lapsen kätkyestä ja alkoi sille puhella. Lapsi vaikeni ja rupesi
käsillään haparoimaan hänen kultavitjojaan. Samassa ovi aukeni ja Signe
tuli ulos.
"Kas, Elisa-neitiä!" virkkoi hän iloisesti. Vanhan tavan mukaan
kutsuttiin tohtorinna Hesseliä usein vielä Elisa-neidiksi. Kansa oli
oppinut häntä sen nimisenä rakastamaan, vaikea oli vaihtaa sitä uuteen.
"Puolipäivän aikaan kuulin mieheltäni, että täällä ovat asiat huonosti,
ja sentähden tulin tänne teitä tervehtimään", sanoi Elisa osaa ottaen.
"Niin, Karlsson on kovin kipeä", sanoi Signe niin tyynesti, että outo
sen helposti olisi voinut otaksua välinpitämättömyydeksi, mutta Elisa
huomasi heti, että hän pohjalta oli tuskallisen levoton.
"Saanko mennä häntä katsomaan?"
"Tietysti saatte", vastasi nuori vaimo kiitollisesti.
Elisa aikoi panna lapsen kätkyeeseen takaisin, mutta Signe otti sen
häneltä ja asetti sen Annin syliin. Elisa ihmetteli, mutta Signestä oli
se aivan luonnollista.
"Mutta ei suinkaan Anni jaksa lasta pitää!"
"Jaksaa kyllä. Hänen täytyy siihen tottua."
Elisa taputteli tyttösen pehmeäsuortuvaista pellavapäätä ja heltyi
nähdessään lapsen silmissä niin älykkään ilmeen.
Signe oli avannut oven ja seisoi häntä odottamassa. Elisa meni tupaan.
Hän tapasi sairaan hyvin arveluttavassa tilassa, ja kovan kuumeen
vallassa. Lääkärin määräykset kysyivät vaalijalta paljon voimaa.
"Kuinka sinä tässä enää jaksatkaan, Signe?" kysyi Elisa katsellen hänen
kalpeita poskipäitään ja yövalvonnasta vertyneitä silmiään.
"Jaksan niin kauvan kun jaksan", vastasi Signe kansan naiselle
ominaisella sitkeällä väsymättömyydellä.
"Eikö ole ketään, joka sinua auttaisi?"
"Kyllä Pekka Eerikäisen Hanna ja Haanpään torpan Emma täällä joskus
ovat minua auttaneet, kun heillä vaan on aikaa ollut. Mutta nyt on
sairas niin huono -- -- --"
-- "ett'et tahdo uskoa häntä muiden hoitoon, kyllä ymmärrän", sanoi
Elisa myötätuntoisesti. "Mutta sinä et jaksa, ell'et saa nukkua, ja
tämä potilaan tila voi kestää vielä kauvankin."
Signe ei siihen mitään vastannut ja Elisa vaipui mietteihinsä.
"Tohtisitko nukkua, jos minä ensi yönä valvoisin sairaan luona?" kysyi
hän.
"Tottahan silloin, -- -- -- mutta se ei saa tulla kysymykseenkään."
"Miks'ei saa? Kun vaan saisin sanan lähetetyksi miehelleni, niin jäisin
heti tänne."
Siihen Signe kyllä neuvon tiesi. Suutari Pitkäsen Antti tulisi kohta
maitoa tuomaan, hän asui tohtorissa päin ja veisi nopeasti sanan
perille. Mutta mitähän tohtori sanoisi? Niin, sitä ei tosin Elisa
itsekään voinut arvata, mutta hän ajatteli, että tohtori, joka itse
paraiten tiesi potilaansa tilan, kyllä myöntyisi. Hän kirjoitti Antin
mukaan muutaman rivisen kotiinsa. Huomatessaan, minkä huojennuksen
hänen tarjomuksensa Signelle tuotti, oli hän oikein iloinen
päätöksestään.
