mexikon valtakunnan kukistuksesta.[6] -- Cuban
saarella oli maaherrana Diego Velasquez, muuan Cristoforo Colombon
entisiä seuralaisia. Yhdessä useiden muiden seikkailijain kanssa
toimitti hän v. 1517 kolme laivaa löytöretkelle länteen päin. Sitä johti
aatelismies Hernandez de Cordova. Matkallaan löysivätkin nämä
retkeläiset nyt Yukatanin niemimaan ja näkivät suureksi
hämmästyksekseen maya-kansan rikkaan viljelyksen: väkirikkaita
kaupunkeja temppeleineen palatsineen, oivallisesti viljeltyjä vainioita,
hienopukuisia asukkaita. Mutta nämä asukkaat esiintyivät vihollisina
Espanjalaisia vastaan, ja täynnään vammoja palasi Cordovan joukkokunta
takaisin Cubaan, jossa hän itse ja puolet hänen miehistään pian kuolivat
haavoihinsa. -- Uusi retkikunta, Juan de Grijalvan johdolla, pantiin
kuitenkin jo seuraavana vuonna toimeen. Se tunkeusi nykyiseen Tampicoon
eli Tanuco-joen suuhun asti, nähden kaikkialla Mexikon lahden
etelärannoilla rikkaita yhteiskuntia. Tabascossa teki oikeutta rakastava
Grijalva ystävyyttä asukkaiden kanssa, ja nykyisen Vera Cruz'in
tienoilla harjoitettiin vaihtokauppaa, jossa retkikunta kokosi melkoiset
aarteet jalokiviä, kultaa ja kauniita kankaita. Epäterveellinen ilmanala
pakoitti kuitenkin retkikunnan palaamaan.
Mutta Cubassa hommasikin jo Velasquez uutta retkeä. Sen päälliköksi tuli
mies, jonka loistava sotilasnero oli tekevä lopun koko Mexikon
kultaisesta valtakunnasta. Tämä mies oli Fernando Cortez,
espanjalainen aatelismies Estremadurasta. Hän oli jo 1504 tullut Uuteen
Maailmaan etsimään kultaa ja kunniaa. Tähän aikaan, 1519, oli hän 34
ikävuodellaan, oli voimakas, jäntevä, reipas, oli sivistyneempi kuin
useimmat muut tämän ajan seikkailijat, oli teräväpäinen, sukkela,
neuvokas, hurjuuteen saakka rohkea, päättäväinen, viekas -- ja
arvelematta petollinen kuin tarvittiin. Samalla oli hän melkein
narrimaisuuten asti "jumalinen", ja katolisuskon voittokulku ympäri
maailmaa oli hänen mieli-aatteenaan. Naiset tästä loistavasta
ristiritarista erinomattain pitivät, -- ja hän heistä.
Tämmöinen oli se mies, jota Velasquez tahtoi käyttää omiin
valloitus-tarkoituksiinsa. Cortez oli hänen sihteerinään ja samalla
myöskin tuomarina San Iagossa, niinikään naimisissa erään Velasquezille
sukulaisuudessa olevan naisen kanssa. Kun laivasto oli lähtemäisillään,
katui Velasquez kauppaansa ja aikoi ottaa päällikkötoimen Cortezilta
pois, mutta tämä sai hyvissä ajoin tiedon Velasquezin tuumasta ja
purjehti tiehensä ihan hänen nenänsä alta, jättäen suuttuneen
kuvernöörin rannalle kiroilemaan.
Retkikunnassa oli 400 miestä espanjalaista jalkaväkeä, 200 indiaania, 16
ratsumiestä ja 14 kanoonaa. Laivoja oli 11. Cortezin kenraalikuntana oli
loistava joukko nuoria aatelismiehiä: hurjan urhokas ja iloinen ritari
Pedro deAlvarado, ponteva Velasquez de Leon, Hondurasin valloittaja
Cristoval d'Olid, jaloluontoinen Gonzalo de Sandoval, retken
historioitsija Bernal Diaz y.m. Kaksi pappiakin oli muassa.
