Tyvenen Meren löytö. Magalhaens.
Colombo oli alkanut espanjalaisten seikkailijain kultaisen aikakauden.
Neljänkymmenen vuoden kuluessa hänen kuolemastaan toimittavat
Espanjalaiset nyt hämmästyttäviä töitä löytöretkien ja valloitusten
alalla. Ja uusiin voittomaihin rientää parvi toisensa perästä
innokkaita, rohkeita, kullanhimoisia ihmisiä kaikista säädyistä
-- onnen-onkijoita kaikki tyyni.
Tähän ihmisluokkaan on luettava sekin mies, jolle tulee kunnia Tyvenen
Meren löydöstä. Hänen nimensä oli Vasco Nunes Balboa, rappeutunut
aatelismies Estremadurasta Espanjassa. Siirtolaisena Hispaniolassa
harjoitti hän jonkun aikaa maanviljelystä, mutta kyllästyi eräänä
kauniina päivänä siihen ja piiloutui -- matkarahan puutteessa --
Enciso nimisen lakimiehen omistamaan laivaan, joka oli menossa Dariaan
perustamaan siirtokuntaa. Santa Maria del Antiguan nimellä
perustettiinkin tämmöinen Uraba-lahden länsirannalle; mutta siirtolaiset
tekivät Balboan johdolla kapinan Encisoa vastaan, panivat tämän laivaan
ja lähettivät hänet takaisin Espanjaan.
Balboa, joka nyt valittiin siirtokunnan hallitusmieheksi, järjesti
pontevalla voimalla tämän asiat, muodostaen, näet, varsinaisen
ryövärivallan, joka laski allensa läheiset indiaani-heimot ja
säälimättömällä julmuudella ryösti kaikki mitä heillä oli. Muutamalla
ryöstöretkellään sai Balboa kuulla puhuttavan suuresta merestä, joka
olisi kuuden päivämatkan päässä eteläänpäin ja jonka rannalla rikas
kultala tavattaisiin. Sinne sitä mennään. Syyskuussa v. 1513 lähti
Balboa parin sadan Espanjalaisen kanssa, joiden kapineita 600 indiaania
kantoi, liikkeelle pohjois-rannikolta, samosi joukkoineen vuorten poikki
ja aarniometsäin halki, voittaen vaarat ja vaivat, ja saapui vihdoin
syysk. 25 p:nä Cordillerien vuorten korkeimmalle harjalle, josta
ihastunut retkikunta näki edessään äärettömän valtameren. Neljä päivää
kuljettiin nyt vuoren rinnettä alaspäin, kunnes syysk. 29 p:nä
seisottiin San Miguel-lahden partaalla Etelämeren rannikolla.
Rannikon asujamilta sai Balboa tietää että etelämpänä olisi olemassa
erinomattain kultarikkaita maita ja väkirikkaita, suuria kaupunkeja,
joissa vilkasta kauppaa käydään. -- Tätä tarinaa oli m.m. kuulemassa
Balboan lähin apulainen, muuan laiha, kalpea, mustaverinen mies, jonka
silmistä kävi kamala ja kavala katse. Se oli Francisco Pizarro.
Tapaamme hänet myöhemmin.
Mutta Balboa palasi takaisin, tehtyään kaikki seudun kazikit
veronalaisiksi. Ja paluumatkalla ryöstettiin maan-asukkaiden kylät
paljaiksi, hävitettiin ja poltettiin. Ihan syyttömästi hakattiin
indiaaniparkoja laumottain maahan, Espanjalaisten verikoirat repivät
heitä hampaissaan, ja sammumaton viha valko-ihoisia vastaan sytytettiin
sitä ennen ystävällisten heimojen sydämiin. Lastattuna kullalla ja
helmillä -- ja luultavasti myöskin hyvällä omatunnolla -- palasi Balboan
kunnianarvoisa retkikunta tammikuussa 1514 takaisin Uraba-lahdelle.
Balboa lähetti sitten suorastaan Espanjaan laivan -- viemään tietoa
merkillisestä löydöstä ja paljon kultaa. Täten toivoi hän saavansa
Encisoa vastaan tekemänsä kapinan anteeksi ja tietysti tulevansa
asianomaisesti vahvistetuksi käskynhaltiaksi siirtokunnassa. Mutta se
oli jo liian myöhäistä. Espanjasta oli lähetetty Pedrarias de Avila
käskynhaltiaksi Dariaan ja hänen kanssaan loistava seurue aatelismiehiä
ja sotureita. Balboa nyt nimitettiin adelantadoksi, maaherraksi,
Etelämeren rannikolle, mutta alistettiin Avilan käskettäväksi. Tässä
virassaan oli Balboa tavattoman toimekas. Hän aikoi m.m. etsiä tuon
rikkaan kultamaan etelässä. Sitä varten tarvittiin laivasto. Kun sopivia
laivapuita ei ollut saatavissa etelärannikolla, hinautti hän niitä
aarniometsäin halki indiaanein hartioilla pohjoisrannasta asti; ja kun
ainekset saatiin perille, olivat ne kelvottomat, jonka tähden
sanomattoman vaivaloinen hinausretki oli tehtävä uudestaan. Mutta se
tehtiin; ja Balboa oli juuri kerjennyt saada neljä sotaprikiä valmiiksi,
kun Pedrarias de Avila kutsutti hänet Santa Mariaan. Kuninkaan
käskynhaltia oli ruvennut epäilemään alapäällikköään ja katseli karsain
silmin hänen suuria varustuksiansa. Päästyään Santa Mariaan vangittiin
sentähden Balboa heti, ja lahjottu oikeus tuomitsi hänet kapinallisista
vehkeistä kuolemaan. Eikä se ensinkään auttanut että hän oli -- Avilan
vävy. Tyvenen Meren löytäjän kaula katkesi mestauspölkyllä v. 1517.