Signe riisui lapset makuulle; mutta ennenkuin hän itse meni levolle,
seisoi hän vielä hetken aikaa tajuttoman miehensä vuoteen ääressä.
Elisa osasi eläytyä muitten tunteisiin. Syvä sääli valtasi hänen
sydämensä. Hän koetti Signeä lohduttaa:
"Jumala on elämän ja kuoleman Herra, ja hän rakastaa meitä enemmän kuin
äiti lapsiaan", kuiskasi hän.
Nuori vaimo vaikeni. Kasvot sävähtivät, mutta hän sai mielensä
liikutuksen hillityksi.
"Jumala tahtoo tämän kautta jotakin aikaansaada, Signe. Anna Hänen
tehdä, mitä Hän tahtoo!"
"Mitä tahtoo Hän sitten?"
"Hän tahtoo vetää sinua itseään lähemmäksi. Omituista on, että useinkin
paremmin löydämme Hänet hädän hetkellä kuin silloin kun kaikki on
hyvin ja elämämme näyttää valoisalta. Sen Jumala kyllä tietää. Ei Hän
ole tyly meille koettelemuksia lähettäessään, vaan sulasta armosta ja
rakkaudesta Hän niin tekee."
Vaikk'ei Elisa sanoihinsa mitään vastausta saanutkaan, tunsi hän, että
ne olivat langenneet hyvään maahan.
"Mene nyt makuulle ja ole ihan huoleti, minä valvon", sanoi hän
senjälkeen.
"En koskaan voi teitä kylliksi kiittää, tohtorinna", sanoi Signe ja
laskeusi täysissä vaatteissaan väliaikaisesti kokoon kootulle vuoteelle
makaamaan.
Elisa oikein nautti nähdessään hänen nukkuvan ja hääräili hiljaa
kuulumattomin askelin sairaan ympärillä.
Samassa kuului tieltä rattaitten jyrinää. Hevosen pysähtyessä veräjän
eteen, läksi Elisa ulos, sillä hän pelkäsi Signen unen nyt häiriytyvän,
josta hän juuri äsken oli niin iloinnut. Oikein hän säikähti kun
näki miehensä tulevan palvelustytön seuraamana, sillä hän ymmärsi
hyvin, mitä tämä merkitsi, ja valmistausi vastaan panemaan. Hän läksi
kuistin portaille, pani oven verkkaan kiinni ja asetti sormet huulille
merkiksi, että oli hiljaa puhuttava ja liikuttava.
"Riitta jää tänne yöksi, jotta sinä pääset kotiin", sanoi tohtori.
Elisa käski Riitan mennä sisään katsomaan, tarvitsiko sairas mitään.
Riitta meni.
"Sinä palajat nyt kanssani kotiin", sanoi tohtori. "Kuinka saatat
ajatellakaan, että minä antaisin sinun täällä valvoella!"
Elisa koetti vakuutella hänelle, miten välttämättömän tarpeellista oli,
että vaimoparka saisi hiukan nukkua ja ett'ei hän suinkaan uskonut
sairasta miestään kenen hoitoon tahansa.
"Hän on nyt nukahtanut siinä toivossa, että minä täällä valvon", sanoi
hän. "Ymmärräthän, ett'en näin muitta mutkitta voi lupaustani rikkoa ja
lähteä pois."
"Herätä hänet ja sano hänelle, että lähdet minun kanssani. Riitta tekee
kyllä sen, mitä tarvitaan."
"Mutta Riitta näytti niin tyytymättömältä. Ota hänet mukaasi ja salli
minun jäädä."
"En millään ehdolla."
"Mutta en minä ole ensinkään väsynyt."
Elisa puhui oikein rukoilemalla. Jo ennestään tiesi hän, ett'ei
Alfredia uhalla voitu mihinkään taivuttaa, silmän rukoilevaa katsetta
oli hänellä sitävastoin useinkin vaikea vastustaa. Mutta tänä iltana
näytti tohtori Hessel karaisseen itsensä sitäkin kestämään.
