Äskeiset sanasi sattuivat minuun", sanoi Irene ja lähti kiiruhtamaan
asuinrakennusta kohti.
Majuri mitteli lattiata huoneessaan. Hän oli kuin irtireväisty
tapojensa vanhoista liitoksista, sen oli tuo Irenen mullistava ehdotus
aikaansaanut. Minkä päähänpiston oli se Elisakin nyt saanut, kun tässä
kohden piti häntä, isää, kuin jonakin korkeampana auktoriteettina,
jolta oli neuvoa kysyttävä? Eipä olisi hän millään ehdolla tahtonut
Irenen toiveita tyhjäksi tehdä, olihan lapsiraukalla jo ollut kylliksi
vastoinkäymisiä muutenkin. Mutta vieläkin vähemmän halusi hän häntä
alastomien villien keskelle lähettää.
Irenen tullessa huoneeseen loi isä häneen katseen, joka juuri ei ollut
rohkaisevaa laatua. Varmaankin tuli tyttö nyt oikein rukoilemalla
rukoilemaan ja kyyneleitä vuodattamaan, mutta tälläpä kertaa tahtoo
isäkin olla mies puolestansa.
Irene kietasi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
"Rakas isäni!"
"No niin, niin, hyvä, hyvä", sanoi majuri hermostuneesti, sillä hän
tunsi jo, että Irenen hellä hyväily vähitellen alkoi lamata koko hänen
vastustelemiskykynsä. "Olenhan kieltänyt sinua siitä asiasta enää
mitään puhumasta."
"En aiokaan siitä puhua", vastasi Irene ystävällisesti. "Tulen vaan
sinulle selittämään, ett'en koskaan ota tätä askeletta ilman sinun
suostumustasi."
"Miten saatoit edes ajatellakaan, että sellaiseen suostuisin", vastasi
majuri puoleksi hellästi, puoleksi harmissaan.
"Ajattelin, että Jumala kyllä olisi voinut sinut siihen taivuttaa, jos
se olisi hänen tahtonsa ollut", vastasi Irene. "Pyysin Hänen vastaamaan
sinun kauttasi."
"Teitkö niin? Mutta, lapsi-kulta, kuinka saatoit niin tehdä?" huudahti
majuri peljästyneenä. "En suinkaan olisi halunnut estää sinua Jumalan
tahdon mukaan toimimasta, mutta en vaan saata suostua eroamiseen
sinusta. Ymmärräthän, että se tapahtui pelkästä rakkaudesta."
"Ymmärrän toki", vastasi Irene ja painoi hyväillen poskensa isän poskea
vasten.
Hänen taipuvaisuutensa saattoi majurin mielen apeaksi.
"Eihän sinun sentään kovin mielesi tehnyt ruveta lähetyssaarnaajaksi?"
kysyi hän rukoilevin äänin.
Irene hymähti:
"Onhan se tuuma minua hyvin miellyttänyt, mutta minun täytyy osata
siitä luopuakin, jos Jumala ja isäni niin tahtovat."
Jumala ja isäni! Sen sanoi Irene niin tyynesti ja luonnollisesti kuin
olisi yhteensovitus tuntunut perin luonnolliselta, mutta majuria se
oikein, pelotti. Kiihkeästi hän pyrki purkaamaan tämän kumppanuuden
jumaluuden kanssa, haluten asettautua inhimilliselle, alaikäisyyden
kannalle.
"Rakas lapsi", virkkoi hän vihdoin hermostuneesti, vaikka tavallaan
juhlallisesti: "Jos Jumala tahtoo sinut villien keskelle lähettää, niin
lähde sitte Herran nimessä, mutta minulta älä enää mitään kysy."
"En lähde ilman sinun suostumustasi", vakuutti Irene rauhoittavasti.
"Lähde vaan, lähdehän toki", vastasi majuri kiihkeästi. "Enhän minä
kiellä. Tee kuten itse tahdot, tai kuten Jumala tahtoo, miten tuo nyt
sitte selitettäneen. Jos Jumala minun laillani soisi sinut kotiin
jäämään, niin toimittakoon Hän sitte jonkun muun esteen matkallesi,
minä en uskalla siksi ruveta."
Irene ei oikein ymmärtänyt, miltä kannalta hänen piti katsoa isän
äkkiarvaamatonta suostumusta. Olisiko hän sittekin isää siihen jollakin
tavoin pakoittanut?
Majuri katsoi kelloa. Puolen tuntia oli jo kulunut hänen tavallisesta
maatapanoajastaan ja tämmöisen liikuttavan kohtauksen perästä saisi
hän kaiketikin kauvan taas vuoteellaan unetonna virua. Ja jos nyt
Irene lähtee ihmissyöjien pariin, niin tuskinpa hän, isä, sitte enää
milloinkaan saa unenhiukkaa silmiinsä. Majuri sääli itseään niin, että
Irenekin sen huomasi.
