Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.
"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili
hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta
minua sinun johtoosi tyytymään!"
Kolmaskymmeneskolmas Luku.
Kun Irene oli päättänyt sairaanhoito-kurssinsa, palasi hän vähäksi
aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän
melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli
häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut hänen luontoonsa
tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut.
Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut
ajattelevan nuoren naisen. Ratkaistava oli nyt, toteuttaisiko hän
lähetyssaarnaaja-tuumansa, vai antaisiko sen raueta. Varsin epäröivältä
näytti Irene itse, mutta Elisa, joka luuli epäröimisen johtuvan oman
voiman vähäksi arvioimisesta, koetti vaan kehoittaa häntä päätöksessään
pysymään; kaikki muut kehoittivat häntä siitä luopumaan. Irenen
epävarmuus yhä kasvoi. Viimein hän päätti matkustaa Tukholmaan. Siellä,
lähetys-ystävien parissa ehkä asia hänelle selvenisi. Ja niin hän läksi.
Samana päivänä, kun Irene oli matkustanut, kävi Elisa asioilla
kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He
kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.
"Puhuimme tässä vast'ikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä miten
hän viime aikoina on edukseen muuttunut."
"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.
"No, enpä juuri tiedä olisiko se sielun ansio, että tyttö on
uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta
somaksi on hän versonut."
"Uskokaa, mitä sanon, lähetyssaarnaajaa ei hänestä milloinkaan tule",
sanoi Eedit toivehikkaasti.
"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen
muuttunut?" kysyi Elisa.
"Joku tulee kyllä pidättämään hänet kotimaahan. Isän ei suotta tarvitse
estettä toivoa."
"Näyt unhottaneen Helmer Broon."
"Päinvastoin häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö
tiedä, että hän on Tukholmassa?"
"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"
"Kuuluu toki, varsinkin kun Irenekin nyt on siellä."
"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."
"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin
kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."
"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen,
joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."
"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian verkkaiseen tapaansa.
Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.
"Mutta kuka hän oikeastaan on tuo Helmer Broo ja mitä hän tekee?" kysyi
Eedit.
"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja
kirjailee", vastasi Elisa.
"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.
"Luulen että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän
hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.
"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä",
nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä
saat lankomiehen."
Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan
lähetystyöstä. Hän oli päässyt kotiin saapuneitten lähetyssaarnaajien
pariin ja saanut, alttiina vaikutuksille kuin oli, heiltä uutta
innostusta asiaan. Mutta sitte saapui Elisalle yksityiskirje, jossa
Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset
taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää
tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin
kauvas, oikein kauvas, missä hän ahkerassa työssä voisi unhoittaa mitä
unohdettava oli. Lähetystyö oli oleva hänelle pelastuksen kallio.
Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan
aiotut peittämään sitä mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei voinut
hän kotiin kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet
Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista
päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä siellä istumasta.
Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitäpä se auttoi, että hän
salin äärimmäiseen soppeen kätkeysi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja
kun he sitte uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä
vastaan -- -- -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäynyt ilosta saada
häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi
hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin
kirjoittanutkaan. Halu lähetystyöhön riutumistaan riutui hänessä. Hän
tunsi itsensä siihen vallan mahdottomaksi ja alkoi vähitellen käsittää,
että lähetystoimi oli liiaksi pyhä, käytettäväksi vaan maallisen
rakkauden haavojen parannuskeinona. Muulla tavoin piti hänen pelastua
tahi sitten sortua!
Helmer Broo ei lähetystyötä suosinut. Hänen mielestään siinä vaan
tarpeettomasti tuhlattiin sekä elämää, aikaa että rahaa, eikä
siitä sittekään pakanoille mitään hyvää lähtenyt. Miksi saarnata
heille evankeliumia ja siten istuttaa heihin edesvastauksia,
joista he nyt tietämättömyydessään ovat vapaat? Irene vastusti
häntä vetoamalla Jesuksen jäähyväispuheeseen, jossa hän kehoittaa
opetuslapsiaan menemään kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia
kaikille kansoille. Lähetystoimi, sanoi Irene, oli kristityn pyhiä
velvollisuuksia, vaikkakin hän nyt omasta puolestaan aikoi siitä
vetäytyä pois. Helmer ihmetteli, miksi hän niin teki.
"Sellaiseen toimeen ei saa ryhtyä puolinaisin sydämin", vastasi Irene.
Hän pelkäsi jo liian paljon ilmaisseensa ja rohkeni tuskin ojentaa
kättään Helmerille jäähyväisiksi. Hänen katseensa hiipasi vaan
ohimennen Helmeriin, mutta sittekin huomasi Helmer selvästi, miten
asian laita oli. Hän heltyi sydämen pohjaan asti ja lähti syvissä
mietteissä kotiin kulkemaan.
