Aadolf painolla.
Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.
"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii valtansa
alle saada muita kuin haaveilijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer
Broo.
"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja
yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.
"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma
uskonto. Peskööt sitte syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.
"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He
voivat kääntyä ja tulla kuin lapset."
"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus
kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös sen tarvetta täyttää", sanoi
Helmer Broo.
"Meidän tulee, olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset",
virkkoi kirkkoherra.
"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi
tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen
nimensä alkukirjaimilla.
"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta
samoinkuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon
ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "Sinun pitää
rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta
_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta
voimastasi. Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää
_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."
Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei
enää niin helposti tuleksi tukahtanut kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan
hänen kiihkeän mielensä lauhduttanut, luultavampaa on sentään, että
monivuotinen läheinen seurustelu Hänen kanssaan, joka sydämestään oli
nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään
mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten
ennen, mieliharmin tuli.
"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän
näköisenä.
"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen
kysymykseen, jonka Jesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen
teki ihmisille."
Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan
ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo evankeelismielinen, joka
alituiseen saarnasi, ett'ei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin
syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää
Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä
räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.
"Mikä kysymys se oli? En muista sitä.", sanoi hän.
"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"
"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"
"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle
ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja
asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle.
Ja kun Hän sitte minut synnin tuomiosta ja vallasta vapahti ja korotti
minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että
vastaukseni oli ollut oikea."
"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi,
kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä
enemmän ihmetellen.
Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi
sanomasta joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.
"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän, "on lajiaan täydellinen, sillä sen on
Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse
koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa
Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jesuksen Kristuksen rakkaus täyttää
vajavuudet minun rakkaudessani. Jesus on minun edusmieheni. Mitä Hän
minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes
Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."
"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.
"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja
kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.
Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai
kirkkoherra ensin sananvuoron.
"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän.
"Kuulkaapas seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita
Jesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut
oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen
tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi
syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset
huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis
vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus
siirsi rikoksensa heidän harteilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala
sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin
hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on
aivan sama silloin kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän
ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin
mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin
elää. Ja Jesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi!
Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin
olisi hän elänyt Jesuksen elämän ja kuollut Jesuksen kuoleman."
"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
Aadolf ihastuneena.
"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut
muitten hyvällä herrastella. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni,
filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä
mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän
antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen
johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle
alistettava."
"Niinpä niin!"
"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos
hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset
lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan
jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti
haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät läpitsensä, on vihdoin
palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa
uskomaan."
"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf.
"Mutta jos ihminen vaan oikeen tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon
suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."
"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun
laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet
saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään
valoon."
"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf.
"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se
äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."
"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä
johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori
Hessel hymyillen.
"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että
minun laiselleni onnettomalle kurjalle vielä armo tarjona olisi. Jos
vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en
olisi koskaan Jumalan luokse tullut."
"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi
kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin siihen auttaa."
"Siis on hyvä syntiä tehdä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen
imukkeen puhtaaksi viskattuaan siitä sikaripätkän pois.
"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntisiä", vastasi kirkkoherra.
"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se meissä ole", sanoi tohtori.
"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi
Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla
ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.
"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi
kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi
Juudakselle", sanoi kirkkoherra.
"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.
"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra
mielenkiinnolla.
"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hänen
kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäysin uskossa Jumalan
helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut
vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään
oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona.
Jumalan uskollisuus on minua varjellut."
"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"
"Sven Riise."
Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat
liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli
unhottamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin
ääni hänet taas todellisuuteen palautti.
"Minusta te vanhoilliset teoloogit vallan suotta mutkittelette siinä
pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme
enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia
mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka
onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi
on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen
kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden
käsitteitä. Kohta ei kelpo synti vanhuksestakaan enää siedetä mitään
kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat
vaan sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa.
Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja
eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei
enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."
Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää oliko tämä moitetta
tahi kiitosta.
"Onneksi ei enää monta olekkaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen
uskovat", virkkoi Helmer Broo.
"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele
itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä
enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan
laita. Vastustajansa esimerkkiä noudatettaen pitäisi Jumalan asettua
uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."
"Älä tuollatavoin puhu Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi
kuljeskella edestakaisin penkereellä.
Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas
oli saanut hänet tasapainostaan syöstyksi.
"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi
Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä
niin paljon synnistä puhuta, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän
voittoon vielä voimassaan."
"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauvan kestää.
Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen
kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan
tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan
teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös
Jumalan Pojan ovat he tavalliseksi ihmiseksi muuttaneet. Toistaiseksi
vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen
siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä
kaikkivaltias ihmiskunta säätää."
Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen
hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa,
millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"
Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta
malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo
kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja
meni Elisalle vastaan.
"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.
"Tahdotko tuokion aikaa kanssani kävellä, jotta taas lämpeäisin?" kysyi
hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.
Neljäskymmenestoinen Luku.
Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lapsikamarissa
pienintä lastaan vaalimassa, kuin tohtori Hessel astui sisään ja kertoi
aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin.
Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjä-ajoilta, oli
nimittäin äsken puhunut telefoonitse hänelle. Kapteeni, jonka piti
satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumoilta saanut kuulla entisen
kumppaninsa asuvan lähitteillä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.
"Kohta puolipäiväjunassa matkustan", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin
päivään älä minua takaisin odota!"
"Miks'et häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa. "Sepä ei juolahtanut
mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se,
mikä ennen oli."
Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli
ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä
kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.
"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.
"Miks'en lähtisi?"
"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka sinuun vaikuttavat huonosti."
