oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman
kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen
oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen
keltaiseksi ja näytti rajuilmaa ennustavan. Ilmakin tuntui raskaan
painostavalta.
Mitähän tämä saattoi merkitä?
Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi
Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin
ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos
ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään
mökkiäkään ei lähitteillä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin,
niin pian kuin suinkin pääsi.
Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä.
Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä
salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.
Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat,
ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla
vauhdilla puun runkoa vastaan ja jäi liikkumatonna makaamaan; lapset
putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta paljaalla
säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei
liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.
"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivossaan, mutta
pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa
rajuilmaa vastaan.
Sven tunsi edesvastauksensa suureksi. Hän huomasi, että äidin oli
käynyt vallan huonosti, mutta mitäpä hän nyt voisi tehdä? Jättäisikö
tänne äidin ja pikku siskot ihan oman onnensa varaan ja lähtisi kylästä
apua hakemaan. Ei, se ei käynyt laatuun. Mutta eihän tännekkään
saattanut jäädä!
"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti hän Rigmorin rukouksiin
yhtyen. Hellävaraa hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen
kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui
kylään, laahaten perässään kaatuneet rattaat, sai väki siellä jalat
allensa ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille.
Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä
kohtasi, oli kerrassaan liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin
katsella.
Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
Hirvenhoviin lähetettiin sana. Telefoonia ei voitu käyttää, sen oli
myrsky tuhonnut.
Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku
Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä
väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin
tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät kuitenkin
onnistuvan.
Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihen peitossa, ei hän
kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat
hiljaiseen valitukseen.
"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui
lapsen päällä levätessään vähitellen eloisammaksi.
Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti
lientyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen
tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.
"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä
rukoillen että lohdutellen.
Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta ei
hän uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn tuskien alla irvistykseksi
vääntyvän. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi
levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä
hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He
voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.
Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä
huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus
tunkeutua hänen mieleensä.
"Paljonko kello on?" kysyi hän.
"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen
tehtäväkseen.
"Aamuko on?"
"Ei, vaan ilta."
Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen
tavoin kuulla ajan ohi vierivän, vai pelkäsikö hän elämänsä liian pian
sammuvan.
Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen.
Mutta Elisa ei nukkunut. Hänen tajuntansa ei ollut sumussa. Hän koetti
paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina
lähtemään?
Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli
hänestä eronnut vihaisella mielellä. Täytyisikö hänen nyt kuolla
ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?
"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta
joutuu."
"Kohta puoli yksitoista."
Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit
olleet tunnin pituisia.
Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuoloa oli Elisa aina
suloiseksi kotiin noutajaksi kuvaellut; sellaisena oli se Sven Riisen
viimeisenä hetkenä esiintynyt, mutta nyt, kun se häntä itseään läheni,
ei ollutkaan hän vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut vielä
päivänsä työtä päättänyt.
Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes
sovituksen sana!
Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat
jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli
ympärilleen.
Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti juuri puoleksi
väkisin, puoleksi houkuttelemalla saada häntä pois, mutta Sven ei
tahtonut lähteä.
"Sven!"
Äiti kutsui! Mari laski pojan irroilleen ja kääntyi ikkunan puoleen
kyyneleitään salatakseen. Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui
lähemmä äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli hänelle sanoa
jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään
pidättäen ponnistaikse sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin,
käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat
tarkalleen muistiinpainettavat.
Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnon viesti oli saapuva
Alfredille sittekin, vaikk'ei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin
palatakaan.
Voimat vähenemistään vähenivät, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.
Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin
että tulevaisiin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme
tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä
kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jesuksen uskollinen
rakkaus; se se nytkin kaikkein selvemmin loisti hänen sielunsa silmään.
Jesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jesus Kristus se eilen ja tänäpänä ja
myös iankaikkisesti." Elisa katsoi tulevaisia kohti. Kuinka tervehti
hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä
oli moninverroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset.
Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä
muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettynä.
Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolon
alhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle,
tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."
"Äiti!"
Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin
äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti jotakin enempääkin
puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeuvan
äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan
odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että
kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä äiti siinä
maatessaan jo näytti.
Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään ihan kalpeina
levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he
antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän
metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta
säteileviin kasvoihin huomasivat he myöhästyneensä.
Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä
kummastuksissaan. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen
mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan
kuin äsken.
Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven
ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin
käynyt häntä niin sääli?
Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnistihe vastaan.
"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa",
virkkoi hän.
Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä
epäröidä että kummastella.
