tahtoi sitä käyttää. Ja tänä iltana päätti hän käyttää kaiken
mahtinsa totia ja kortteja vastaan ja onnistuikin siinä. Hän otti
patruunan tarjoman sigaretin ja vetäsi siitä muutamia siemauksia, ei
mielihalusta, sillä ei hän tupakanpolttoa suosinut, vaan poistaakseen
jäykkyyden seurustelusta. Se onnistuikin hänelle ja ennen pitkää
olivat herrat jo varsin tyytyväisiä keskeytykseen. Elisa pani
kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, hän saattoi olla vallan
vastustamaton, kun niin tahtoi.
"Mikähän sinun päähäsi pisti tänä iltana?" kysyi Alfred kotimatkalla.
"Tahdoin kerran minäkin päästä hengittämään sitä ilmaa, missä sinä tätä
nykyä näyt niin erinomaisesti viihtyvän", vastasi Elisa. "Mutta sehän
oli kerrassaan tukehduttavaa. Kuinka saatat sellaisessa tulla toimeen?"
"On se sittekin parempaa kuin lastenkammarin ilma."
"Onko mielestäsi?"
Elisan äänessä kuvastuva huolekas sävy ilmaisi äänetöntä nuhdetta.
"Et saa vaatia, että minä olisin sinun kaltaisesi enempää kuin minäkään
vaadin sinua olemaan minun kaltaiseni", vastasi hän hieman tylysti.
"Ei minulle ole mieluista nähdä sikaria sinun suussasi, eikä sinun
paikkasi ole siellä, missä lasit kilahtavat ja korttia lyödään. Minun
ruhtinattareni ei vähääkään sopinut tuohon seurueeseen. Eikä moinen
kiemailu tehtaan konttooriherrojen edessä ensinkään sovellu sinun
arvollesi."
"Heitä en edes ajatellutkaan."
"Ketä sitte? Minuako?"
"Niin, sinua yksin?"
Tohtori nauroi epäillen.
"No, tuohan kuuluu varsin kauniilta", sanoi hän, "mutta parempi olisi
sentään, että välittäisit minusta hiukan enemmän täällä kotona, kuin
että kylässä näyttelet ystävällisyyttäsi minua kohtaan".
Elisa ei vastannut mitään, mutta tästä hetkestä lähtien muuttui hänen
käytöksensä. Hän pani parhaansa vetääkseen puolisoansa taas itseään
lähemmäksi, hän tutki häntä, teki huomioita ja asetti aina menettelynsä
näitten huomioittensa mukaan. Mutta kuitenkin hänen aikeensa ainoastaan
osiksi onnistuivat. Ehkä huomasi Alfred, että nämä hellyydenosoitukset
yhtä paljon johtuivat velvollisuuden tunnosta kuin rakkaudesta, ja
se häntä pahoitti. Toinen syy oli siinä, että Alfredin vanhat halut
entisiltä seikkailuajoilta olivat uudelleen eloon heränneet ja pyrkivät
nyt taistelemaan Elisan kanssa, uhaten riistää häneltä hänen puolisonsa.
Taistelu tuli kova, mutta Elisa ei peräytynyt.
Omasta puolestaan ei hänellä kuitenkaan ollut valittamisen syytä,
sillä Alfred kohteli häntä varsin hienotunteisesti. Milloin vieraita
oli kutsuttu heidän kotiinsa, oli Elisa aina johtavana henkenä, eikä
tohtori koskaan häneltä mitään omantunnonvastaista vaatinut. Eikä
Elisan koskaan tarvinnut nähdä miestään, jos hän sattui ostamaan lasin
liikaa. Sellaisissa tilaisuuksissa pysyi hän aina loitolla, mutta
Elisa ymmärsi hyvin kyllä syyn, miksi hän toisinaan Bergsjöhön yöpyi.
Hirvenhovin vanhan herkästi taipuvan majurin seurassa ei tohtori
milloinkaan juonut eikä rahasta pelannut ja siitä oli Elisa hänelle
erittäin kiitollinen. Virkansa tehtävät hän suoritti tarkasti ja
tunnollisesti, kohdellen alhaisia samalla lailla kuin ylhäisiäkin.
Elisa huomasi hänessä monta rakastettavaa ja kunnioitettavaa puolta,
ja Alfredkin sydämen lämmöllä Elisaa rakasti, vaikk'ei Elisalla enää
ollutkaan entistä valtaansa hänen ylitseen. Mutta siitä, mikä oli
Elisan sydäntä lähinnä ja koko hänen elämänsä keskipisteenä, ei voinut
hän miehelleen sanaakaan puhua. Luontainen hienotunteisuus taas esti
häntä uskoutumasta muille kuin Alfredille. Jumalalle ainoastaan avasi
hän siis sydämensä. Näin hän tottumistaan tottui asettamaan sisimmät
tunteensa, pyhimmät aatoksensa ja hartaimmat toiveensa yksin Jumalan
eteen. Ja tämä ei suinkaan hänelle tappioksi ollut, vaan päinvastoin
suureksi voitoksi: hän yhä kasvoi hengen voimassa ja syvyydessä,
sulkeusi enemmän itseensä tulematta silti umpimieliseksi.