Laivasto laski mannermaalle mainitun Tabascon luona, jonka asukkaat
nyt tekivät jyrkkää vastarintaa, kunnes koko päivän taisteltuaan
taipuivat rauhaan ja sitten siinä uskollisesti pysyivätkin. Heidän
kazikiltaan sai Cortez lähtiessään muiden lahjojen joukossa kauniin
orjattaren, Marinan, joka seurasi Espanjalaisia tulkkina ja muutenkin
oli Cortezin hyvänä enkelinä koko tällä monimutkaisella matkalla.
Huhtikuun 21 p:nä 1519 saavuttiin Mexikon valtakunnan alueelle ja
noustiin maalle nykyisen Vera Cruz'in tienoilla. Täällä tuli Mexikon
keisarin maaherra Cortezin puheille ja pyysi saadaksensa tietää mitä
vieraat tahtoivat. Cortez vastasi tulevansa suuren, merentakaisen
hallitsijan käskystä, tuodakseen keisarille lahjoja ja kirjallista
sanomaa, ja pyysi vapaata pääsyä maan pääkaupunkiin. Mexikolainen
maaherra silloin toimitti juoksijain kautta, jotka valtakunnan hyvillä
teillä kuljettivat postia, keisarille tiedon muukalais-armeijan tulosta.
Sanoma oli piirretty hieroglyfi- eli kuvakirjaimilla agavepaperille, --
kirjoitustapa, jossa vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet
hämmästyttävän taidon.
Mexikon valtakunta, jonka kanssa Cortez nyt oli tullut ensimäiseen
tuttavuuteen, ulottui maya-valtiosta Yukatanissa Coloradon ja Rio del
Norten erämaihin asti. Rannikon alangoilta nousi maa, jonka yhteisenä
nimenä oli Anahuak, vähitellen sisämaan ylätasangoille, laaksojen ja
ylänköjen vaihdellessa monin kerroin. Majesteetilliset vuorikeilat,
joista useat oli tulivuoria, kohottivat siellä täällä lumipeittoiset
huippunsa pilviin. Noin 30 penikulmaa rannikolta oli Mexikon ylälaakso,
mainiosti viljelty tasanko täynnään kukoistavia kaupunkeja ja kyliä.
Keskeltä laaksoa kohtasi ihastuneen matkustajan silmää, joka
ympäröivältä vuorelta katseli sinne alas, viisi järveä, joiden kohdalta
suuren pääkaupungin palatsit ja temppelitornit välkkyivät auringon
valossa. Se oli Tenochtitlan, sittemmin Mexikoksi nimitetty.
Maan korkea kukoistus oli saanut alkunsa Toltekeista, lahjakkaasta
nahua-kansasta, joka täällä 500 vuotta oli rauhan töitä harjoittanut ja
perustanut rauhalle rakennetun vakiomuodon. Tieteet ja taiteet olivat
heidän aikanaan saavuttaneet huomattavan asteen. Varsinkin kutoma- ja
metallitöissä olivat Toltekit mestareita. Mutta tapojen ylenmääräinen
hienostuminen oli vaikuttanut turmiollisesti kansan sotalaitokseen, ja
toiset, voimakkaammat heimokunnat ottivat maan haltuunsa. Espanjalaisten
tullessa oli vallalla Aztekien sotainen sukukunta, joka entisten
valtain raunioille oli perustanut mahtavan pappis- ja sotilasvaltion,
laskien voitetut heimokunnat osittaiseen orjuuteen. Toltekien aikana oli
sotajumalan verinen uhripalvelus jättänyt sijaa lempeämmille
uskonnollisille menoille, mutta Aztekit sen jälleen elähyttivät; ja
monen voitetun vihollisen veri juoksi taas Huitzilopochtlin,
sotajumalan, alttarilla. Muinoin rajoitettu kuninkaanvalta oli Aztekien
hallitessa käynyt melkein rajattomaksi yksinvallaksi. Pappis- ja
sotilassäädyt olivat mahtavimmat. Varsinainen kansa, suuri enemmistö,
kitui osittaista orjuutta, ja valloitetut naapuriheimot vihasivat
Aztekien rasittavaa iestä. Kuitenkin olivat Aztekit huolellisesti
säilyttäneet maan aineellisen sivistyksen, osaksi sen henkisenkin.