"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkytellen.
Sven katsoi häneen suurin kyselevin silmin. Hän näytti jo hiukan
aavistavan.
"Äitisi on mennyt Jumalan luo." Millään muulla tavoin ei tässä
tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä.
Nyt Sven ymmärsi. Vastaanpanematta antoi hän viedä itsensä vuoteeseen.
Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauvan
makasi hän vielä valveilla kertoillen monesti itsekseen, mitä äiti
oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unhottavansa, hän oli
ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi arvata ne ylen
tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja
kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.
Neljäskymmenesneljäs Luku.
Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut
tavoitella lankoansa, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan
ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut.
Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei
tohtorille saapunut.
Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän
pahoitteli mielessään ja katui, että oli Elisasta epäystävällisesti
eronnut. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin varemmin kuin
Elisa odottaakaan saattoi.
Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko
edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä,
jotta hän junan asemalle saavuttua tuntui täysin levähtäneeltä ja
pirteältä.
Mutta miksi asemapäällikkö häntä noin kummasti katsellen tervehti?
Ja mikäpä miehen oli noin alakuloiseksi pannut? Varmaan oli hänellä
ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa
kyselyihin, eikä halunnut hän päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän
kiirehti siis tahallaan pois jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa
kuuluvissa askareissa.
Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen
vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta.
Mikäpä eriskummainen kiire häntä nyt kotiin jouduttikaan! Naurettavan
kummaa!
Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unhottivat
tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän
pistosanan. Sattumoilta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä
katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun
vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.
"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli
harmistuneena eteenpäin.
Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut.
Etäältä näki hän talonsa vuokraajan vastaan tulevan. Mutta mies,
huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut
tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori
joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?
Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuuden tunnelma.
Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet
putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla
oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden
kellervästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän
matkalle läksi.
Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella
rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella,
kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja
katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää
kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.
"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?"
puhutteli häntä isä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"
"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.
"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista",
sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.
Ne olivat selki seljällään.
"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan
tykö."
Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli
näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta
saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan. Ja
outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen mitä tohtori jo oli
aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.
"Mitä nyt?" kysähti hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla
vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.
Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.
"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.
"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."
"Oi, etkö?"
Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.
"Missä Elisa on?"
Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä
oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti
tohtori hillitä itsensä.
"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."
Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli milt'ei jäykistynyt.
"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on
kipeä."
Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän
pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.
"Miks'et samassa sano kaikkia? Sano vaan, että hän on kuollut!"
Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vaan
saadakseen kuulla toisen vastalausetta.
Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli oikein
arvannut.
Kotvan ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitte, missä
Elisa oli. Sen saatuaan tietää läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei
huoneessa ollut kuin vainaja.
Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei huoneesta palannut.
Levottomina tästä, raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen
ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka
sydänten salaisimmat tutkii.
"Eedit, mikähän meille nyt neuvoksi tulee. Oi, kumpa edes olisi Kustaa
Aadolf täällä", virkkoi Kristian.
Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia,
sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa.
Sähkösanoma oli hänelle lähetetty, mutta sittekään ei ennättäisi hän
tänään paikalle saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.
Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen.
"Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.
"Hyvä, hyvä, sinä se aina keinoja keksit", sanoi Kristian, jonka mieli
nähtävästi huojentui.
Sven'iä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja
äidin luokse.
Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen
käänteen isän mielentilassa. Jo nähdessään heidät suli routa hänen
sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki kamarista ulos.
Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta
nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä
verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen
huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta ylen paljon
nurkunut eikä valittanut. Olipa kuin olisi hän katsonut kaiken tämän
aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima
oli tapauksen kulkua johtanut ja tässä tahtonsa täyttänyt. Siihen
päätökseen oli hän tullut tuolla kamarissa Elisan luona.
Mutta miksi oli hän näin äkisti temmattu pois? Ja miksikä ei ollut
tohtorille suotu tilaisuutta lausua vaimolleen ne ystävälliset sanat,
joita hän nähtävästi oli ikävöinyt.
Ja miksi hän, Alfred, ei jäänyt kotiin, vaikka Elisa sitä oli niin
hartaasti halunnut? Mikä mahti oli häntä matkalle kuljettanut? Samako,
joka Elisan oli kutsunut pois? Niin, sen voiman hän kyllä tiesi, joka
Elisan oli pois kutsunut, mutta ei oikein tietänyt, minkä voimien
johdettaviin hän itse oli antaunut. Sen verran oli hänelle selvennyt,
ettei hän ainakaan itse ollut kohtalonsa luoja.