"Hyvä, siis ennätin vielä oikeissa ajoin", vastasi hän vaan. "Pistäyn
ensin hiukan sairasta katsomassa ja sitte ajamme yhdessä kotiin."
Elisa asettui hänen tielleen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Alfred, ainoastaan tämä kerta anna minun tehdä oman tahtoni mukaan",
pyysi hän. "Itsehän paraiten tiedät, kuinka paljon hoitamisesta
riippuu, eikä Riitta voi häntä hoitaa niinkuin minä. Emme saa olla
itsekkäitä."
Tohtori työnsi hänet hiljaa syrjään ja meni mitään vastaamatta tupaan.
Elisa jäi paikalleen seisomaan. Mieliharmi sai hänen verensä
kuohuksiin, sillä ei hänkään ollut vapaa siitä luonteen kiivaudesta,
joka oli Spitzenholdt'eille suvunomaista. Pohjaltaan hän myös oli
ylpeä ja omavaltainen, tottunut hallitsemaan enemmän kuin tottelemaan.
Omantunnon vaatimuksiin voi hän taipua, niinpä ihmistenkin, jos ne
olivat järjellisiä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen mielestään
Alfredin pitänyt mukautua. Häntä kiusasi Alfredin taipumattomuus
sekä se itsepintaisuus, millä hän näinkin päteviä syitä vastusteli.
Oikein hävettikin näin tulla lapsen lailla kotiin kuljetetuksi. Signen
pettymys häntä kuitenkin enin huolestutti. Eikä rohjennut Elisa enää
toivoakaan, että Alfred mitään peruuttaisi. Hänestä tuntuisi tietysti
liian nololta palata Riitan kanssa kotiin saamatta mitään toimeen. Ja
niin tosinaisellinen oli Elisa, että tuskin olisi sitä enää suonutkaan
nyt, kun asia jo näin pitkälle oli joutunut. Mutta miksi ei voinut
Alfred häntä rauhaan jättää? Hetken perästä tuli tohtori ulos. "Kaikki
on kunnossa nyt", sanoi hän. "Riitta on tehtävistään selvillä ja tulee
kyllä hyvin toimeen. Tule nyt vaan!"
"Entä Signe?" kysyi Elisa. "Nukkuu hyvästi."
"Niin, hän on nukahtanut rauhaan luottaen minun lupaukseeni valvoa
hänen miehensä vuoteen vieressä. Minä en voi täältä tieheni hiipiä, en
edes sinun tähtesi."
Hänen äänessään ilmeni mieliharmia, ja tietämättään ojensihe hän
suoraksi. Tahtoiko Elisa todellakin uhmailla? Tohtori päätti kerrassaan
näyttää hänelle, ettei sellaisista mitään apua lähtenyt. Hän meni
uudelleen tupaan.
Elisa riensi levottomana hänen jälkeensä, mutta ei ennättänyt estää
häntä Signeä herättämästä. Unen höpperyksissä kavahti vaimoparka
istuvilleen ja kuunteli puoleksi unissaan tohtorin selityksiä, että
Riitta tulisi rouvan asemesta valvomaan, mutta Signen ei tarvitsisi
mistään huolehtia, saisi vaan rauhassa nukkua.
"Tohtorinna ei ole itse lupaustaan rikkonut, minä sen rikoin", lopetti
hän.
Niine jäähyväisineen lähti hän tuvasta. Elisa oli jo ennättänyt ulos
ennen häntä. Elisa oli voitettu.
Tohtori tarjosi hänelle käsivartensa. Elisa tarttui siihen vähän
vastenmielisesti, mielellään olisi hän jättänyt sen tekemättä, mutta
häpesi osoittaa mielipahaansa näin pikkumaisella tavalla. Vaieten he
saapuivat rattaille.
Hevonen oli sidottu veräjän pylvääseen ja järsi huvikseen sitä
hampaillaan, kun ei ylettynyt puitten lehviin kurkottautua.
