määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden katkerata
pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän etsimäänsä sieltä
löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä huuda ja jonka
ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa lausuman:
"sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia ihmissydämen
sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan Hengen elämää
tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja Elisan tutkiminen
oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas läsnäolokin
hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen arvostelukykynsä
ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä täytyi hänen koettaa
pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään tuloksiin tulla.
Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli
välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin
voitti hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän
taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä. Mutta
sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään tavannut, ei
edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä mitään ylevämpiä
harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään muusta elämästä kuin
maallisesta, eivätkä muita tarpeita tuntevankaan, kuin mitä maalliseen
elatukseen kuului.
Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta
minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan
huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät
he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista
vaivoista.
Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on
Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien olennolle:
"Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei
löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme!
Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon
epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!
Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat
pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina
kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen;
se mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta
olla. Entä Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi
panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen
uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen
pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen
saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän
saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne,
tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut
muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa,
pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään
näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen
liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis
epäilemään kaikkea mitä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen
sijaan liiankin nopsa virheitä keksimään.
"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka
ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa
Aadolfille.
"Kuinka niin?"
"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka
myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes
pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta milt'ei
kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä
nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne
istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti
kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitte kuunteli hän
nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan
armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis
hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."
Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.
"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän.
"Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,
joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."
Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet usein
kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka
niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä
se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin
selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä.
Itse hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan
valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli
hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään
saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan.
Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti
hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen
suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti
löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman
menestystä.
"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä teen",
sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä tohtori
Hesselille.
"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa
tarkoita."
"Mitä sitte tarkoitat?"
Kustaa Aadolf loi häneen avomieliset siniset silmänsä. Joka kerta,
kun tohtori Hessel sattui niihin katsomaan, luuli hän näkevänsä
heijastuksen siitä, mitä etsi.
"Mitäkö tarkoitan?" toisti tohtori hajamielisenä. "En kerrassaan
mitään. Minussa on, näetkös, liiaksi sappea, minun täytyy saada se
purkaa jonkun päälle, ja koska katson sinut kyllin vahvaksi ryöppyä
kestämään, niin suuntaan sen sinuun. Siinä kaikki! Saattaa se tehdä
sinulle hyvääkin keskellä kaikkia pyhän savun suitsutuksia, joita
sinulle sytytetään."
"Kansa ei tule kirkkoon minua ihailemaan, vaan evankeliumin jano sen
sinne vetää", vastasi Kustaa Aadolf.
"Näyttää todellakin kuin itse uskoisit, minkä sanoit", huomautti
Hessel, "sillä pöyhkeältä et juuri tunnu".
Vaikk'ei Kustaa Aadolf tohtori Hesseliä ymmärtänytkään, toivoi hän
hänestä kuitenkin parasta ja huomattuaan saarnastuolista hänet
kuulijainsa joukossa puhkesi hän äänettömään rukoukseen tuon miehen
puolesta. Eikä hän hävennyt tämmöisenkään arvostelijan kuullen julistaa
sitä yksinkertaista evankeliumia, joka on viisaalle hulluutta.
Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet
väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta
erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli
tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin
voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitäpä oli
hän nyt etsinyt, väsyksiinsä asti etsinyt, mitään löytämättä. Mutta
pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästään
maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei
hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka
hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös
voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa
senkin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää ainoastaan sentähden,
että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli
hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi
ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauvan kun hän
ei muuta jumalaa tuntenut.
Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet
antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoo.
Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli
ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti
hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan
läheisyydessä ja saisi tuon tuostakin Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa
häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta ajan oloon ei se
enää onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi
rakkauden kaikkivaltaisuuteen.
Kahdeskymmeneskahdeksas Luku.
Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli Kustaa
Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa
juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä
kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen
virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu.
Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin olisi
hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän millään
tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten käynnissä,
ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman nähtävää syytä
tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi väriä.
"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile,
ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia
unhotamme taivaan."
"Tarkoitatko mitään erityistä tällä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen
kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen elämään.
Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi Herran luo."
"Se unelmasi muuta todeksi!"
"Jumala minua siihen auttakoon", vastasi Elisa sydämensä syvyydestä.
Mutta pian tunkihe huokaus esiin:
"Miksikä aina tomua siipiin tarttuu?"
"Sen voi pestä pois."
"Mutta kohta tarttuu uutta."
"Senkin voi pestä pois."
"Miks'eivät ole mitkään ajatuksemme täysin puhtaat?"
"Ne puhdistuvat kerran täydellisesti, silloin kun Jumala täydelliseksi
tekee sen hyvän työn, minkä hän on meissä aloittanut."
"Entä siihen asti?"
"Siihen asti on meidän taisteleminen Jesuksen voittorikkaassa nimessä
Hänen sota-aseihinsa puettuna."
"Mitä on tehtävä, jos elämässään kohtaa jotakin, josta ei varmaan
tiedä, onko se hyvää vai pahaa?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.
"On rukoiltava, että Jumalan Henki sen meille ilmaisisi. Rukoile Pyhän
Hengen valaistusta, Elisa!"
"Varmaan on sinulla nyt joku erityinen asia, josta et ole selvillä",
lisäsi Kustaa Aadolf.
"Ehkä onkin."
"Sano se minulle!"
Elisa pudisteli hiljaa päätään.
"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä
sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden.