Paitsi julmaa Huitzilopochtlia, sota- ja kansallisjumalaansa, palvelivat
hekin ylimmäistä olentoa, "tuntematonta jumalaa", sekä lempeää
Tezkatlipokaa, "maailman sielua".
Huitzilopochtlin alttarille oli kukistettujen heimokuntain kuitenkin
joka vuosi suorittaminen alentava verivero, ja he ikävöivät pelastusta
ikeestänsä. Tätä ikävöimistä ilmaisi taru valkoisesta ja lempeästä
Quetzalkoatlista, puolijumalasta, joka muka kerran oli opettanut
Anahuakilaisille maanviljelyksen ja lempeitä, puhtaita tapoja, mutta
sitten Huitzilopochtlin palvelusta paeten kadonnut itäisen meren
avaruuteen, josta hän kuitenkin kerran oli palaava takaisin pystyttämään
uudestaan Toltekien valtaa Anahuakin asukkaiden onneksi.
Mexikon hallitsijana Espanjalaisten tullessa oli nyt azteki Montezuma,
julman Huitzilopochtlin harras palvelija, mutta heikko ja taika-uskoinen
ruhtinas. -- Kun sen tähden rannikkomaaherran kuvallinen kertomus
Cortezin tulosta saapui, luuli Montezuma että jo olikin Quetzalkoatl
maahan tullut valtakuntaansa perimään.
Käsky pantiin sentähden rannikolle menemään että vieraiden tuli lähteä
tiehensä maasta. Mutta samassa lähetti Montezuma runsaat lahjat: kaksi
suurta kiekkokilpeä, toinen kullasta, toinen hopeasta; kypärin täynnänsä
kultajyväsiä, kauniita kankaita ja joukon kalliita koristuksia. Nämä
kuitenkin vain enemmän kutkuttivat Espanjalaisten kullanhimoa, eikä
paluumatkasta ollut puhettakaan. Cortez vastasi mexikolaiselle
maaherralle ett'ei hän millään mokomin voinut luopua aikeestaan tulla
itse keisarin puheille.
Valtansa merkiksi perusti Cortez nyt lähelle maalle-nousupaikkaansa
linnoituksen ja kaupungin, jolle annettiin nimi Villa rica de la Vera
Cruz (totisen ristin kultainen kaupunki), asetti siihen ennakolta
virkamiehet ja nimitytti itsensä niiden kautta "Espanjan kruunun
nimessä" valloitusretken päälliköksi, tekeytyen siten riippumattomaksi
Velasquezista.
Montezuman käskystä kieltäytyivät ympärystön asukkaat antamasta
retkeilijöille ruokavaroja, mutta näitä saatiin pohjoisempana olevan
Cempoalan totomakilaiselta kazikilta, jonka vastikään oli täytynyt
notkistua Aztekien ikeen alle, vaan joka heitä vihasi ja vielä uskalsi
niskoitella heitä vastaan.
Jätettyään 150 miestä varustusväeksi Villa Ricaan ja kapinallisen
vehkeen johdosta upotettuaan laivansa, jott'ei kenkään voisi
ajatellakkaan peräytymistä -- lähti Cortez elokuun 16 p:nä matkalla maan
sisäosaan 300 jalkamiehen, 15 ratsun ja 7 tykin kanssa. Cempoalassa
yhdistyi hänen joukkoonsa 1,300 totomakilaista soturia.
Kolmen päivän vaivaloisen matkan perästä saavuttiin Tlascala eli
"Leipämaa" nimisen vapaavaltion alueelle. Tämä tasavalta oli niinikään
sotakannalla Aztekeja vastaan, jotka senkin tahtoivat laskea valtansa
alle. Sen kansa oli Anahuakin urhokkaimpia heimokuntia, ja sen vapaat
miehet pitivät menestyksellä puoltaan Aztekien anastushankkeita vastaan.