Elisa hypähti rattaille ilman apua. Alfred irroitti hevosen, nousi
sitte hänen viereensä istumaan ja niin ajettiin kotia kohden.
Kesäinen yö oli viileä ja kuultavan selvä. Metsä tuoksui. Silloin
tällöin joku väsähtänyt lintu vielä viserryksillään hiljaisuuden
katkasi, ja vieno öinen tuulahdus ikäänkuin leposijaa haeskellen
kierteli kuusien latvoissa. Kosken kumea yksitoikkoinen kohina kuului
kaukaisuudesta. Luonnon hiljainen rauhallisuus se jonkun verran
lauhdutti molempain kiihtyneet mielet.
"Pitäisi sinun toki ymmärtämän, että sinun parastasi katsoen näin
menettelin", virkkoi vihdoin tohtori.
Elisa ei vastannut mitään. Hän oli hyvin pahoillaan. Elisa vihastui
harvoin eikä silloinkaan koskaan raivoon kuohahtanut, hänen paha
mielensä ilmeni vaitiolossa, joka merkitsi paljoa enemmän kuin monet
sanat.
Tohtori katsoi häneen, mutta Elisa käänsi pois kasvonsa. Tohtori
kummasteli. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Elisaa suuttuneena.
"Asiain toisin ollen ehkä en olisi sinua estellytkään", jatkoi tohtori.
"Tiedäthän, että sinun nyt tulee olla erityisen varovainen. Olen niin
arka sinun puolestasi."
Nämä sanat vähän hellyttivät Elisan mielen, ja ellei hänellä olisi
ollut muuta anteeksi annettavaa kuin oma nöyryytys, niin olisi
ehkä kaikki ollut hyvin taas, mutta vaikeinta oli unhottaa, miten
säälimättömästi Alfred äsken oli Signe-paran herättänyt.
Tohtoria suututti tuommoinen itsepintainen paheksiva vaikeneminen, joka
hänestä oli vastenmielisempi kuin vihaisimmatkin nuhteet. Hän päätti
pitää puolensa ja vaikeni myös. Mutta johonkin pitää toki mieliharminsa
purkaa, ja hän purki sen viattomaan hevosparkaan, sivaltaen sitä
ruoskallaan selkään, vaikka se juuri niin siivona mitään aavistamatta
juosta hölkötteli eteenpäin. Hevonen käänsi päätään taaksepäin ja
katsoi kuin nuhdellen ajajaansa.
Elisan henkinen voima johtui suureksi osaksi siitä, ettei hän
milloinkaan luikerrellut omaatuntoa pakoon, kun se häntä alkoi
syytellä. Vaikka hän vääntelihe sen kurituksen alla, niin ei hän
paennut. Tavallisesti havahtuikin hänen omatuntonsa pian ja voimakkaana
kuului silloin sen nuhteleva ääni.
Mutta luonnostaan oli Elisa pitkävihainen, ja suutuksissaan ollessaan
ei voinut hän katsoa muita silmiin eikä suuremmitta vaikeuksitta
puhutella sitä, jolle hän nurjaa mieltä kantoi. Koko kotimatkan
kestäessä kävi hänessä nyt ankara taistelu, mielen suuttumus koetti
voittaa omantunnon ääntä ja pitkitetty vaitiolo oli siitä seurauksena.
"Mene nyt suoraan saliin, olen käskenyt panna illallista sinulle",
sanoi Alfred autettuaan hänet rattailta.
Vieläkään ei voinut Elisa mitään vastata. Hän meni ääneti sisään.
Vaivoin oli hän saanut nielastuksi kupin teetä ja syöneeksi voileivän,
kun keittäjätär tuli tuoden lämpimän ruokalajin lisää.
"Oi, älähän toki, Mari-kulta, en minä enempää jaksa."
"Mutta tämähän on tohtorinnan mieliruokaa", sanoi Mari rukoilevasti.
