Lähimmät kuukaudet menivät nyt Granadan maakunnan olojen järjestämiseen,
mutta huhtikuun 17 p:nä nimitettiin Colombo perinnölliseksi amiraaliksi
ja käskynhaltiaksi kaikissa maissa, jotka hän ehkä löytäisi. Sen ohessa
hän saisi 8:n osan kaikista tuloista, jotka uusista voittomaista tulisi
lähtemään, ja 10:n osan löydettävästä kullasta ja muista kalleuksista.
Sitä vastoin tuli hänen suorittaa 8:s osa matkan kustannuksista. --
Vanha tarina kertoo että kuningatar Isabella oli myynyt jalokivensä,
saadakseen kokoon ne 1,140,000 maravedia, jotka Castilian kruunu pani
matkakustannuksiin. Mistä Colombo sai rahoja osuutensa suorittamiseen,
ei tiedetä.
Huhtikuun 30 p:nä nyt annettiin käsky kolmen laivan valmistamiseen
Palos-satamassa, joka sijaitsee muutamassa Atlantin muodostamassa
pienessä lahdessa ja johon jo siihen aikaan ainoastaan pienemmät laivat
pääsivät, semmoiset, joita käytettiin rannikkokulkua ja Välimeren
matkoja varten. Niitä sanottiin karavelleiksi, ja ne olivat joko
kokokantiset taikka varustetut kannella ainoastaan kummastakin päästä,
mutta avonaiset keskeltä. Ne laivat, jotka Colombo nyt sai
käytettäväkseen, olivat nimeltään Marigalanta, La Pinta ja La Nina,
joista Marigalanta oli kokokansinen, toiset kaksi ainoastaan
puolikantisia. Laivankuljettajina Pintalla ja Ninalla oli kaksi veljestä
Pinzon ja perimiehenä Marigalantalla niinikään kolmas veli Pinzon.
Miehistö oli sekalaista seurakuntaa, sekä hyviä, kokeneita merimiehiä,
kuten mainitut Pinzon veljeksetkin, että m.m. joukko pahantekijöitä,
jotka paremman puutteessa otettiin vankiloista.
Elokuun 3 p:nä 1492 nosti viimeinkin pieni laivasto ankkurinsa ja lähti
purjehtimaan. Kanarian saarilla viivyttiin kuitenkin kokonainen kuukausi
viimeisten valmistusten suorittamista ja muutamia korjauksia varten.
Vasta syyskuun 8 p:nä laskettiin Teneriffan ohitse ulos valtameren
aukealle ulapalle.
Ja meren selvällä selällä keikkuvat nyt nuo kolme pientä alusta, ohjaten
kulkunsa länteenpäin, yhä vain länteenpäin. Syyskuun 16 p:nä tulevat ne
paksuun meriruohostoon, sargossa-mereen, joka vaikuttaa vaihetusta
tuossa ikuisessa yksitoikkoisuudessa ja jota muutamat merimiehet jo,
kaukaa katsoen, ovat arvelleet maaksi. Mutta "uiskentelevat
ruoholautat", kuten Colombo niitä nimittää, lakkaavat, ja taas kynnetään
ääretöntä vesilakeutta. Tämä ikävystyttävä, ijankaikkinen
yksitoikkoisuus alkaa vaikuttaa masentavasti miehistön mieleen, ja
vanhimmatkin merikarhut rupeevat pudistelemaan päätänsä, kun viikko
toisensa perästä kuluu ilman mitään muutosta. Pitäisi kai tuon
houreellisen amiraalin jo huomata että valtameren pinta on päätön, että
sitä kestää "maailman loppuun" asti, jota ei ole olemassa. Veljekset
Pinzonkin, jotka ovat kokeneimpia merimiehiä, aavistavat pahaa. Mutta
Cristoforo Colombo yksinään seisoo tyvenenä, rohkeana, järkähtämättömänä
Marigalantan keulassa, tähystellen taivaan-reunaa, valmiina tervehtimään
ikivanhan Indian rikkaita rantoja. Mutta näitä ei näy, ei näy. Miehistö
rupee nurisemaan, ja jo pyydetään että amiraali kääntäisi kokat takaisin
itäänpäin.