Mutta Euroopalaisia pitivät Tlaskalaiset vihollisina, ja vasta ankarain
tappelujen perästä ratkaisivat Cortezin kanoonat taistelun
Espanjalaisten eduksi. Tlaskalan urhokas, ritarillinen sotapäällikkö
Xikotenkatl lakkasi taistelemasta ainoastaan hallituksen
nimenomaisesta käskystä; ja nyt syntyi Espanjalaisten ja Tlaskalan
miesten kesken liitto, jonka nämä loppuun asti vilpittömästi pitivät.
Cortez oli uskonnollisessa innossaan tähän-astisilla lepopaikoilla
hävittänyt maan-asukkaiden jumalain-kuvat, ripustuttaen heidän
temppeleihinsä sen sijaan neitsyt Maarian ja muiden pyhimysten kuvia:
mutta Tlaskalassa sai varovainen espanjalainen pappi hänet tästä
hankkeesta luopumaan. Tlaskalan miehet pitivät kovasti kiinni
uskonnollisestakin arvostaan, ja heidän pyhimpiä tunteitansa olisi ollut
vaarallista käydä liian kovasti loukkaamaan.
Tlaskalasta kuljettiin rikkaasen Cholula nimiseen kauppakaupunkiin,
jonka asukkaat Montezuman käskystä yrittivät vastarintaa; mutta Cortez
houkutti kaikki heimokunnan päälliköt suureen temppelipihaan ja
surmautti heidät petollisesti kaikki tyyni, jonka jälkeen
Tlaskalaisetkin ryntäsivät kaupunkiin ja teurastivat yhdessä
Espanjalaisten kanssa tuhansittain paikkakunnan viattomia asukkaita, --
urosteko, joka historiassa on saanut nimityksen "Cholulan verilöyly."
Huhu tästä hirmutyöstä kävi Cortezin edellä, eikä enää mikään kaupunki
Espanjalaisten tiellä uskaltanut häiritä heidän kulkuaan.
Popokatepetl'in (Suitsuavan vuoren) ja Iztaccihuatl'in (Valkoisen
neitsyen) nimisten vuorijättiläisten välistä kuljettiin nyt Mexikon
ihanaan laaksoon. Mitä lähemmälle pääkaupunkia tultiin, sitä enemmän
hämmästytti retkeläisiä seudun rikkaus ja viljelyksen loisto. Noiden
kaunisten järvien ympärillä, jotka nyt ovat melkein kauttaaltaan kuivina
ja muunnettuina suola-aroksi, oli sadottain kyliä ja kaupunkeja; ja
vesillä vilisi tuhansittain aluksia ja lautoille rakennettuja
puutarhoja; jotka kaikki kulkivat pääkaupunkiin päin. Tämän kiiltelevät
palatsit ja temppelit (teokalliot) näkyivät jo kaukaa. Maatie tähän
kaupunkiin, joka oikeastaan oli saarella suurimmassa järvessä, meni
pitkin neljää patoa; ja kun näihin rakennetut vipusillat nostettiin
ylös, oli pääsy maan puolelta kaupunkiin ehkäisty. Itse kaupunkiakin
risteili lukuisat kanavat.
Marraskuun 8 p:nä 1519 marssi Cortezin joukko sisään Tenochtitlaniin.