Ulkomuodoltaan pysyi tohtori tyynenä ja jäykkänä, yksin silmän palosta
saattoi aavistaa, että hänen sisimmässään kaikki oli kuohuksissa.
Milloin hän hurjana uhmailleen kavahti pystyyn, milloin taas murtuneena
lyyhistyi istumaan. Oi kuin olisivat julmat voimat ilkkuillen häntä
leikkiaseenaan heitelleet, mutta temmellysten keskeltäkin oli hän
kuulevinaan armaan äänen kuiskaavan, että kaikki tapahtui rakkaudesta.
Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi
tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö
vaan iloinnut päästäksensä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin
huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän
kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut
näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset
olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole
Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan
rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys,
vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran
keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa
tukehtumaisillaan.
Hän sulkeusi huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja siellä
yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.
Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred
Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän
horjua, kova isku oli kallion särkenyt.
Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel
laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli
edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.
"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta
sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."
Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli
kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.
Jumala! Ihmeellistä, ett'ei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta
myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta,
joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa
ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän
varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä,
joita jälkeensä jätti.
"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"
Milt'ei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.
Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä
häiritsemään? Ken uskalsi?
Se oli pikku Sven. Koko eilisenä päivänä oli häntä estetty isän
huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan
ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hiukan hän hämmästyi
nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä
ilahutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin
hän oli saanut isälle asiansa puhua. "Mitä sinä tahdot?"
Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa
silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä
näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.
"Äiti, -- -- --, äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun:
Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.
Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat
värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä
pitänyt itkevistä pojista.
"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli
kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti
kyyneleensä.
Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli
sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.
"Näin se äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki
anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän
kerran kuolee."
Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri
kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana
oli säntilleen osattava.
"Milloin äiti niin sanoi?"
"Silloin, kun hän Jesuksen luo lähti, -- ei, hiukan ennen se oli."
"Sinulleko?"
"Niin."
"Kuuliko sitä kukaan muu?"
"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona,
ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta
näin se äiti varmasti sanoi; jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen,
enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.
"Sanoiko äiti mitään muuta?"
Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.
"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää
minun puolestani."
Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä
isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja
lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.
Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas
mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan
hänellekin osoittanut.
Neljäskymmenesviides Luku.
Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät
ihmiset juhlapukeissaan kirkkoon, joka vähitellen ääriään myöten
täyttyi. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni
sitävastoin hiljalleen itki.
Jo alkoivat torninkellot kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan
surusaaton lähetessä pääalttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf
odottamassa sisartaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina kyynelissä,
ja sydämessä vallitsi murhe, murhe sellainen, joka mielen ylentää ja
puhdistaa. Ja sydämen ylevä rauha heijastui hänen puheestaankin, siinä
säteili pelkkää taivasta, maailmalle siinä ei ollut paljonkaan sijaa.
Kiinnitä katseesi aina päämäärään, kevyeltä sinusta silloin tuntuu
maallisen vaelluksen vaiva. Ihmishenki se niin mielellään katseleisi
tulevaisuuden verhon taakse, mutta kumminkin tahtovat useimmat
kääntää katseensa pois siitä ainoasta, mikä tulevaisuudessa varmaa
on: kuolemasta. Elä autuaan kuoleman saavuttamiseksi! Elä Jesukselle
Kristukselle.
Kustaa Aadolfin puhe ei ollut mitään kukkaskieltä, se ei Elisan
elämäntyötä ylistellyt, mutta sitävastoin se usein viittasi
elämänkruunuun, joka nyt varmaan Elisan päätä koristi. Kaikkia kutsui
se iankaikkisen elämän osallisuuteen, kaikkia kehoitti se kääntymään
Kristuksen luo, joka ei ketään hylkää. Ja kun hän lopulta käänsi
puheensa Elisan persoonaan, tapahtui se vaan muutamin, mutta kaikissa
yksinkertaisuudessaan ylevin sanoin. "Tiedän", sanoi hän, "että hänen
ainoana kerskauksenaan oli Jesuksen Kristuksen risti ja että hän ainoan
toivonsa perusti Jesuksen Kristuksen vereen. Ja nyt, tällä hetkellä
Jumalan edessä seisoessaan Jesuksessa täydelliseksi tehtynä, huutaa hän
meille kaikille: tulkaa Jesuksen luo!"
Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan
ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi
puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi
vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.