yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi
Hirvijärven rannalle, jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen
mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä
paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin
ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"
Muutamia miehiä sattui kulkemaan ohitse. He pysähtyivät siihen
ilmaisemaan hänelle suruaan ja kaipaustaan.
"Kummallista oli, että hän näin ennen aikojaan temmattiin pois", sanoi
toinen heistä.
"Älä sano niin, Matti!" huomautti Kustaa Aadolf. "Herran omat eivät
milloinkaan kuole liian varhain, eivätkä liian myöhään; he kuolevat
Herran määräämänä otollisena hetkenä."
Nämä sanat tulivat sellaisella vakaumuksen voimalla, ett'ei Matti
enää mielinyt niitä epäillä. Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin
perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisäntää. Ei
hän koettanut minkäänlaisia lohdutuksia ladella, vaan suri surevaisten
kanssa. Sen taidon oli hän erinomaisesti oppinut. Hän kärsi omalla
tavallaan, mutta hänen kärsimyksessään piili toivo parempaan, joka
ylensi mieltä ja tuotti siunausta.
Tämä ei voinut olla vaikuttamatta tohtori Hesseliinkin. Aurinko
lämmittää silloinkin, kun me tuskin huomaamme sen olemassaoloa.
Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän
oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne
ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin
keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli
hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi
hetkisen viivähtää siinä huoneessa missä hänen rakkaansa viimeiset
aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. Oi, miks'ei
ollut hän Elisan luokse jäänyt? Tuskaa lievitti kuitenkin jonkun verran
tuo hellyyttä ja anteeksiantoa uhkuva tervehdys, jonka hän äsken oli
vainajalta saanut. Oikeastaan hän itsensä tähden etupäässä olisikin
halunnut olla Elisan luona, eihän Elisa häntä tarvinnut. Ilman häntäkin
sai Elisa lohtua, sen tiesi tohtori varmasti, vaikk'ei hän voinutkaan
itselleen oikein selvittää mistä se vakuutus oli häneen tullut.
Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää,
esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittekin luottaa
Elisan uskon voimaan. Tosin oli silläkin Hengen elämällä ollut
puutteensa ja vajanaisuutensa, mutta todellista se joka tapauksessa
oli ollut. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet ja
vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät
puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa
ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?
Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki
yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen
armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan
Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti
sen käteensä hellävaraa kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen
käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän
otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa hänelle oli kirjoittanut samana
päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse
luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko
myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.
Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_,
vaatinut sen Herransa nimessä.
Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se
ennen olisi tehnyt; hän tunsi vaan itsensä auttamattomasti Elisasta
jälkeen jääneeksi. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät
ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin
erottaa?
"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."
"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo, joista ei päässyt yli eikä ympäri.
Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä,
pimeätä oli kaikkialla, päivän sädettä ei mistään näkynyt. Entiset
puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään
Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet pimeyttä hänen
ympäriltään hajoittaa. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta
sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää
sanoen: Miksi minut loit? Miksi minulle vapaan tahdon annoit, kun
kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää
vaadit, kuin minkä maksaa voin?
Ratasten jyrinä pihalla, sekä lasten heleät äänet herättivät viimein
epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun,
oli unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.
"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua
kotimatkalle ilman sinua".
"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä
sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti
häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan
lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.
Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut
toinen enää sydämensä tuskia salata, ja toinen taas oli heti valmis
lohduttamaan.
"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin!"
Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen. Sen luettuaan Kustaa Aadolf
kasvoiltaan kirkastui, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.
"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee
minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.
"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja
kutsuu sinua sisään tulemaan."
Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.
"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait
vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on
itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa
anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jesuksen Kristuksen
kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan
ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä
teiltäsi ja usko Poikaan!"
"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.
"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätunteisesti, "mutta
myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauvan tahdot
viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: 'Minä tahdon,
mutta te ette tahtoneet'."
Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta,
niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pieninkin
lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä pelastuksen
tietä kulkemaan. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille
tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri,
perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan
myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen
mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?
Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten
heiteltävänä?
Neljäskymmeneskuudes Luku.
Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.
Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi
sanomattomasti; koko olennollaan hän Elisaa ikävöi.
Lohdutuksena hänelle oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.
Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään
ymmärtänyt. Hän oli ajatteleva lapsi, tuo Sven. Taivaallisissa oli hän
kuin kotonaan; nyt hän entistäänkin mieluummin taivasta ajatteli, kun
tiesi oman äitinsä sinne äsken lähteneen.
Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin
Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen
syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää
ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa
turvausivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien
edesvastauksensa varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli
lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.
Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä
äiti oli opettanut.
Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän
uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren
syvyyteen kuin epäilyksen kipinääkään heissä herättänyt. Ja senvuoksi
olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lapsen uskon kanssa.
Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin
tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Ne olivat ennen olleet kuolleita
luita, sellaisia, joita profeetta näyssä näki. Mutta seurustellessaan
lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka
välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jesuksen sydäntä, tuli hän
itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee.
Kuolleet luut, nuo tiedon hajanaiset osat, alkoivat yhdistyä toisiinsa,
muodostivat kokonaisuuden, saivat elämän. Suuri totuus alkoi hänelle
selvetä: Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin
lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Murtuneena ja maahan
masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka
ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin
lapsi.
Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että
hänestä lopulla tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut
hänestä tulevankin ja jemmoista Elisa rakasti.
Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa
isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina
hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli
rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja
puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,
että isä joskus olisi ollut toisellainen ihminen.
Aika kului. Sanotaan, että se kaikki haavat parantaa, mutta tohtori
Hessel ei mielellään sitä myönnä. Jos hänen täytyisi antaa surustaan
lääketieteellinen kuvaus, vertaisi hän sitä syvältä johtuvaan
fistelitiehyeesen. Se ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin
mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän
tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa
eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan se
päinvastoin auttaa meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme ylös
suureen valoisaan päämaalin puoleen.