Kahteen seuraavaan luentoon Irene ei enää saapunutkaan. Helmer huomasi
häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miks'ei
Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla
oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen
poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin,
ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän
mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.
Hirvenhovissa riemu nousi lattiasta lakeen.
"Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää.
Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"
"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.
Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.
Eräänä iltana istui hän penkillä likellä joen rantaa ompelemassa. Kevät
oli jo kerinnyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja
asettui sisarensa viereen.
"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole
minua kohtaan kuin ennen."
Irene ei vastannut mitään, pujotteli vaan lankaa neulan silmään täysin
vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut
toimitetuksi; mutta kun ei sittekään vastausta kuulunut, jatkoi hän:
"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että lähetyshankkeesi
kesken heitit, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ett'ei
se sinun kutsumuksesi ollut."
"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.
"Vai luuletko, ett'en kihlaustasi hyväksyisi?" kysyi Elisa.
"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta
puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän
saanut puhutuksi.
"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua
sentähden, että hänelle anteeksi annoit!"
"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
Irene.
Elisa ei tietänyt mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.
"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua
ensinkään moiti, enkä menettelyäsi ihmettele", vastasi Elisa.
"Miksi sitten olet levoton?"
Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.
"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota
tarvitset."
"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun hänen
kanssaan kihloihin menin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla
nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä
jälellä on."
"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.
"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on
vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa
puolesta loukkaantuneena.
"Enkö tahtoisi myöntää?" puolustihe Elisa.
"Niin, tiedän kyllä, ett'et sinä eikä Kustaa Aadolf hänen
mielipiteitään hyväksy."
"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."
Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä
syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:
"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkamaan kihlaukseni sentähden, ettei
Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"
"En toki."
"Miksi sitte teet minut levottomaksi?"
"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran, jott'et sekaantuisi hänen
kummallisiin tuumiinsa."
"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja
sitäpaitsi hän suuremmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä
muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."
"Irene, et saa uskoa, ett'en Helmeristä pitäisi, ja että sinua,
menettelysi tähden, halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi
itseään.
Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.
"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti
Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit,
ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se,
joka sinut oikein tunsi."
"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, "mutta
nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla ylpeä.
Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit lähetysalalle antautunut
huolimatta siitä, että halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin
rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että
liittoasi ensin hiukan halveksien ajattelin?"
Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kääri käsivartensa
sisaren kaulaan.
Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä.
He tunsivat että kaikkivieroittavat esteet heidän väliltään olivat
kadonneet.
Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan
ja virkkoi puheen muutteeksi:
"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa
vanhan Borgsten'in jälkeen?"
"En, sitä en ole kuullut."
"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
Silloinhan tullaan naapureiksi."
"Tapasitko häntä Tukholmassa?"
"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti
paljon reippaammalta ja miehevämmältä kuin silloin kun hän täällä
oleili. Kustaa Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."
Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.
"Joko tulet sisään, Elisa?"
"En vielä."
Elisa nojausi puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta
joutilaana helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne
valaisivat hänen peittämätöntä päätään, ja lankesivat varjostavien
silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin
syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet
esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia
väikkynyt jokaisessa sen kaarelmassa. Hienon kaareva nenä myös osaltaan
kaunisti näitä kasvoja, joissa samalla niin paljon jaloutta ja mielen
lujuutta ilmeni.
Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäilyn Elisaan, joka yhä vielä
siinä ajatuksiinsa vaipuneena istui, itsestään ja ympäristöstään
irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan ääreen
tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.
"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.
Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.
"Niin minäkin sinusta", vastasi hän.
Sellaista vastausta ei ollut Irene odottanut.
Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita
itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen
nöyryyteen, hänen itsensä kun usein oli vaikea olla luulematta jotain
olevansa.
Kolmaskymmenesneljäs Luku.
Oli tuiman kylmä päivä adventinaikaan. Aurinko välkkyi hehkuvana
kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli
Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.
Metsän rinnassa oli pieni tupanen, jonka ikkunat punasinervänä
kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha
Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemata odotellen. Tohtori
Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui
sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt
ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt siinä voivan
mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti
viimeisen kerran sormensa ristiin.
Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä
ei merkkiä ymmärtänyt.
Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas
tavannut jotakin, mikä sai hänet heltymään ja hänen mielensä jalommaksi
kohotti. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän
rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan uskoa ollut, niin oli siinä
ainakin tunnetta. Kukapa hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä
pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä minkä tietää olevan
armaansa mielen mukaista.
Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan.
Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen
tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt
syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin
rukoilija itse. Ääneti he puristelivat toistensa käsiä ja kääntyivät
sitte sairaan puoleen.
Hän oli kuollut.
Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se
heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen
harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringon valossa esiintyi
kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla
kuvastuva rauhallinen sävy kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan
päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.