Balboan rakentamaa laivastoa käytettiin muihin yrityksiin -- pohjosessa
päin, jolloin Fernandez de Avila, Pascual de Andegoya ja Hernandez de
Cordova valloittivat Nicaraguan. Darian siirtokunta itse eli
Kultainen Castilia, kuten sitä siihen aikaan nimitettiin, joutui
tykkänään rappiolle. Indiaaniväestö hävitettiin, maanviljelys jäi
sikseen, ja erämaa ja liejukuume pääsivät vanhoille valloilleen. Viimein
lähtivät Espanjalaisetkin sieltä tiehensä kaikki tyyni ja muuttivat
Etelämeren rannalla olevaan Panamaan, joka silloin tuli uusien,
merkillisten yritysten alkupisteeksi, kuten vastedes saamme nähdä.
* * * * *
Tyvenen Meren löytö olisi, niin suuri kuin se itsessään olikin,
kuitenkin jäänyt puolinaiseksi, ell'ei mitään meritietä sinne ja siten
Amerikan länsirannikolle niinikään olisi löydetty. Tämän seikan
oivalsivatkin tietysti heti Espanjalaiset, jotka samaa tietä pyrkivät
Maustesaarille. Jo v. 1515 koki muuan Diaz de Solis etsiä pääsytietä
Balboan löytämään mereen, mutta La Plata-lahden rannalla tappoivat hänet
alku-asukkaat, ja hänen retkikuntansa palasi takaisin kotia.
Sen salmen löytäjäksi, joka Amerikan eteläisimmästä osasta viepi
Tyveneen Mereen, tuli Portugalilainen Fernao Magalhaens. Hän oli
syntynyt vuonna 1480, kunnosti itseään Indiassa ja taisteli mohrilaisia
vastaan Afrikassa, mutta joutui esivaltansa epäsuosioon ja vetäytyi
yksityis-elämään. Harjoitellessaan nyt kosmografillisia ja
meritieteellisiä opintoja, tuli hän siihen vakuutukseen, että
Maustesaarille paraiten päästäisiin Balboan löytämän valtameren poikki,
kunhan vain löydettäisiin siihen johtava salmi, jonka olemassa-oloa hän
ei epäillyt.
Magalhaens kääntyi Espanjan hallituksen puoleen ja saikin
käytettävikseen viisi laivaa, jotka syyskuussa 1519 lähtivät liikkeelle
Lucar de Barramedan satamasta. Retkikunta saapui Brasilian rannikolle
8:n leveysasteen alla ja purjehti, tarkasti tutkien kaikkia sen lahtia,
etelään päin, kunnes se vihdoin, vietettyänsä talven pienessä San Julian
nimisessä lahdessa ja kadotettuaan myrskyssä yhden laivan, lokakuun 10
p:nä 1520 tuli korkean kallioniemen kohdalle, jolle annettiin nimi Cabo
de las Virgines. Ja sen takana aukeni retkeläisten eteen tuo kauvan
kaivattu salmi. Kolme viikkoa kesti matkustus sen eksyttävän saariston
kautta, sen luikertelevien, kapeiden pikku-salmien läpi, ulapalta
ulapalle; mutta vihdoin, marraskuun 18 p:nä 1520, päästiin Cabo
Deseadon ohitse ulos Suuren valtameren lakeudelle -- nyt enää
ainoastaan kolmella laivalla, sillä yksi oli taas menetetty sillä
tavoin, että miehistö tappoi sen katteinin ja purjehti tiehensä takaisin
Espanjaan.
Mutta löydetyn salmen kautta oli nyt viimeinkin päästy vesitietä myöten
siihen suureen valtamereen, joka yhdessä Atlantin kanssa yhdistää
Euroopan Aasiaan ja muinaiseen Indiaan. Tapaus oli siis
maailman-historiallisesti tärkeä; ja tuolla pitkällä salmella on
vieläkin Magelhaensin nimi.
Cabo Deseadosta purjehti Magalhaens sitten pohjoseen päin pitkin
Etelä-Amerikan länsirannikkoa 37 leveysasteelle saakka, josta hän
rohkeasti kääntyi luoteesen päin, todistettuansa että Uusi Maailma
ulottui yhä edemmäs pohjoseen.
Loppupuoli Magalhaensin matkaa, joka tuli vieläkin tärkeämmäksi
kosmografian puolesta, ei koske suorastaan aineesemme, jonka tähden
tässä siitä vain muutamalla sanalla muistutamme. Neljä kuukautta yhtä
mittaa purjehti Magalhaens tuon äärettömän valtameren lakeuksia -- ja
retkeilijöitä suosi alinomaa myrskytön ilma, jonka tähden merelle
annettiin nimi Tyven (El pacifico). Vihdoin marraskuun lopussa 1521
tultiin, kun tultiinkin, Filippinien saaristoon, jossa Matan-saaren
asukkaat mainion Magalhaensin tappoivat. Kolmesta laivasta onnistui
ainoastaan yhden, Viktorian, Afrikan eteläpuolelta, tuhannet vaivat
kestettyään, mutta rikas maustelasti Molukkeilta muassaan, päästä
takaisin Espanjaan. Sen päällikkönä oli Sebastian del Cano ja se oli
tehnyt ensimäisen matkan maapallon ympäri. Cano sittemmin aateloittiin
ja sai vaakunakseen maapallon kuvan, johon oli piirretty kirjoitus:
Primus me circumdedisti (Sinä ensimäisenä minun ympärini kuljit).
Kertomuksen tästä merkillisestä matkasta kirjoitti Italialainen Antonio
Pigafetta, joka kaiken aikaa oli retkikunnan muassa.