sattui katsahtamaan Elisan kasvoihin.
Milloinkaan ennen ei ollut hän Elisaa noin kauniina nähnyt. Hymy
välähti hänen kasvoillaan, leikkivä, veitikkamainen, mutta hento ja
tuntehikas.
"Teenpä kyllä ihanteen", sanoi hän, "milloinka rakkaus sitä ei tekisi?"
Tämmöinen viehättävä iloisuus oli jotain niin uutta ja outoa Elisassa,
että se ihan hurmasi tohtorin ja oli hänet suunniltaan saattaa.
Lujasti painoi hän Elisan käsivartta rintaansa vasten ja päätti olla
mitään enempää puhumatta, mitään alttiiksi panematta. Elisa saattaisi
hänet hylätä. Pelkkä ajatus tämmöisestä mahdollisuudesta oli hänelle
sietämätön. Hänen omakseen piti Elisan tulla, tapahtukoon se sitten
vaikka totuuden kustannuksella. Avomielinen tunnustus, joka jo oli
hänen huulilleen pyrkinyt, jäi sittenkin lausumatta. Vakavampia
puheluita kokonaan välttääkseen, ei tohtori kihlausaikana usein Elisan
kanssa kahdenkeskisille pakinoille pyrkinytkään; päinvastoin hän
tällaisia tilaisuuksia kartteli. Tämä näyttikin aivan luonnolliselta,
sillä tohtorilla oli paljon työtä, eikä hänellä juuri ollut aikaa
Hirvenhovissa viipyä muuta kuin jonkun lyhyen hetken. Ei Elisakaan
puolestaan näyttänyt haluavan mitään häiritsemättömiä puhelun
hetkiä sulhonsa kanssa. Elisa tahtoi nyt omistaa enimmän aikansa
isälleen ja vasta senjälkeen tuli Alfredin vuoro. Hän luki Alfredille
hienotunteisuudeksi sen, ettei tämä Hirvenhovissa käydessään tahtonut
pitää häntä yksinomaan itseänsä varten.
Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin,
leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat
olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa
olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut
edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan
Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, jotta
seurustelu jo alkoi ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä
tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että
aivan oli unhottaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan
hänen olevissa oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin
täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi
muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä Hirvenhovista
korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein
saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat
vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen liiaksi paljon
tarvitsisi Elisan huolenpitoa kaivata.
Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa
ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen
tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin
enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeusi. Kaikki nukkuivat.
Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni ansarille, taittoi sieltä
kauniimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta
kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle hän kukkalahjansa
laski. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä
jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus
Sven Riiseen ei ollut Elisassa kuollut; mutta ei ollut se hänen toisen
rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin,
ehk'ei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi
kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla
iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin
ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle.
Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään
vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle
varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina
edelleenkin jalostavana voimana elämään.
Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet
lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille:
Sven Riise, ja sitten sitä mukaan kun aurinko kohosi ja sen säteet
ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta
loistelivat kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja
elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
Elisa sai sen rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen maantomuun kytketty
henkensä pääsi taas irtautumaan ja aatosten levoton kuohunta asettui.
Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli
hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen
omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka
mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli
ilmaissut halunsa Svenille, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalle
vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä
kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hän tänään
vihittiin. Aatoksiinsa vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki
metsän kautta kotiinsa.
Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä
tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle
tuskin koko päivänä sellaista suotukaan. Toimi seurasi toista, ja
kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen
piti oleman mukana.
Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti
sen, ja hän oli ensi alussa niin liikutetulla mielellä, että ääni
värähteli. Mutta pian sai hän itsensä hillityksi ja ääni helähteli taas
puhdassointuisena, miehekkäänä. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä
oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".
Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin
puhe lämmitti hänen sydäntänsä. Jonkun kerran koetti hän tapailla
miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.
Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille ja mieliala kävi hilpeäksi.
Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan
seurustelua jatkettiin iltamyöhään.
Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun
hän vaan tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt
sulhon tavalliseen noloon tehtävään, kulkea ylinmäärin rakastuneen
näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa
heitä huvitellen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan
silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.
Käsi laskeusi hänen olalleen.
"Yksi sana, Hessel!"
Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota
sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavata. Hän
malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan
Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi
muista.
"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
Kustaa Aadolf.
"Kuinka niin?"
"Näytti siltä."
"Mistä sen olit näkevinäsi?"
"Kasvojesi ilmeestä."
"Erehdyit."
"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"
"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."
Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?
"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."
"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"
"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan,
ja kuinkas muuten olisit Elisan kaltaista vaimoksesi valinnut?"
"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_."
"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti;
että te jo ainoan tarpeellisen suhteen olitte yksimieliset ja että
sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinulle niin
täydellisesti viedä hänet harhaan?"
"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa
herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt
antautua alttiiksi siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten
tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu
ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla hiukan petetyksi."
"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti,
mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä
sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa.
"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän.
"Suoruus ja vilpittömyys, sekä Jumalan että ihmisten edessä, on
tärkeimpiä elinehtojamme."