Mari oli lihava, ystävällinen keittäjätär, joka hänkin puolestansa
vaikutti perheen hauskuuteen ja kodikkuuteen enemmän kuin aavistaakaan
saattoi.
Elisa pudisti päätään.
"En voi, Mari", sanoi hän ystävällisesti.
"Koettakaa sentään, hyvä tohtorinna", rohkasi Mari. "Muuten saattaisi
tohtori pahastua. Hän oikein erityisesti pyysi minua tätä ruokalajia
valmistamaan, sillä rouva pitää siitä niin paljon, sanoi hän. Ja
ruoanvalmistuksen tähden en päässyt sairaan luokse valvomaankaan.
Mielelläni olisin tahtonut tulla, näettehän, tohtorinna, mutta eihän
Riitta osaa ruokaa valmistaa, ja varsinkaan tähän ruokalajiin hän
ei ensinkään pysty, ja tohtori tahtoi välttämättömästi, että rouvan
piti illalliseksi saaman jotakin oikein hyvää; rouva söi niin vähän
päivällistä, sanoi hän."
Elisa oli taas voitettu. Hän asettui uudelleen pöytään. Tällainen
rakastava huolenpito hellytti hänen mieltänsä ja tuli avuksi omantunnon
taisteluun. Suuttumus oli jo haihtunut.
Syötyään jonkun verran nousi hän pöydästä ja meni miehensä huoneeseen,
vaikka Mari olisi mielellään suonut tohtorinnan enemmänkin käyttäneen
hyväkseen hänen herkkujaan. "Et tullut saliin", sanoi Elisa.
"En tullut; minä söin jo ennen lähtöäni."
"Olisitko koskaan saattanut uskoa, että ruoassa on sielua?" kysyi Elisa.
Tohtori ei edes hymyillytkään. Hän oli Elisan äskeisestä
leppymättömyydestä vieläkin hyvin harmissaan ja arveli, että
jonkunlainen sovinto heidän välillään nyt olisi paremmin tarpeen kuin
turha pakina materian sielusta.
"Sellaista en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi hän
välinpitämättömästi.
"En minäkään ennenkuin vasta tänä iltana", sanoi Elisa ja puhisti pois
karren kynttilästä, jolloin liekki pääsi valaisemaan hänen kasvojaan.
"Sen huomasin äskeisessä mieliruoassani, jonka olit antanut minulle
valmistaa."
"Panit siis arvoa siihen?" kysyi tohtori Elisan tunnustuksesta
leppyneenä.
"Käsitätkö, että se opetti minut häpeämään?"
Hänen äänensä sointui niin hellästi, ja yhä vielä näytti hän kynttilän
kanssa puuhaavan.
"Häpeemäänkö! Ja mitä?"
"Äskeistä pahastumistani."
Hän katsahti mieheensä. Taas oli hänen katseensa selvä ja kirkas,
kuten ennenkin. Tohtori mietti, mikä ihme siinä mahtoi olla, että
Elisa nöyrtyessään ja taipuessaan aina ikäänkuin korkeammaksi kasvoi.
Sellainen oli hänelle mieleen.
"Syystähän suutuit", vastasi hän nöyrästi.
"Älä sano niin", vastasi Elisa, "suuttumista ei voi millään puolustaa".
"Nyt olet liian jyrkkä", sanoi tohtori hymyillen. "Yleensä ovat
periaatteesi ja idealisi niin ihanteellista laatua, että niitä tässä
räikeässä tosielämässä on varsin vaikea seurata. Tehdessäsi laskujasi
elämän kanssa, unhotat niin monta tekijää."
"Mutta tärkeimpiä en unhota."
Tohtori pudisti päätään, ja jatkoi:
"Panet liian paljon painoa vähäpätöisyyksiin. Minusta on sinun pikku
suuttumuksesi tällä kertaa täysin puolustettavissa."
"Sano edes selitettävissä, niin yhdyn sinuun", vastasi Elisa, "mutta
teko, joka on selitettävissä, saattaa siltikin olla väärä."