Kolmaskymmenesyhdeksäs Luku.
Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat
elämään, vanhuksetkin siihen yhä enemmän kiintyvät ja vaikka he
tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin
olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä
kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.
Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänellä itsellään
varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt
astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat kukin tahoiltaan
saapuneet vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin
uskoa, että ukko todellakin jo niin iäkäs oli, sillä vuosikseen oli hän
vieläkin varsin suoraryhtinen ja kookas.
Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. Ja
kylläpä hän heistä ylpeilikin.
"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat
luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän
heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, mutta oli jo ensi tuokiossa
taas valmis leikkiä laskemaan entiseen suopeaan, iloiseen tapaansa.
Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.
Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä.
Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat
herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat
loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen liioin rakkautta
kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin
vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli
hän rakastanut n.s. toimettomalla rakkaudella, vaimoonsa oli hän ensi
aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vaan häntä
tottelemaan tyytyen siihen, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen
hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi
hallittavakseen ei milloinkaan ollut häntä tosityöhön kannustanut,
vasta nyt, kun hän sen hengessä näki vanhimman pikku poikansa
perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle.
Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittaikse ulkonaisissa
olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa.
Paljon hän oli edukseen muuttunut.
Kustaa Aadolfin elintoiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta onnea
tai, paremmin sanoen, suurta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän
teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian
laskeuvaksi, oli nyt jos mahdollista vielä entistäänkin ylemmällä.
Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin
joka sunnuntai tungokseensa asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen
sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko,
jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti
hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana
Jumalalta, eikä sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi kiitellyt.
Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä
annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta sekä hänen vaimonsa
että pikku tyttärensä olivat molemmat hyvin kivulloiset. Perherakkaus
oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla
esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän
vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiansa
lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän
iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi,
koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat
saattaneet häntä seurata.
Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut
oikein kelpo jokapäiväinen perheenemäntä. Samalla harrastuksella, millä
hän ennen kiintyi lähetysaatteeseen, puhuu hän nyt pikku Kristerin
ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin
pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienelle
porolle kolmas hammas puhkesi. Ihmiskunnan elinkysymykset häntä eivät
paljoakaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä,
ettei hänellä olisi harrastusta niihin, sillä sitä hänellä kyllä
oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista
mielipidettä, vaan esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä.
Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä
ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden
ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulustinta
Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen
valvoi ettei Helmer hajamielisyydessään saanut servettirengastaan
pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi
lautastaan kierrellä. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään
kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä
tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samallaista huojennusta
kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa
suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä
olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä
pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä
tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti
lämpimästi kaikkia, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta.
Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella
sivistyttäviä esitelmiä eri aineitten aloilta; hänen luennoillaan kävi
paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin
saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.
Helmerillä ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan
Hirvenhoviin lähteäksensä, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko
tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin
siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan
halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei
hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi kuin
täytyikin Helmerin tulla mukaan.
Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha
syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald,
joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli
käymältä kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden
minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet
lempisedäkseen ja mielienokseen.
Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin
vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, ja kuka puhui
suorasanaisesti, kuka runoiksi rupesi. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon
tuostakin kihosi silmään ilon kyynel.
Paljon sai hän tänään rakkauden osoituksia sekä odotettuja että ennen
arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle
laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman.
Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.
Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi
kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. Se oli suurilla pyöreillä
kirjaimilla kirjoitettu:
"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen
asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan,
kannan ja pelastan." Es. 46: 4.
Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!
toivoo
pikku Sven.
Enempää siinä ei ollut, mutta sittekin täytyi majurin vielä kerran
pyyhkäistä silmälasejaan ennenkuin sen loppuun luetuksi sai. Hän
luki sen moneen kertaan, sittekään kyllikseen saamatta, ja luettuaan
kätki hän kirjeen pieluksen alle, kuten koulupoikakin sinne panee
kirjansa, jotta luettu paremmin päähän pystyisi. Majuri tiesi
tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut
Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä
Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon
turvallisesti voisi päänsä laskea.
Neljäskymmenes Luku.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti
puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään
kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä,
sillä moni halusi häntä puhutella ja hänen kättään puristaa. Siksi
olikin hän kehoittanut omaisiaan ajelemaan kotia, häntä ei tarvitsisi
odottaa, hän mieluummin tulisi kävellen.
Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa
"ihan kuin tykistä lau'aistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä
sanoa.
Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen
kotimatkalle.
Kahdenkesken olo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta
harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa
Aadolf kävi vaan silloin tällöin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina
niin monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.
"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi",
vastasi Kustaa Aadolf.
Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään
oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan
erottaneet.
Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain
käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien
olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi.
Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa,
sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa
sisällisen tilansa.
He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä salatusta elämästä
Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä.
Molemmilla oli ollut jotenkin samallaisia kokemuksia, molemmat
olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä
kärsimys oli heidät yhä lähemmin Kristukseen yhdistänyt ja saattanut
heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia tuo
kielinkertomaton onni näytti kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin, ja kaikesta heikkoudestamme
huolimatta, saamme olla varmat siitä, että Jumalan omat olemme", puhui
hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele,
että minun tapaiseni syntinenkin saa huoleti Jumalalle asiansa
uskoa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on
pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä
kiinni, siinä on minulla turva vahva."
Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä
soinnahti surulliselta.
Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet
Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo
vastaiselta rannalta näkyi. Sieltä vilahti rakennus esille puitten
välitse, joiden kellervät syyslehdet auringon valossa loistivat.
Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.
"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin
hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen
nähneensä Elisaa alakuloisena.
"Omallatunnollani lepää synti, mitä raskain laatuaan."
Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötärilleen siten rohkaisten
häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut
itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle,
ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua,
pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa
sisimmästä syvyydestä.
"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä
tuomitaan ankarimmin siihen katsoen, miten olemme elämäntehtävämme
täällä suorittaneet?"
"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. "Sitä en tiedä,
mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulisi tietysti uskollisuutemme
ilmetä, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan
puhuu."
Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut,
päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään
onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai
lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja
jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi,
mitä hän ajatteli. Hän painoi häntä itseään lähemmä.
"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden
tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa",
kysyi hän.
Elisa katsoi kotiansa kohden.
"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.
"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään
kulunut elämä tahansa. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa
Jumala sinulle anteeksi."
"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jesuksen Kristuksen
ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä
vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"
"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä
kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole
sinun vallassasi."
"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalan puolelle? Niin
olen minä sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä
pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."
"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä
hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."
"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa
laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia
lohdutuksen suloisuudesta.
"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin
välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa
Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla
sanalla temmasta hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen
vastustamishalunsa."
"Mutta miks'ei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
"Hän näkee, ett'ei aika vielä ole tullut, ehk'ei Hän vielä ole
Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole
huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut
ilman, että se sinuun olisi syvemmältä vaikuttanut, äkkiä eloon
leimahtaa ja uudistavalla voimallaan olentoosi tunkeutuu?"
"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän
pyhät muistot, joita veli täten oli hänen mieleensä herättänyt,
hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
"Ja mikä oli syynä siihen, että sana näin äkkiä elon sai? Syynä oli
se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa
tavoitteli."
"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa,
ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus Alfrediin palasi. "Hän on
itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan
sana voisi antaa."
"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
"Millä tavoin? Minusta tuntuu se vallan mahdottomalta."
"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"
"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua,
senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitte matalalla äänellä:
"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen hän ei ennen
avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan
on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni
jollakin tavoin siihen vaikuttanut?" Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi,
mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet
hänen omansa; eikö niin?"
"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista,
jota Pietari tunsi, kun hän Jesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät
kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan".
"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa syytä
on, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä
elävät todellisen Jumalan lapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat
hänen vaikutuksiaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän
lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".
"Oi, mutta kovasti täytyy Hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
Elisa ja vilunväristys puistatti häntä. Kustaa Aadolf, joka luuli,
ettei hän tarjennut paikallaan seistä, lähti kulkemaan edelleen, yhä
pitäen hänen kättään kainalossaan.
Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille
ja pappilanväelle.
Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven
syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven
ollutkaan äitiä koko aamupuoleen nähnyt; hänellä oli äidille niin
paljon kerrottavaa.
Neljäskymmenesensimmäinen Luku.
Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat
iltapuolis-sikariaan ulkona pengerryksellä istuen.
Uusi kirkkoherra, joka hiljaittain oli astunut virkaan rovastivanhuksen
jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat
varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria
luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli
mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla,
jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppisuutta ja katsoi järkeä huonoksi
ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa.
Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita
väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan
lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa.
Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun kritikaan.
Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja
toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sitä vääräksi. Tohtori
Hessel seurasi katseillaan hienoa sinervää savukiemuraa, joka hänen
sikaristaan nousi kohti suoraan ylös tyveneesen syysilmaan. Hän seurasi
keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vaan
silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.
"Mutta rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään
tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin
ihmisten välityksellä syntynyt."
"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."
"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti
inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri
arvostelun tehtävä."
"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan.
Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen
mukana nisujakin."
"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
Broo.
"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf.
"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei
minusta suinkaan kumoo raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin
kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten
kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka
todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon
raamatusta mitä ikänänsä sanottaneen, mitään muuta keinoa meillä
ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet
tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen
pitäisi meidän sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on
ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."
"Siis ei ole järjellä mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan
sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi
tohtori Hessel.