"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi
käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".
Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.
Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.
"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut",
jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."
"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanoi tohtori Hessel
katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä
täällä ei enää tarvittu.
"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla,
jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen
enemmän, ja siitä jakoi minullekin."
Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta.
Hellävaraa hyväili hän sen uurteista otsaa. Mielellään olisi hän
tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehk'ei ollut se
myöhäistä vieläkään.
Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel
seurasi häntä.
Vierekkäin kulkivat he kuin valoisata unta nähden. Äskeinen
kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se
oli vaan kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät
lähemmäksi toisiansa.
Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten.
Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis. Adventtijuhlaa näytti luontokin
viettävän. Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli
hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko
hän tulla hänen omakseen. Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä
valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.
Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain
aikomuksin. Mitään ei hän aikonut Elisalta salata; hän oli valmis
vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi
häneltä kysyä.
Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vast'ikään
kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt
kehittyneen siihen mielen tilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran
tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.
"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.
"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."
Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja
oliko väärin näin käyttää hänen luottavaisuuttaan hyväkseen.
Mutta jos nyt ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa
herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli
tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei
Elisa suoran luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.
Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä
aatostensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten
kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja
luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen
kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi
säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään
mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka
näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret
vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt,
ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin
sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin
se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä
päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää
rakkaammaksi.
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
"Pese _meidät_!"
Kolmaskymmenesviides Luku.
Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään.
Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen.
Kuulijakunta ne jo osasi täysin yhtä hyvästi ulkoa, kuin majuri
itsekin, mutta yks'kaikki! Elisa osasi ne milt'ei sanasta sanaan,
samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti
kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti yksinpuhelunsa kesken ja
kysyi kelloa.
"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.
"Miks'ei ole kukaan minua huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi.
"Jo neljännestuntia sitte olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä
nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa
kokonaan ajan kulun."
Ja kiireisesti katosi majuri huoneeseensa voittaaksensa takaisin
edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen
ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori
Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa edelle päivällistä,
määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta
hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja
palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että
aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-unen tarpeettomaksi,
selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan
nukkunut, korkeintaan vaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka
majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua
majurin uinailu oli.
Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahden kesken huoneeseen. Elisa pani
työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.
"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen. "Sinä olet löytänyt perustuksen
elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen
löysit?"
Alfred asettui istumaan morsiamensa jalkain juureen, jott'ei Elisa
voinut hänen kasvojaan nähdä, muuten kuin silloin kun hän ne
erityisesti häntä kohden käänsi.
"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan
tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi
matalan tuntehikkaalla äänellä:
"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka
hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen tuikkailemaan nousi! Kysy
hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan
löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen
valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa
pitää, eikä uudelleen aallokon ajeltavaksi heittäy?"
"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
hänen puheensa oman sydämensä mukaan.
Ei osannut Elisa aavistaa, että Alfredin tähti ei ollutkaan
taivaan tähtiä, ja ett'ei se perustus, josta Alfred puhui, Jumalaa
tarkoittanutkaan.
"Tarvitsiko sinun kauvan etsiä ennenkuin löysit?"
"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkia
löytänyt."
Hän puhui totta, mutta ei hän sittekään Elisalle tositilaansa
paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko
hän sille mitään, että Elisa hänen puheensa maallisesta rakkaudesta
selitti taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän
sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle
mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä
peittää. Elisa itse pettyä tahtoi, ja koska hän tässä pettymystilassaan
oli onnellinen, niin miksikä sitte riistää häntä siitä? Ja tosi onnea
tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä
hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen
arvoista.
"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä
tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päämäärään ikuiseen
päässeet"! vastasi Elisa lempeästi.
Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta
Elisa, vaikk'ei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä,
mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ett'ei
Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä
tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista
poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen
päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred
itse vapaaehtoisesti puhuisi.
Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi
käsivartensa morsiolleen.
Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin
rinnalla tuntui niin turvalliselta tulevaisuutta kohden vaeltaa, niin
lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.
Ennenkuin he ennättivät ruokasalin ovelle, pysähtyi tohtori. Elisa
katsahti kysyvästi häneen.
"Elisa", sanoi hän äkkiä, "onko rakkautesi sammuva, jos minussa mustia
vikoja huomaat?"
Elisa hymyili.
"En pelkää mitään mustia huomioita. Tunnenhan sinut."
"Olet niin varma sielutieteellisestä syvänäköisyydestäsi", sanoi
tohtori hieman säälivästi; "parasta olisi että et siihen niin sokeasti
luottaisi".
"Luotan sinuun", vastasi Elisa vilpittömästi.
Säälin ilme tohtorin kasvoilta katosi ja vaihtui vakavuuteen. Omatunto
otti kovalle.