"No, olkoon niin; oli kovin väärin tehty että suutuit, mutta minä olen
sen antanut anteeksi. Oletko tyytyväinen nyt?"
"Olen -- puoleksi."
"Mitä sitte vielä puuttuu?"
"Minulla olisi paljon enemmän sinulle sanottavaa, mutta en oikein
tiedä, rohkenenko."
"Joutavia! Miks'et minulle rohkenisi puhua. Tule tänne ja ilmaise
minulle kaiken sanottavasi. En ole, näet, niinkään musertava vihassani
kuin eräs toinen." Hän asettui sohvalle ja istutti Elisan rinnalleen.
Elisa oli kahdenvaiheilla. Ryhtyäkö vakaviin asioihin nyt, toisen
ollessa näin leikillisellä mielellä?
"Sinä rakastat minua liiaksi paljon ja sittekin liiaksi vähän", alkoi
hän.
"Soo, siinäpä oli kaksi vallan vastakkaista väitettä, mutta ehkä on
niillä syvemmältä katsoen jonkunlainen yhteys."
"Rakastat minua liiaksi, silloin kun minun tähteni laiminlyöt
ihmisrakkauden ja armeliaisuuden vaatimat velvollisuudet."
"Kuten tänäkin iltana, tarkoitat", sanoi tohtori. "Olinko mielestäsi
noille ihmisille niin armoton siinä, että heille toimitin avuksi toisen
sinun asemestasi? En käsittänyt, että sinä olit heille niin tuiki
korvaamaton. Sinäkö määräät elämästä ja kuolemasta?"
Elisan posket karahtivat kuumiksi. Sanat olivat häneen kovasti
koskeneet, vaikkakin tohtori oli koettanut niitä lempeydellään
lievennellä.
"Olit julma, kun herätit Signe-paran."
"Kun et lähtenyt sieltä vähemmällä. Sitäpaitsi hän kyllä kohta
uudelleen nukahti."
"Sitä en usko. Ei hän luota Riittaan niinkuin minuun."
"No, siitä syyttäköön itseänsä! Riitta on hyvä kyllä, jos kohta hiukan
jäykkä käytökseltään."
"Marilla on hellä sydän, hän säälii sairaita. Hän olisi ollut siellä
paremmin paikallaan, mutta hänenhän piti jäämän kotiin minulle
mieliruokaa valmistamaan", sanoi Elisa hiljaa tietäen sanojensa
sattuvan kipeään kohtaan.
"Ja siitäkö minua soimaat!"
"Samalla kun sinua siitä kiitän", vastasi Elisa ja hänen katseensa
ikäänkuin anoi ymmärrystä äskeisille sanoilleen.
"Olet täynnä ristiriitaisuuksia tänään", sanoi tohtori.
"Sydämeni heltyi rakkauden osoituksistasi, mutta mieluummin olisin
kuitenkin suonut, että potilaasi parasta olisit ajatellut. Se olisi
ollut ensimmäinen velvollisuutesi, mutta sinä ajattelit vaan minua.
Olin esteenä sinulle. Sinä rakastat minua liiaksi toisinaan."
"Entä milloin rakastan sinua liiaksi vähän?"
"Kun en saa milloinkaan olla sinulle muuta kuin vaimo. Ihmisestä
minussa et mitään välitä."
"Mitä sitten ihmiselläsi tarkoitat?" kysyi tohtori, muistellen mitä
hän muutamia vuosia sitte oli anatomiasalissa nähnyt, ja mitä silloin
miettinyt. "Sitä, joka ei kuolemassa kuole. Tarkoitan Hengen elämää."
Tohtori vaikeni, mutta ei Elisan sanojen vaikutuksesta, hänen mieleensä
vaan muistui se aika, jolloin hänkin oli pyrkinyt tuohon Hengen
elämään, josta Elisa nyt puhui. Miksi hän ei enää kaivannutkaan sitä
senjälkeen kun oli Elisan omakseen saanut. Ehkä oli hän sitä vaan
etsinytkin Elisalle kelvatakseen. Outo kaiho täytti hänen mielensä,
etsimisen kaiho.