"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.
"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa-parka!"
"Lupaan, ett'ei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel.
"Mutta sinä et ensinkään minua ajattele, vaan yksin häntä. Onko
se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä, ilman häntä, olisin
joutunut!"
"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."
"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi
sisartasi millään vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi
paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä
päivästä lähtien."
Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin,
odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.
Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu
oli hänen mielensä kiihdyttänyt. Olihan luonnollista, että hän
etupäässä huolehti armaimman sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred
Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että
hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia
luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei
se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka
itseensä käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisiään,
kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen
opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen
onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta
olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa
enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan,
Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?
Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällä
tavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa
kynnykselle. Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen
ympärillään ja myrttikruunun varjosta silmät tähtinä säteilivät;
kevätillan vaalea hohde sekä mielen liikutus tekivät hänet kuultavan
kalpeaksi.
"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.
Hellävaraa sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varosi
rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa
oli sittekin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen
voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi
Elisa aina luottaa.
"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään
itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."
"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen
tiedät", vastasi Elisa luottavaisesti.
Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf
äsken huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa,
vaan Hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.
Kolmaskymmeneskuudes Luku.
Oli kevät. Taivas kuvastihe vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen
pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin
juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien
lomitse, ja lehdet olivat juuri kerinneet siihen tenhoisaan, mutta
pian ohimenevään, kehityskauteen, jolloin kevät neitseellisessä
vihannuudessaan on viehkeimmillään. Havumetsäkin Hirvijärven ylävillä
rannoilla oli vaaleanvehreään verhoutunut. Kaikkialla oli raitista ja
puhdasta. Rattoisasti pauhasi vaahtoharjainen putous, josta Hirvenhovin
joki heittäytyi kaivatun järvensä tyveneen helmaan. Metsä helähteli
ääniä täynnänsä; siivekkäät parvet olivat palanneet etelästä, ja
riemuitsevassa kuorossa ne laulelivat ihastuksensa ilmi.
Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle asti. Hän oli istunut
sisällä työnsä ääressä ja kummia ajatuksia oli siellä hänelle sydämeen
noussut. Ne painoivat hänen mielensä alakuloiseksi, hän tahtoi niistä
päästä ja pakeni sen vuoksi luonnon helmaan.
Rannalla oli laituri, johon oli venonen kiinnitetty. Elisa irroitti
sen ja souteli ulapalle. Ensin hän sousi rivakasti, mutta antoi sitte
airojen hetkiseksi levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään
voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi
tahtonut.
Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla
aironvetämällä souteli hän sinne takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi
veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.
"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäisyydessäsi. Nythän
oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."
Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymyssään
kuvastui alakuloinen sävy.
"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Miks'et ole oikein iloinen tänään?" kysyi
hän.
"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!" Elisa epäröi.
"Taitaa olla vaan typeryyttä minun puoleltani", alkoi hän ikäänkuin
itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla
samallaisia."
Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut,
jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka
olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa
oikein vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli
kuvaillut sisällistä tutunomaista luottamusta ihan luonnolliseksi
seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän
tärkeimmässä kysymyksessä, miksi siis ei voitu siihen milloinkaan
vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli
ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä
johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan
vaiennut tai vastannut kauniin ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin.
Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän jo alkoi
kaivata jotakin enempää.
"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein
kysytyksi.
He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä
vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katseli häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi
hän Alfredin katseessa jotakin säälin tapaista. Alfred katseli häntä
kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyisi tuskia tuottaa. Nähtävästi
ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse.
Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
"Tunnetko sen sinäkin?" kysyi Elisa.
"En, vaan minä sen tiedän, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten
huomaan."
Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen
huomaat sinäkin, kun vaan sen olemassaoloon totut."
Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko operatiooni suoritettu, eikä
se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole
tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa
sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys
hivuttaa enemmän kuin mikään varmuus."
"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksimista ilmaisevalla
äänellä.
"Niin, sinä epäilet, ett'en olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
Aadolf, tai toisin sanoen, ett'en ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa.
"En epäile. Soisin vaan, että joskus sydämesi minulle avaisit. Tiedän
kyllä, että luonteet ovat moninaiset; älä luule, että sinua siitä
soimaan, ett'et ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan
hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo
horjuvan, vaikk'ei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa.
Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria jo kovasti painostanut se
seikka, että Elisa edelleenkin sai säilyä väärässä luulossaan.
"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ett'en ole sinun
uskoasi, ett'en sinun laillasi elä Hengen elämää."
Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut
täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittekään
saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
Alfred ei sallinut hänelle enää sananvuoroa, ja kerrassaan säälimätöntä
olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten
tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota
Elisa oli toivonut siellä piilevän. Lopetettuaan selvityksensä sousi
hän rantaan.
Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan
ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi
rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä
ei paikaltaan liikahtanut. "Elisa, etkö tule jo?"
Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova
katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut
häijystä unestani!"