Montezuma, joka kaiken aikaa oli uusilla lahjoilla kokenut saada
vieraita palaamaan, ryhtymättä kuitenkaan mihinkään vastarintaan, oli
itse loistavassa puvussa ja loistavan saattojoukon kanssa vieraita
vastassa. Espanjalaisille annettiin sitten kortteriksi suuri,
linnoituksen tapainen palatsi, johon he asettuivat kuin hyvin
varustettuun sotaleiriin ainakin. Montezuma ja Cortez kävivät nyt
vuorotellen toinen toistaan tervehtimässä, ja Cortez selitti saaneensa
hallitsijaltaan toimeksi kääntää Montezuman ynnä koko hänen kansansa
kanssa kristinuskoon. Montezuma arveli omaa uskoaan yhtä hyväksi ja oli
yhä sittemminkin tässä asiassa taipumaton. Vieraita sanoi hän kuitenkin,
tyhmästi kyllä, luulevansa Quetzalkoatlin jälkeläisiksi ja lupasi maksaa
Espanjan kuninkaalle veroa. Cortez päätti nyt ottaa Montezuman vangiksi,
päästäkseen hänen kauttansa maan herraksi. Niinpä lähti siis hurjan
uskalias espanjalainen päällikkö eräänä päivänä rohkeimpien toveriensa
kanssa Montezuman palatsiin häntä "tervehtimään". Nyt oli vähää ennen
rannikolta tullut tieto että sikäläinen mexikolainen maaherra oli
hyökännyt Villa rican kimppuun, jolloin monta espanjalaista sotamiestä
oli menettänyt henkensä ja heidän päällikkönsä saanut surmaavaan haavan.
Cortez vaati rangaistusta maaherralle[7] sekä että Montezuma itse
joksikin aikaa muuttaisi Espanjalaisten kortteriin, merkiksi
ystävyydestään näitä kohtaan. Montezuma ensimmältä pani vastaan, mutta
kun espanjalaiset ritarit silloin heti paljastivat miekkansa, uhaten
väkivaltaa, suostui hätääntynyt keisari Marinan kehoituksesta Cortezin
vaatimukseen ja seurasi Espanjalaisia heidän kortteriinsa. -- Tästä
lähin oli itse teossa Cortez maan herrana. Hän rupesi Montezuman
pakollisella suostumuksella ja hänen nimessään -- ryöstävien upseeriensa
kautta kokoilemaan "veroa", ja suuret aarteet kasaantui Espanjalaisten
pesään.
Huhtikuun loppupuolella 1520 tuli tieto rannikolta että muuan
Velasquezin lähettämä sotajoukko, jota johti Pamfilo de Narvaez, oli
saapunut riistämään Cortezilta päällikkyyttä, joka oli annettava
Narvaezille. Silloin riensi Cortez ainoastaan 70 espanjalaisen ja
indiaanialaisen apujoukon etupäässä Narvaezia vastaan, joka Cempoalan
lähellä perin pohjin voitettiin. Hän itse, Narvaez, lähetettiin
häpeällisesti takaisin Cubaan, ja hänen sotajoukkonsa meni Cortezin
puolelle.
Täll'aikaa oli Alvarado, jonka Cortez oli jättänyt Espanjalaisten
päälliköksi pääkaupunkiin, suuren mexikolaisen juhlan kestäessä
hyökännyt aseettomain juhlivien kimppuun ja siinä tilaisuudessa
hakkauttanut maahan m.m. melkein koko aztekilaisen aateliston. Seuraus
oli aseellinen hyökkäys Espanjalaisia vastaan julmistuneiden
maan-asukkaiden puolelta, ja Alvarado oli pahemmassa kuin pulassa. Mutta
silloin saapui myös Cortez suuresti lisääntyneen armeijansa kanssa ja
pelasti hetkeksi alapäällikkönsä, sulkeutuen taas tuohon hyvään
linnoitukseen. Mexikolaiset kuitenkin katkerassa vihassaan jatkoivat
hyökkäyksiään sitä vastaan, ja kovia kähäköitä oli nyt joka päivä.