"Puhut kuin kokemattomalle pojalle. Ja mistä niin varmaan päätät, että
tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"
"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."
"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko sillä
sanottu, että hän on heittiö?"
"Millä te siellä aiotte itseänne huvitella?" kysyi Elisa hiukan
kylmästi.
"Vanhoja muistoja elähytämme", vastasi tohtori lyhyeen.
"Maljojen ääressä?"
"Tietystikin."
Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet
uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan.
Hän koetti vielä kerran saada Alfredia taipumaan.
"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"
Miksi pelotti ja tuskautti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään
sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko
sielunsa voimalla rukoili hän häntä kotiin jäämään. Eikö hän siis enää
millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon
rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?
Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja
miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja
suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta näin hänen vapauttaan
sitoa.
"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.
Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi
malttamattomaksi.
"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitäs
pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Ja vaikkapa
nyt hiukan siellä hurjisteleisimmekin, no, entäs sitte? Lupaan
kotiinpalatessani olla aivan selvänä. Kuule, Elisa, mitä sinulle
sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän
matkalleen valmistaumaan.
Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa,
kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään
vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa sovintoa anovan.
Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien
sairaitten luona, sitte ajan oitis asemalle", virkkoi hän kiireisesti.
"Ylihuomenna olen jo kotona."
Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.
Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran
kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän
lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan
kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin.
Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten
peitti hänet metsä.
"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti
tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani niitä sitä
enemmän tuhlailla."
"Äiti itkee!"
Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.
Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneleitä.
"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy
oli niin suruista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.
"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"
Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.
"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.
"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.
"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.
Äidin piti välttämättömästi nähdä, kuinka hänen ja Rigmorin
kaarnaveneet teloiltaan lähtevät. Äiti istuutui läheiselle kivelle.
Lapsenhoitaja käveli hiekkakäytävällä pikkuruinen sylissään. Aslög
astua tyllerteli hänen sivullaan, mutta äidin nähtyään hän alkoi
naureskellen juosta sinne. Elisa otti lapsen syliinsä ja painoi
poskensa sen kiharaiseen päähän.
Aslög veti hiljaa päänsä pois, kääntyi äitiin päin ja katseli häntä
kirkkailla sinisillä silmillään. Sitte hän taputteli äitiä poskelle.
Aslög oli aivan Sven'in kaltainen. Hänkin heti huomasi, milloin joku
oli murheellinen, eikä rauhoittunut, ennenkuin oli murheellisen jälleen
iloiseksi saanut. Elisa suuteli pehmoisia rusoposkia ja hymyili
hellästi. "Äiti", sanoi Rigmor, "emmekö nyt saakkaan lähteä ajelemaan,
kun isä on poissa?"
"Ehkäpä huomenna. Tänään on hevonen ollut niin paljon liikkeessä."
"Ai, ai, kuinka hauskaa! Mutta äiti, älä sano _ehkä_! Lupaa oikein
varmasti!"
"Noh, jos ilma on kaunis, niin ajellaanpa aamupäivällä Hirvenhoviin."
Lapset riemuitsivat. Elisakin nautti heidän riemustaan, mutta siitä
huolimatta olivat hänen aatoksensa heistä kaukana.
Tänäpäivänä hän ei saanut ajatuksiaan mihinkään pystymään, ryhtyipä
hän mihin toimeen tahansa. Ne vaan itsepintaisesti kiertelivät hänen
miehensä viimeisissä sanoissa: "Vaatimalla liikaa et voita mitään!"
Illalla, lasten maatapantua, istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset
tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä.
Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän
kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti
ulos. Vedestä nousi kevyt usva. Se leijaili Hirvijärven pinnalla,
kattoi niityt ja kääri harsoonsa puitten alavimmat oksatkin. Mutta
latvat olivat vapaina, ne kurottautuivat taivasta kohden, jossa tähdet
jo täydessä loisteessaan tuikkailivat.
Niin pian kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista, suurta valoisaa
avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan.
Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se mikä hänelle
itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän
asettui kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen,
se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti,
ja ajattelemattakaan että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin
joutuisivat.
"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita.
Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa,
kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla
oleva usko saattaa suvaitsevainen olla, mutta kun usko riippuu kiinni
Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_
tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä
voi tehdä.
"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jesuksen Kristuksen
käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!
"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele
itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka
uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko
Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy
hänen päällänsä.'
"Ja tämä sana se pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas
ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita _nyt_, niin
kauvan kun armoa vielä on sinullekin tarjona!
"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus
lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- -- ja ette tahtoneet'!"
Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta
taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen
ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita
sinne ylös katsahtamaan?
Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin
heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii
sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkonsa aikaa ymmärrä.
Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen
sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa
hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta
maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat
hätäkellon lerkun pumpuleilla, ett'ei se liian kovasti kumahtaisi ja
ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.
"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä,
vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pueta heidät
väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä
vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"
Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä.
Milloinkaan ennen ei ollut hän tuntenut tällaista suurta, sydäntä
laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta,
johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen
tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa
puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat
pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää
jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.
Neljäskymmeneskolmas Luku.
Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin
lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja
riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli
äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin
kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.
He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä
vielä päivällisillekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä
perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa
hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakkaan.
"Mieluimmiten pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti
vanha majuri.
Päivällisen syötyä kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani
harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Sven'in kirjettä ja
selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä
majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa
syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.
"Luuletko, että Jesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän
raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan
herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.
Luuliko Elisa sitä? Mistään ei hän varmempi ollut.
Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella,
mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei
kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen
ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin
hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin
nyt sieltä palatessa.