Mitään varsinaista kapinaa ei kuitenkaan, kaikesta päättäen, syntynyt,
vaikka kulkupuheet sittemmin tiesivät yhtä ja toista semmoisesta kertoa,
muun muassa että miehistö jo olisi uhannut viskata Colombon mereen,
ell'ei hän kääntyisi kotiapäin. Tästä on hän vain lyhyesti merkinnyt
päiväkirjaansa: "Väki ei enää sano kestävänsä ja valittaa matkan
pituutta; mutta minä koen parastani elähyttääkseni heidän rohkeuttaan ja
virittääkseni heissä uutta toivoa."
Tämä muistiin-pano on siltä ajalta, jolloin arvattavasti nurina oli
kovimmillaan. Samaan aikaan rupesi kuitenkin jo näkymään enteitä
läheisestä maasta: tuoretta ruohoa, samaa lajia kuin ainoastaan jokien
rannoilla kasvaa, uiskenteli veden-pinnalla; vihreävärinen kalalaji,
jota tavataan ainoastaan karien luona, saatiin näkyviin,
orjantappura-pensas, jossa oli tuoreita marjoja, ajelehti ohitse, ja
merimiehet onkivat vedestä milloin ruokoputken, milloin pienen
lautapalasen, milloin taidokkaasti veistetyn sauvan. Silloin väistyi
viimeinkin synkkä mieli-ala meriväen rinnasta, ja 11 p:nä lokakuuta
nähtiin taivaan rannalla tuota "tärähtelevää valostusta", jonka sanotaan
merkitsevän asutun maan läheisyyttä. Sitä kohden kuljetaan, ja laivaväki
odottelee "pamppailevalla sydämellä." Ilta tulee, pilvinen lokakuun
ilta. Kello on 10. Amiraali on vielä kannella, ja hänen silmänsä kokee
tunkea paksun pimeyden läpi. Silloin näkee hän yht'äkkiä valoloisteen,
joka hetkisen aikaa liikkuu ylös alas ja sitten katoo. Hän tietää nyt
varmaan että maata on lähellä; ja klo 2 aamulla lokakuun 12 p:nä --
eräänä perjantaina -- paukahtaa La Pintasta ennakolta sovittu laukaus,
joka merkitsee että maata on näkyvissä. Merimies Juan Rodriguez
Bermejo on La Pintan mastohäkistä, juuri kun kuu pisti esiin pilvistä,
nähnyt valkoisen, hiekkaisen niemen pistävän ulos mereen, ja hänen
hieman ylöspäin siitä silmäillessään huomannut maata sen takana. Se oli
Amerikan ranta, jonka hän -- ensimäisenä kaikista Etelä-Euroopan
asukkaista -- oli nähnyt. Itse luuli hän, kuten Colombokin, että se oli
Indian. Kuningatar Isabella oli määrännyt 10,000 maravedin vuotuisen
eläkkeen sille, joka ensiksi näkisi maata. Bermejo tämän johdosta
ilmoitti oikeutensa, mutta -- Colombo piti, kun pitikin, itse rahat,
väittäen että hän muka jo edellisenä iltana, tuon liikkuvan valoloisteen
huomatessaan, oli ensiksi nähnyt maata. Tämä seikka oli niitä, jotka
vaikuttivat että merimiehet eivät suuresti pitäneet Genovalaisesta.