Elisa ei voinut aavistaakaan, mitä Alfred tällä hetkellä mietti,
huomasi vaan, että hän oli käynyt hyvin alakuloiseksi. Elisa kysyi,
oliko hän liian suoraan puhunut.
"Sinun rakkaudessasi on liiaksi paljo omaatuntoa, Elisa. Sydän yksin
ei määrää sinun suhdettasi minuun, niinkuin se määrää minun suhteeni
sinuun. Siks'et minua oikein saata ymmärtääkään."
"Omatunto on rakkauden suola", vastasi Elisa.
"Älä vaan pane liiaksi suolaa", pyysi tohtori.
Elisa vaipui ajatuksiinsa. Ehkä olikin Alfred oikeassa. Ehkä asettui
hän liiaksi tuomitsevalle kannalle inhimillisiin nähden, peläten, ettei
jumalallinen muuten pääsisi oikeuksiinsa. Jos on velttoudella vaaransa,
niin on liiallisella ankaruudellakin vastakkaiset vaaransa. Kultainen
keskitie on hiuksenhienoinen. Elisa tunsi, ettei hän itse omin voimin
voinut sitä löytää. Hän muisti, mitä äsken oli Signelle sanonut:
Lähemmäksi Jumalaa! Niin, siinäpä se oli. Kaikki vastoinkäymiset
tarkoittavat meidän johtamistamme. Häntä lähemmäksi. Anna Hänen tehdä,
mitä Hän tahtoo. Jotenkin näin oli hän Signelle sanonut ja nyt kohdisti
hän nämä sanat omaan itseensä. Tämä vaikea asema, mihin hän oli
joutunut, pitäisi siis olla omiansa häntä Jumalaan lähentelemään, eikä
suinkaan Hänestä vieroittamaan ja erottamaan. Eikä toivonut hän tätä
ainoastaan itsensä tähden, vaan myös miehensä tähden, sillä ainoastaan
mikäli hän Jumalan läheisyydessä vaelsi, sikäli voi hän puhtaalla
vaelluksellaan muitakin Jumalalle voittaa.
"Mitä ajattelet", kysyi Alfred.
"Ajattelen, miten tärkeätä on tulla Jumalaa lähemmäksi", vastasi
Elisa alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei hän näillä sanoillaan
toisessa minkäänlaista vastakaikua herättänyt. Mutta kenties oli
Elisa itse tähän syypää, ehkä hän juuri katseessaan ilmenevällä
heikkouskoisuudella ja äänensä toivottomuuteen vivahtavalla sävyllä
vastakaiun ehkäsi.
Seuraavana päivänä Elisa taas lähti Hanninkylän metsämökille. Hieman
häntä hävetti sinne mennä nyt, senjälkeen kun sieltä eilen oli niin
nolosti poistunut, mutta tuollaistahan tunnetta ei saanut valloille
päästää.
Nuori mökinvaimo oli siksi hienotunteinen, ett'ei sanallakaan
kosketellut eilisiin, kiitti vaan Riitan avusta ja sanoi ensi yönä
jo tulevansa yksin toimeen; hänen miehensä oli parempi tänään.
Elisa viipyi hetkisen siellä. Lähtiessään oli hänen mielensä vielä
entistäänkin alakuloisempi. Hän ei ollut käyntiinsä ensinkään
tyytyväinen; ei ollut hän mielestään sillä mitään toimittanut.
"Jumala häntä siunatkoon", sanoi sairas mies hänen lähdettyään. "On
kuin kaikki paha hänen tieltään pakenisi."
Kolmaskymmeneskahdeksas Luku.
Äidillisyys oli aina ollut Elisan luonteen huomattavimpia puolia.