"Nyt lähden, isä, jotta saat makuulle mennä", sanoi hän rakastettavasta
"Ja vaikka lähetyssaarnaajaksi rupeaisinkin, niin ei se ainakaan vielä
huomispäivänä tapahdu. Viipyy siihen varmaankin joitakuita vuosia,
joiden kuluessa paljon saattaa tapahtua."
"Paljon sellaista, joka estää tuuman toteen käymästä", jatkoi majuri
kiitollisena ja lohdutetulla mielellä. "Jumala sinua siunatkoon,
lapsukaiseni! Kaikki kyllä vielä hyväksi kääntyy."
Tyyntyneenä ja tyytyväisenä alkoi majuri järjestellä kuntoon kaikkia
pieluksia, saaleja ja huopapeitteitä, mitä hän makeasti nukkuakseen
välttämättömästi tarvitsi. Hän oli hukannut aikaa ja kiiruhti nyt
toimiaan sellaisella vauhdilla kuin olisi kysymyksessä ollut ennättää
ensimmäiseen junaan.
Irene ajatteli, miten ikävältä isästä eroaminen kerran tulisikaan
tuntumaan. Ei hän oikein itsekään tietänyt, oliko syytä olla iloinen
isän suostumuksesta.
Kolmaskymmenes Luku.
Eräänä päivänä majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen
näköisenä asettui aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi
aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti
arvaamalla sen perille päästä.
"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" tokaisi Torvald.
"Ei vielä", vastasi majuri.
"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.
"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.
"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.
"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitte, kenestä siinä puhutaan!"
"Keneltä se on sitte?" kysyi Elisa.
"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.
"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.
"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.
"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.
"Miksikä se häneltä olisi?"
"Siinäkö nyt oli 'on tahi ei'"? nauroi Torvald.
"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.
"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten
veitikkamaisesti Elisaan.
Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta
useammin arvaaja kirveensä kivehen iski.
"Kristianiltako?" kysyi Elisa.
"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.
"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"
"Molemmista."
"Kenestä?"
"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'".
"Siltäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.
"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."
"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.
"Miten siitä olet niin varma?"
"Siksi että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten
kysymys mistä tahansa."
"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi
majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.
"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö,
isä?" kysyi Elisa.
Majuri hymyili salamyhkäisesti.
Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli
ylen onnellinen.
"Kuka, kuka on se muu, se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.
"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti
kirjeen taskustaan.
Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään,
siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti
ja suurella äänenpainolla. Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri
takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri
soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.
"Lue sinä", sanoi majuri ja jätti luku-yrityksensä viskaten kirjeen
Elisalle.
Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, ylen
suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka jo oli ennättänyt kääntää
ainakin kuuden luutnantin pään pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin
tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta
tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vaan
tosiasiaksi todistettiin.
Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen
isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää.
Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi
viikolla kihlajaisten viettoon.
Alettiin tuumia, ken tulisi kutsua noudattamaan. Torvald vakuutti heti,
että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut kotiin
jäisivät. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja
kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut
osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun
hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään,
vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen
edukseen, kuin vahingokseen.
Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei.
Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittekin
näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.
"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
Irene.
"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta
tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen
Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"
"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin jos vaan itse
haluat", vastasi Elisa.
"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa
Aadolfin pappisvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä,
tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan
läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa.
Sen lisäksi olin keväällä niin raihnainenkin, ihan lääkärin hoidon
alaisena; nyt olen paljoa pirteämpi."
"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan
Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi
jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.
Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.
"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vaan, että tulisi vähän
semmoiselta näyttämään."
"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. "Ehk'ei tarvitse
kenenkään jäädä?"
"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.
"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.
"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä
kerran pistäytyä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut",
sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuuden tuumia ei ensinkään
hyväksynyt. Hän oikein sääli Ireneä.
Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättömästi jäädä kotiin.
Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin kuin juhlassa
voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin
päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa
harjoittelemaan, sillä lähetysalalla saattoi sairaanhoidon aikeitten
tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.
267
Siis päätettiin että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.
Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan
miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet
saattaneet ihan haltijoihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa
sitävastoin oli jokseenkin tyyni.
Hääräillessään sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
Milloin ikänänsä ikkunastakin ulos vilkasi, niin pelkkiä tuttuja
esineitä silmään sattui. Jopa silmät kiinnikin olisi saattanut
ne edessään nähdä; ulkomuistista olisi voinut piirtää metsän ja
taivaanrannan ääriviivan ihan jokaista sen taivetta myöten. Kotoisen
kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas hellä ääni. Ja
tupasissa asuskeli kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.
Tosin Elisa jo kauvan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran
tulisi erota, mutta vasta nyt kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan
hallitsijattaren, alkoi tuo tieto tuntua oikein todenperäiseltä.
Eronhetki ei enää etäisyyden usvaisissa helmoissa häämöittänyt, se oli
jo lähellä. Miltä mahtoi se tuntua aivan käsissä ollen?...