Miksikä tuo asia noin hänen sydämelleen kävi? Oliko se nyt niin
mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista
käsittämättömistä asioista olemaan? ajatteli tohtori itsekseen.
Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen häntä laiturille nousemaan.
Sitte läksivät he edelleen kulkemaan auringon kultaamain koivujen
kevätvehreyden varjossa.
"Enkö ole sanan arvoinen, kosk'et mitään minulle puhu?" pysähtyi
tohtori viimein kysymään.
Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla
kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän
samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus minut
siihen saattoi. Eikös sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Toru, herjaa, syytä minua
ulkokullatuksi, katalaksi tai miks'ikänänsä tahdot; mikä tahansa on
paremmin kuin että näin uhrikaritsana kuljet ja marttyrina kärsit."
Elisan teki mieli vastata, ett'ei hän ensinkään itsensä tähden
kärsinyt, mutta tohtori jatkoi, hänelle sananvuoroa suomatta:
"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, niin teet sen paraiten
rakkaudella. Anteeksiantokaan ei siihen yksin riitä, ainoastaan
rakkaus."
Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä
voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille
ja koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta se ei onnistunut.
Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Tohtori sen ensiksi lopetti.
Elisaa lohduttaakseen alkoi hän viitata Raamattuun, puhuen, miten
vaimon puhdas ja laittamaton vaellus voi miehenkin voittaa hyvän
puoleen.
"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen
niin likeltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti ajatellen vaikeata ja
edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
Vapaaehtoisesti ei olisi hän milloinkaan uskaltanut semmoiseen
elämäntehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut,
itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin
johdattanut? Tämä kysymys oli tuiki tärkeä hänelle, sillä ainoastaan
viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
Kaiketi ei Jumala omavaltaisille teoille siunaustaan suo.
"Minun mielestäni olet jo ihmeitä saanut toimeen, Elisa", jatkoi
tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä
vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut
takaisin entiseen seikkailija-elämääni, ollen pohjaa ja perustusta
vailla. Olethan siis jotakin voittanut."
Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit paremmin pelastuksen
tarpeellisuuden tuntoon tullut kuin nyt, jolloin luulet ainakin jotakin
olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen
sanojaan käsittäisi.
Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummainen, ett'ei se vastausta
ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.
"Miksi itket? Sentähdenkö että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi
edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla, enkä ihan
suinpäin sinne suistu, kuten asiain toisin ollessa olisin tehnyt."
"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa.
Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa
häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin
heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä
kaksinverroin heikommaksi.
"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa",
vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin
kauvan kun sinut omistan."
Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat,
paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti
ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin
oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen
meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän
epäjumalan kukistamiseksi?
Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa.
Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä jälleen
tasapainoon tointuakseen.
Kolmaskymmenesseitsemäs Luku.
Inka-mummon töllissä asusteli tätä nykyä nuorta väkeä. Signe, tuo
entinen pikku tyttö, jonka Elisa kerran suutelolla oli elinaikaiseksi
ystäväkseen voittanut, ja joka sitten oli Inka-mummoa hoitanut hänen
viimeisen sairautensa aikana, oli nyt naimisissa ja asui miehensä ja
kolmen lapsensa kanssa tässä mökissä, jossa hän ensi kerran elämässään
oli nähnyt jonkun kuolevan. Taaskin oli kuolo heittänyt varjonsa
matalaan majaan; Signen mies makasi heikkona sairaana.
Oli ihana ilta keskellä kesäsydäntä. Kaksi vanhinta lasta leikki
pihalla, he tiesivät, että nyt piti olla hyvin kilttinä, isä kun oli
niin sairas, eikä äidillä ollut aikaa heistä huolia. Pienin makasi
kätkyessä kuistilla. Aurinko, joka aikansa oli lämmöllään ja valollaan
lasta hellinyt, oli painunut mailleen. Kolakka iltatuuli sen herätti
ja se alkoi kovasti itkeä. Vanhin sisar, viisivuotias Anni tuli kehtoa
soutamaan ja veikkoa viihdyttämään. Kun ei sekään auttanut, käänsi
hän lapsen toiselle kupeelle. Varsin tottuneesti ja taitavasti hän
siinä menetteli nuoresta iästään huolimatta. Köyhässä mökissä ei
ollut varoja hankkia lapsille nukkia. Pikku tytöllä ei ollut aikaa
kehittää äidillisiä taipumuksiaan leikissä, tosielämä ne jo heti vaati
palvelukseensa; niin pieni kuin Anni olikin sai hän jo autella äitiä
nuorempien siskojen vaalimisessa. Mutta tällä kertaa ei näyttänyt Annin
apu riittävän. Hän alkoi juuri juosta äitiä hakemaan, mutta pysähtyi
samassa avosuin ja silmät suurina. Kaunis rouva, jonka Anni hyvin
tunsi, astuskeli tietä pitkin ja kääntyi sisään veräjästä.
"Miten nyt on pikku veikon laita?" kysyi äskentullut kumartuen kehdon
ylitse.