Muitten hoitaminen ja muista huolehtiminen oli aina ollut hänen
ihanimpana ilonaan. Vaikkakin hänellä jo aikaisimmasta nuoruudestaan
asti oli ollut tilaisuutta näitä avuja harjoittaa ja kehittää, katsoi
hän kuitenkin vasta silloin päässeensä täysin toiveittensa perille, kun
hän omaa pientä lastaan käsivarrellaan keinutteli.
Pienet haparoivat kädet, silmät, jotka eivät vielä olleet oppineet
katsettaan kiinnittämään, koko tuo pieni avuton olento, joka ei tiennyt
omista tarpeistaankaan vielä, osasi vain tuntea ne ja huutaen jättää ne
toisten arvattavaksi ja tyydytettäväksi, mitä saattoi Elisa parempata
pyytääkään. Äidillisyys oli hänen sydämessään muita avuja voimakkaampi,
hän antausi kokonaan sen johdettaviin ajattelemattakaan, että siinäkin
joskus saattaisi mennä yksipuoliseen liiallisuuteen.
Mutta tohtori Hessel ei kilpailijaansa juuri suopein silmin katsellut,
niin oma poika kun tuo olikin. Mielessään syytti hän Elisaa, joka täten
oli hänet laiminlyönyt ja syrjään sysännyt, mutta tyytymättömyyttään
hän ei milloinkaan ilmoille lausunut, hankki vaan itselleen muilta
tahoilta vahingonkorvausta.
Kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, läksi hän Bergsjön
patruunan kotiin, missä aina olikin turvapaikka hänelle varattuna.
Ajanviettona siellä oli kortinlyönti ja totin juonti. Patruuna itse
ymmärsi kyllä pysyä kohtuudessa, ellei nimittäin kohtuutta käsitetä
aivan ahtaimmassa merkityksessä, mutta seurueessa oli muutamia
tehtaanherroja, jotka juomisessa jo olivat menneet arveluttavan
pitkälle. Perustettiin peliseuruekin, ja niin pian kun tohtori Hessel
saapui Bergsjöhön, kokoonnuttiin kortteineen sivuhuoneeseen. Toisinaan
kesti yhdessäolo myöhäiseen yöhön. Silloin maljojakin ahkerasti
maisteltiin ja sattuipa toisinaan että tohtori Hessel yöpyikin
Bergsjöhön. Tämä vihdoinkin havahdutti Elisan. Hänen silmänsä aukenivat
näkemään, miten hänen miehensä vähitellen alkoi luisua hänestä
erilleen; tämä ei saisi jatkua, ei millään ehdolla.
Hän seurasi miestään Bergsjöhön, mutta sai siellä pian jäädä rouva
Hanssonin kanssa kahdenkesken salonkiin. Tapansa mukaan vetäytyivät
herrat sivuhuoneeseen.
"Lähtekäämme mekin sinne", ehdotti Elisa hetken kuluttua.
"Sitä he eivät mielellään suvaitse", vastasi rouva Hansson.
"Miks'eivät suvaitsisi?"
"Ymmärräthän, että he tahtovat olla rauhassa. Sitäpaitsi he eivät meitä
kerkeä paljon huomaamaankaan. Kun heillä on korttinsa, niin eivät
mistään muusta välitä."
"Koettakaamme sentään mennä", kehoitti Elisa.
Ja rouvat menivät. Huone oli sinisenään tupakansavua. Kortit olivat
ketterässä käynnissä, ja totikojeista sekä herrojen kasvoista saattoi
päättää, että vuorovaikutus heidän välillään oli ollut varsin vilkas.
Naisten astuessa huoneeseen herrat sekä hämmästyivät että nolostuivat.
Patruuna Hansson se ensin hämmennyksestään tointui, hän kiitteli
heitä heidän ystävällisyydestään, tarjoi heille mukavia nojatuolia
istuimiksi, tarjoipa sigarettejakin. Hänessä oli yhä vieläkin jälellä
hiukkanen entistä ihailuaan Elisaa kohtaan.