Kolmaskymmenesensimmäinen Luku.
Uunna vuonna vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät
nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin
puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen
olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin
taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät
kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla
rakastunut.
Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan
Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.
Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin
valoisaksi, kuin sitä oli kuvaeltu; se sattui, näet, yhteen aikaan
Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut
halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.
Eedit ei itsekkäästi vetäynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin
otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä
vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo
tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ett'ei Eedit oikeastaan
tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä
hallitakseen ja määrätäkseen.
Pikku Eedit, niin rakastettava ja kissanpoikamaisen ovela kuin
muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului
niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä
ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe
erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti
sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi
unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka
paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin vaan lyhyesti
käväsi kotonaan, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald.
Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin
ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut
aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut,
vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa
ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja
sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimattakin
aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella
arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin
pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä
ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään
muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän
molempain työalansa olisi näin yhteen sattunut.
Elisankin sydämessä liikkui samallaisia vaistomaisia tunteita kälyä
kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä.
Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen
saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä
kaiken pikkumaisuuden.
Vitkaan, ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Mietinnättä,
harkinnatta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samallaisena hän nyt
kohtasi kuolemansakin. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka
muista näyttikin kovalle.
Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin
vanha neiti viimeiset raskaat kuolonkorahduksensa oli hengittänyt.
Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon noita kammottavia
äännähdyksiä kuulemasta. Häntä puistatutti kuin vilutaudissa. Alati
piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva
tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa
tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.
"Jumalan kiitos!" nyyhkytteli majuri.
Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauvan kitunut,
että kuolemaa pidettiin pelastuksena, joka mielellään hänelle
suotiin. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään
kenellekään, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet.
Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka,
ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa
vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita
herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko
välttämättömästi siitä herätettämän ja jälleen vireeseen elvytettämän.
Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.
Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut
lukea jonkun värssyn Raamatusta ennenkuin kukin yöksi erkani omaan
huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja
Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että
yhdessä laulettaisiin joku virsi.
"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon
ääreen.
Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään,
vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään
virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta
ei ottanut onnistuakseen se keino. Eedit herkesi soittamasta kesken
tahtia ja katsoi häneen, kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut
saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi
soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun.
Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin
rukoushetkeä viettämään.
"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle,
"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan
onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."
Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei
kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta
Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua
iltarukouksen toimittamiseen kuin kauvemmin kinailla vaimoansa vastaan.
Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä
liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ett'ei Kristian uuteen
tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja
päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu.
Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa
tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri
vaikutusvalta hänellä oli Kristianin yli.
Kolmaskymmenestoinen Luku.
Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua
mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne vaan mieltä
ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajan oloon käydä varsin
tuskauttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin
voinut vapautua kaikellaisesta naisekkaasta pikkumaisuudesta, huomasi
hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon
auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla
joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että
sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä
näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä
välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauvan onnistunut.
Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka
oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen
muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku
tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä
uurre muodostui otsalle.
"Ei mitään, jota maksaisi muistoon kirjoittaa", virkkoi Elisa
itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi
kasvoille.
Hän veti pöytälaatikon auki ja viskasi almanakan sinne. Silloin
sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama
sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauvan oli laatikossa maannut.
Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitte kylmennyt
käsi oli ne sinne piirtänyt:
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa
yksinkertaisuudessaan saarnasivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja
tukahuttivat hetkessä katkeruuden hänen mielestään.
Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli!
Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä
ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista
pikkumaisuuksistakin.
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan
hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä
esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin
tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän
syyn.
Kyyneleitä kiertyi silmiin, sieltä valuivat ne, kuumia, polttavia
vakoja uurtaen, poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä
oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan
uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin
voimallisena tahtoi elää. Pese minut! Omasta voimastani en voi
puhdistua. Pese minut veressäsi! Puhtaaksi kuin sinä itse!
Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka
olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli
lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään.
Kristus ei jakele vanhurskauttaan vaan ositellen, kokonaan hän sen
tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa
tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jesuksen nimeen anomaan,
mitä ikänänsä halusi.
Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä
kohtasi, olkoon se sitte suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi
häntä Jesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja
yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.
Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän vaan sittekin
ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse
Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen
olla niin likeltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä yhdistys
koskenutkaan Elisan _synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta
ihmistänsä_, joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja
mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli
Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä
vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luoma
hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se
kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi.
Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle,
"Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi
tulisin."
Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät
siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään
huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen
ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa
nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten
Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän
oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja
missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?
Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi
välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi,
mutta vinhalla vauhdilla luikui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia,
joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan
katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin
kiitää.
Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen
meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan
kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He
veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen virttä ja Karitsan virttä, sanoen:
"Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala kaikkivaltias;
oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti
kuvaella mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut
rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin
siihen yhtyä?