Päivän valjetessa nähtiin matala, vihreä maa ylenevän aalloista. Sitten
selveni tulokkaiden silmiin komea metsä, ja metsästä juoksi alastomia
ihmisiä rantaan. Ankkurit laskettiin. Colombo astui, puettuna loistavaan
pukuun, veneesen ja soudatti maalle, pitäen kädessään Castilian ja
Leonin kuningaskuntien lippua. Häntä seurasivat toisissa veneissä Pintan
ja Ninan katteinit. Vieraiden hypätessä rannalle, juoksivat maan
asukkaat peloissansa pakoon, mutta palasivat pian takaisin, ja nyt alkoi
vilkas vaihtokauppa. Asukkaat toivat hedelmiä ja maissia, josta saivat
lasihelmiä, neuloja, pieniä kulkusia ja muita arvottomia leluja, hyppien
iloisina kuin lapset tavattomista tulijaisistaan. Vieraita arvelivat he
korkeimmiksi olennoiksi ja osoittivat, erittäinkin Colombolle, melkein
jumalallista kunniaa. Viitoten ja merkiten tultiin jotakuinkin toimeen,
ja siten sai Colombo tietää että heidän maansa oli saari, jota he
nimittivät Maguayana (Guanahani), mutta Colombo antoi sille, -- hän
luuli sen sijatsevan Indian rannikon edustalla, -- nimeksi San
Salvador (Pelastaja). Se oli kaunis, hedelmällinen maa ja asujamet
erittäin lempeäluontoista, hyvänsävyistä, siivoa kansaa. Vyötäisillä oli
heillä verho, mutta muuten ei peittänyt kaunista, solakkaa ruumista
mikään vaatetus. Tämä saari oli Bahama-saariston pitkää ryhmää, joka
ulottuu Floridasta pohjassa Haitiin etelässä, mutta mikä näistä 28
saaresta Guanahani oli, siitä ei koskaan ole päästy selville. Saarilla
on nyt ihan toiset, englannin-kieliset nimet, ja niiden maanluonto on
surkean metsähävityksen kautta niin muuttunut entisestä, että niitä on
mahdoton tuntea. Mitään liriseviä lähteitä ja sisäjärviä, joista Colombo
puhuu, ei enää ole olemassa -- kiitos euroopalaisen sivistyksen
kehitykselle!
Mitään kultaa ei tältä saarelta saatu. Naiset käyttivät kuitenkin
koristuksena pieniä kultapalasia nenänjuuressa, ja kun kysyttiin missä
tuota keltaista metallia olisi saatavana, viittasivat asukkaat etelään.
Koko retki tarkoitti etupäässä kultaa, ja nuo pienet kultalevyt
Guanahani-naisten nenänjuuressa kiihoittivat kovasti Colombon ja hänen
seuralaistensa himoa. Viikon päivät saarella viivyttyänsä, nosti
laivasto jälleen ankkurinsa ja ohjasi kulkunsa länsi-etelään, purjehtien
useiden pienempien saarien sivutse ja käyden monessa maallakin. Kaikki
olivat ne kauniita kuin pienet paratiisit ja vieraat ihan
ihastuksissaan. Lokakuun 27 p:nä saavutaan viimein suurelle Cuban
saarelle. Laivat lasketaan ankkuriin komeaan Nepe-lahteen. Colombo on
kovasti mielissään maan erinomaisesta kauneudesta, oivallisista
satamista ja valtavista joista, jotka täällä hänen silmäänsä kohtaavat.
Hän jo todellakin luulee saapuneensa tarujen ylistämään Zipangoon Aasian
itärannalla ja lähettää kaksi miestä, joista toinen ymmärtää
hebrean-kieltä, viemään katolisten majesteetien tervehdyskirjettä maan
kuninkaalle, joka tarinan mukaan asuu "kultakattoisessa palatsissa";
mutta miehet tietysti pian palaavat takaisin tyhjin toimin. Tuo
kultainen kuningas oli alaston "kaziki", heimopäällikkö, yhtä
alastomassa villilaumassa. Kultaa ei Cuban saareltakaan saatu muuta kuin
hyvin vähäsen, mutta sen sijaan tavattiin viljeltyjä vainioita, joissa
kasvoi Espanjan pippuria ja yam-juuria sekä vielä toinenkin kasvi, josta
kerran oli koko sivistyneellekin maailmalle tuleva merkillinen nautinto.