Ruokavarat alkoivat Espanjalaisilta loppua; ja viimein päättivät he muun
neuvon puutteessa pyrkiä satimestaan irti. Tätä varten pantiin onneton,
yhä vankina siellä oleskeleva Montezuma pitämään puhetta kansalle, jolle
hänen tuli vakuuttaa ett'ei hän muka ollutkaan vankina sekä kehoittaa
sitä päästämään vieraita rauhassa pois. Mutta tuskin oli hän avannut
suunsa, ennenkun kauhea ulvonta kuului hänen alamaistensa joukosta ja
kiviä ja nuolia sateli hänen ympärillään. Keisari siinä sai surmaavat
haavat ja heitti henkensä kesäk. 30 p:nä, viimeiseen saakka pysyen
kiinni uskonnossaan ja inholla hyljäten espanjalaisten pappien
kääntämis-yritykset.
Mutta Espanjalaisten täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä pois, koska
heidän tilansa nyt kävi yhä tukalammaksi. Niinpä lähtivätkin he yöllä
vasten heinäkuun 1 päivää liikkeelle. Mutta Mexikolaiset olivat
varuillaan. Espanjalaiset olivat tuskin päässeet sille padolle, jota
pitkin heidän oli yrittäminen ulos kaupungista, ennenkun maan-asukkaat
molemmin puolin rupesivat hätyyttämään heitä veneistänsä, edestä ja
takaakin. Pato-aukoista oli vipusillat otettu pois, ja se kuljetettava
silta, jonka Espanjalaiset laskivat ensimäisen aukon poikki, kulkien
siitä yli, romahti toisessa aukossa järveen. Kauhea näytelmä seurasi.
Jälkijoukko tyrkkäsi etummaisia veteen, ja aukko täyttyi pian
kanoonista, hevosista, aseista, varastoista ja kuolevista ihmisistä, ja
tuota hirveää siltaa myöten kulkivat vähäiset loput Cortezin sotaväestä
aukon yli. Hurjan rohkea Alvarado hyppäsi, nojautuen pitkään keihääsen,
jonka alapään hän iski kiinni pohjassa olevaan romuun, muutamasta
tämmöisestä paikasta poikki -- mexikolaisten ja oman väkensäkin
hämmästykseksi ja ihmeeksi. Se oli mainio "Alvaradon hyppäys", "Salto
de Alvarado," jota nimeä tämä paikka Mexikon kaupungissa vieläkin
kantaa. Espanjalaisten lähtö on historiassa saanut nimekseen:
"Surullinen yö" -- La noche triste -- ja ainoastaan 440 miehellä
l,400:stä pääsi Cortez päivän valjetessa manterelle. Espanjalaiset nyt
pyrkivät Tlaskalaan päin. Otumban luona koilliseen järvistä oli heitä
vastassa suuri mexikolainen armeija, joka kuitenkin hajaantui hurjaan
pakoon, sittenkun urhokas Juan de Salamanca oli sen päälliköltä
riistänyt Mexikolaisten sotalipun, hakatessaan itse päällikön maahan.
Nyt marssivat Espanjalaiset Tlaskalaan, jossa levähdettiin. Cubasta tuli
tänne melkoinen apujoukko, ja Cortez ryhtyi uudelleen yritykseensä --
Mexikon valtakunnan kukistamiseen ja valloittamiseen.
Tätä varten rakennutti hän nyt laivaston, kolme sotaprikiä, joiden
valmiiksi hakatut laivapuut irtonaisina kuljetettiin ystävälliseen
Tezkukoon Mexiko-järven itärannalla, -- vaivaloinen hinaus maitse,
niinkuin Balboan samankaltainen mainio työ. Saapuneena sotaväkineen
Tezkukoon, liittäytti Cortez laivansa kokoon, työnnätti ne järveen ja
alkoi Tenochtitlanin piirityksen. Tätä kesti puoli kolmatta kuukautta.
Mexikolaisten keisarina oli nyt voimakkaampi mies kuin Montezuma,
nimittäin hänen vävynsä ja veljensä-poika, nuori, urhokas Guatemozin.