Tuon kasvin kuivia, kierteelle käärittyjä lehtiä tämän saaren villit
pitivät suussaan, sytyttivät toisesta päästä palamaan ja puhalsivat
sitten kurkustaan ja sieramista paksuja savupilviä. Näitä lehtikääryjä
nimittivät villit: tabak, ja sen nimen on tämä "indiaanien" keksimä
nautintoaine saanut pitää tähän päivään saakka. Me hartaat
tupakoitsijat, kiittäkäämme heitä kaikki tästä oivallisesta keksinnöstä.
Mitä olisi maailma ilman sitä!
Muutaman päivän perästä lähti amiraali taas merelle, kulkien tällä
kertaa itäänpäin pitkin rannikkoa, jota tutkittiin. Yöllä vasten
marraskuun 21 päivää hiipi Alonzo Pinzon Pinta-laivoineen tiehensä ja
oli aamulla kadoksissa. Hän, näet, lähti tekemään löytöjä omin päinsä ja
saavuttamaan kultaa ja kunniaa ilman Colombotta. Pian löysikin hän San
Domingon, jolle nyt ensiksi annettiin nimi Hispaniola (Pieni Espanja).
Kultaa löysi Pinzon kuitenkin tältä saarelta niinikään varsin vähän[4]
ja lähti sentähden muutaman viikon mentyä jälleen merelle.
Joulukuun 5 p:nä tuli Colombokin Hispaniolaan, "Länsi-Indian Eeteniin."
Asujamet täälläkin olivat rauhallisia ihmisiä, joita -- luvultaan noin
300,000 henkeä -- heimopäälliköt eli kazikit hallitsi. Kovasti he
ihmettelivät vieraita; ja samat kohtaukset kuin Guanahanissa ja muilla
saarilla uusittiin. Joulu-aattona tapahtui Colombolle täällä suuri
onnettomuus. Marigalanta joutui kovassa myrskyssä karille ja
perinpohjaiseen haaksirikkoon. Nyt ei ollut muu neuvona kuin muuttaa
Ninaan, jonka maston nokkaan siis Colombo nosti lippunsa. Mutta kun
tähän laivaan ei mahdu niin paljon väkeä, päättää Colombo jättää osan
väestään saarelle ja itse purjehtia takaisin Euroopaan. Haiti-niemelle
perustetaan pieni linnoitus, jolle annetaan nimeksi Navidad ja
miehistöksi 40 sielua kolmen upseerin johdolla. He saavat aseita,
ampuma- ja ruokavaroja sekä käskyn odottaa amiraalinsa takaisin-tuloa,
mutta samassa myöskin osviittoja varsinaisen siirtokunnan muodostamiseen
ja -- kullan kokoilemiseen.
Colombo nyt lähti purjehtimaan takaisin Espanjaan, annettuaan sitä ennen
villeille pienet läksiäispidot, joissa näitä m.m. säikähytettiin pyssyn
ja kanoonan paukauksilla. Se opettaisi heitä pitämään merentakaisia
vieraita kunniassa. No, mutta Colombo on nyt kotimatkalla, ja tammikuun
10 p:nä tullaan yhteen karkuteillä olleen Pintan kanssa. Karkuretken
johdosta syntyneet riidat sovitaan pois ja purjehditaan sitten yhdessä
pari viikkoa. Mutta kun Colombo matkalla tekee pienen poikkeuksen
kurssistaan, etsiäksensä Amazonien satusaarta, jättää hänet taasen
Pinzon oman onnensa nojaan ja purjehtii toisaalle.
Colombo ei kuitenkaan -- kummallista kyllä! -- löytänyt tuota
ihmeellisiä maata, missä ainoastaan naiset hallitsevat ja vallitsevat,
ja hän siis käänsi kokkansa Euroopaan. Tuuli tuuditteli hänen pientä
purttansa varsin sievästi eteenpäin, kunnes Azorien saaret tulivat
näkyviin. Mutta silloin nousi, helmikuun 12 p:nä, ankara myrsky, ja tuo
heikko hernepalko oli hautansa partaalla. Colombo, joka ei luullut
pälkäästä pääsevänsä, tahtoi kuitenkin että hänen tärkeä löytönsä tulisi
maailman tiedoksi ja kirjoitti pergamentille lyhyen kertomuksen
matkastaan, kääri sen vahakankaan sisään, piirsi osoitteen Espanjan
kuninkaalle ja kuningattarelle, sulki sitten kääryn pieneen tynnyriin ja
viskasi tämän mereen. Sitä ei sitten koskaan löydetty -- eikä
tarvittukaan; sillä Nina laiva pelastui, kun pelastuikin, hirmumyrskyn
vallasta ja saapui helmikuun 18 p:nä Santa Marian satamaan Azorien
saarilla. Siellä viivyttiin kymmenen päivää, mutta maaliskuun 4 p:nä
laskee alus ankkuriin Tajo-joen suussa.
Täältä kirjoitti Colombo kirjeen Portugalin kuninkaalle, joka heti
kutsutti hänet Valparaisoon ja piti siellä hyvin hyvänä, kuunnellen
hartaasti tavatonta matkakertomusta. Mutta pian lähtee Colombo taas
purjehtimaan ja on maaliskuun 15 p:nä 1493 jälleen eheänä
Palos-satamassa, samassa paikassa, josta retkikunta 7 kuukautta ja 12
päivää sitten lähti oudolle matkalleen. Samana päivänä saapui Pintakin
satamaan. Pinzon oli kieltämättä paljon vaikuttanut Uuden Maailman
löytöön. Ninan kuljettaja kuitenkin kotiin palattuansa pian kuoli. Hänen
poikansa sekä hänen veljensä pojat koroitti sittemmin Kaarle viides
aatelissäätyyn, koska isät olivat Espanjalle suuret hyvät-työt tehneet.
Palos-satamasta jo lähetti Colombo niinikään kirjeen Espanjan
majesteeteille, jotka silloin oleskelivat Barcelonassa, sekä täydellisen
kertomuksen matkastaan. Tämä kertomus painettiin heti Barcelonassa,
johon kirjapaino vasta oli perustettu. Ja muutaman viikon perästä oli se
käännettynä latinan-kielelle. Tätä käännöstä ilmestyi toinen toisensa
perästä 4 painosta, ja vielä samana vuonna otettiin siitä jälkipainoksia
melkein kaikissa Euroopan suuremmissa kaupungeissa. Sillä tavoin sai tuo
vähää ennen keksitty kirjan-painamisen taito aavistamattomalla
nopeudella levittää tietoa siitä suuresta maailmantapauksesta, joka ynnä
sen itsensä kanssa oli alkava uuden, entistä valoisamman ajanjakson
ihmiskunnan historiassa.
Colombo itse lähti, oltuaan pari viikkoa tervehtimässä vanhoja ystäviään
La Rabida luostarissa, Barcelonaan, ja matkalla sinne häntä kohdeltiin
kuin ruhtinasta. Niinikään tervehtivät häntä majesteetit erinomaisella
kunnioituksella, ja kaikki hänen arvonimensä ja etunsa vahvistettiin.
Uusi retkikunta päätettiin välimmiten panna toimeen, ja joukko hovi- ja
aatelismiehiä pyysi saadakseen seurata Colomboa uudella retkellä --
kultamaihin, sillä kulta se kovasti ritaria kutkutti.