Tämä oli varustanut pääkaupunkinsa hyvään puolustustilaan, tehden joka
talosta linnoituksen; ja Mexikolaiset sotivat isänmaansa, kunniansa ja
henkensä puolesta kuin sankarit, pelkäämättä kuolemaa, pelkäämättä
nälkää, joka lopulta kävi piiritetyssä kaupungissa kauheaksi. Näytelmiä
Jerusalemin kauhistuksesta oli nähtävänä, mutta kerta toisensa perästä
syöstiin hyökkäävät Espanjalaiset takaisin. Viimein -- kun läheiset
heimotkin, jotka vihasivat Aztekien yliherruutta, olivat yhtyneet
Espanjalaisiin -- päätti Guatemozin, kaikilta tahoilta ahdistettuna,
suljettuna linnaansa, pujahtaa pois etsimään apujoukkoja kauvempaa
maaseuduilta. Silloin äkkäsivät hänet Espanjalaiset, ja urhoollinen
keisari puolisoineen joutui vangiksi. Päällikön kukistuttua murtui
Mexikolaisten vastarinta. Kaupunki, nyt suureksi osaksi raunioina,
antautui. 200,000 oli kaatunut sen piirityksessä. Huolimatta
hävityksestä, oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön. Mutta kun arveltiin
vangitulla keisarilla olevan vieläkin suuremmat aarteet piilossa,
pantiin hän polttolavalle, tunnustusta varten kidutettavaksi. Guatemozin
ei kuitenkaan mitään "tunnustanut", jonka tähden Cortez hänet pelasti
palamasta, mutta sittemmin kuitenkin mestautti.
Mexiko oli valloitettu. Pääkaupungin kanssa alistui koko maa, koko
Anahuak. Espanjalaiset jakasivat viljelysmaat keskenänsä, ja kotimainen
väestö tehtiin orjiksi. Kristillisten pappien uskonnollinen hurjuus ja
sotamiesten raakuus oli hävittänyt kaikki, mikä vain oli minkäänlaisessa
yhteydessä vanhan viljelyksen ja sivistyksen kanssa. Anahuakin
kirjalliset muistomerkit ja parahimmat näytteet Toltekien taiteesta
korjasi murhaava liekki. Ikivanha kultuuri vaipui ikuiseksi hautaan.
Kristittyjen kirkkoja kohosi teokalliojen paikoille, ja ihan uusi Mexiko
kasvoi vähitellen vanhan raunioille. Joukko espanjalaisia perheitä
muutti Cubasta tänne. Valloitettu maa sai nimekseen Uusi Espanja, ja
Cortez tuli kuninkaan käskynhaltiaksi.
Sivistysvallat Guatemala ja Yukatan valloitettiin sitten, ja nyt
Cortezin alapäälliköt saivat tilaisuutta osoittaa johtaja-kuntoansa. --
Mexikon valloittajalla oli vihollisia, jotka Espanjan hovissa syyttivät
häntä itsevaltaisista pyrinnöistä ja yhteisten varojen tuhlaamisesta.
Hän matkusti v. 1527 Espanjaan puolustamaan itseänsä, ja loistavasti
häntä kohdeltiin, mutta Mexikon sivilihallinnon Cortez menetti. Hän
vetäytyi suurille tiluksilleen Oaxaca-laaksossa, mutta ryhtyi sittemmin
jälleen merilöytöihin. Niinpä hänen toimestaan löydettiin Californian
niemimaa v. 1533 ja perustettiin sinne Culiacan niminen siirtokunta.
Sivilimaaherra Mendoza viimein kielsi Cortezin haaskaamasta väkeä
tämmöisiin yrityksiin. Silloin hän uudestaan, v. 1540, lähti Espanjaan
-- valittamaan. Mutta täällä ei nyt enää "Aztekien teurastajasta"
piitattu. Niinkuin ennen Colombo hännysti hän nyt hovin perässä
kaupungista kaupunkiin, saamatta koskaan ratkaisevaa vastausta. Mexikoa
Cortez ei enää nähnyt. Hän kuoli joulukuun 2 p:nä 1547 lähellä Sevillaa.
Ruumis vietiin sittemmin Uuteen Espanjaan; mutta 1823 vuoden
vallankumouksessa katosi kirstukin, jossa lepäsi Mexikon valloittajan
luut.