"En", vastasi Kustaa Aadolf niin varmasti, että Elisan täytyi hymyillä.
"Mutta minä nyt tunnen sellaista."
"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise
ainakin Jumalalle!"
"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen tietoonsa
sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella varmuudella,
johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän muuten Elisan
sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään.
Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi
jalkeilla oleskella.
"Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf ystävällisesti ja
istutti hänet viereensä sohvaan.
Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut
nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin tavoin
koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta kertaakaan
hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen hymyilemään, vieläpä
nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä aikoina, sillä Kustaa
Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja elvyttää. Hänen pelkkä
läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli jotain vastustamatonta
hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa maailmankatsannossaan. Irene
oli yleensä varsin herkkä vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin
kanssa tehosi häneen kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä
lähinnä, ei saattanut hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän
joskus maininnut Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut.
Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja, tarjousi
Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka oli
pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä
palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda.
"Elisa", alkoi hän arkaillen, "tapasitko Upsalassa käydessäsi Helmeriä?"
"Näin hänet kerran kaukaa."
"Seurusteleeko Kustaa Aadolf usein hänen kanssaan?"
Äänestä kävi ilmi, miten kiihkeästi sydän sykki.
"Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään
nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi.
"Minun tähtenikö?" kysyi hän hiljaa, tuskin kuulumatta.
"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he ovat
myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi".
"Kuinka niin?"
Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä tehdä. Hän
vetäsi Irenen luokseen.
"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin
tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän.
"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on minusta
aivan entisensä lainen", virkkoi Irene.
"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt
luonteen vakavuudessa ja selvyydessä."
"Entä Helmer?"
"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut
kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin
luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin perehtynyt;
hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin muihin asioihin."
"Mutta onhan tuo niin inhimillistä", sanoi Irene Helmeriä puolustellen.
"Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä
harrastuksilleen tähän maailmaan."
Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä
puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle
iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja
surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli
vain tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin,
jonka hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?"
"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön
ryhtyä."
"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä
odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset kääntyisivät
toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät
taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan
tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun
turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin kiihkeästi!"
"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti
Irenen molemmat kädet omiinsa.
Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään. Elisan
sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne rohkaisivat
häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän täten asettanut
oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden keskipisteeksi? Hänen piti
pelastuakseen välttämättömästi siitä päästä. Elämässä oli paljon
jalompia suruja kuin hänen ja paljon korkeampia iloja kuin mitä hänen
sydämensä oli halajanut. Hän tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä
omistamaan suuria tunteita, pyhiä, intohimoista vapaita...
Kahdeskymmenesyhdeksäs Luku.
Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten ennenkin
valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein Elisalle ja
Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He kaksi olivat
toisiaan lähinnä.
Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada
suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli
tuntenut ja kokenut. -- -- -- "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran,
"pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin sanomaa.
Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään saattaa olla
hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos, anna taideneron
kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua huutaa, niin saat
nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa merkitsevät. Minä luen kaikki
vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen Kristuksen tuntemisen tähden.
"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään synnintuntoon
heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli. Voithan ajatella,
että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida julistaa Kristuksen
evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta saada omin silmin nähdä
evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies, josta puhun, ei ollut
suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin puolin nuhteeton ihminen.
Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä harrastuksiakin, ja ihaillut
Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei voinut ideali-ihminen häntä
auttaa, Jumalan teurastettua Karitsaa hän tarvitsi. Jesus naulittuna
ristinpuuhun ihmisten syntien tähden ja Hänen sanansa ryövärille, siinä
ainoa, mikä voi kuolevalle sairaalleni lohdun antaa.
"Tämmöisten näkeminen vahvistaa uskoa.
"Oi Elisa, aikana tällaisena, jolloin eivät ainoastaan kehnoimmat
ja kurjimmat, vaan ihmiskunnan etevimmät, vieläpä muutamat Jumalan
tunnustajatkin käyvät rynnäkköön ainoata pelastustaan Kristusta,
Jumalan Poikaa vastaan, joka on uhrattu meidän puolestamme, on ylen
tärkeätä kohottaa ristinlippu korkealle. Oi, kuinka rakastan tuota
halveksittua ristiä, Jumalan rakkauden merkkiä, johon niin monet ovat
loukkaantuneet. Siitä tahdon kaiken elinaikani puhua, siitä enkä
mistään muusta. Ainoa pelkoni on, että siitä lankeaisin, sillä maailma
pyrkii minua puoleensa viettelemään ja itsessänikin asuu syntiä.
Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meille voiton antanut on Jesuksen
Kristuksen kautta! Hän on väkevämpi. Elisa, rukoile puolestani sinäkin,
että aina, aina pysyisin Jumalalle uskollisena, kuolemaan asti!..."
Tämän kirjeen luki Elisa ääneen perheen piirissä. Majuri heltyi,
niinpä Kristiankin, vaikka hän kaikin voimin koetti tunteitaan salata.
Torvaldiin se nähtävästi ei tehnyt mitään vaikutusta; hän oli kauvan
asunut Kustaa Aadolfin kanssa ja tottunut hänen katsantotapaansa. Irene
vaipui mietteisiin. Tällä hetkellä ei hän sanaakaan sanonut, mutta pari
päivää myöhemmin pyysi hän Elisalta kirjettä lainaksi. Sen saatuaan
lähti hän metsään ja istuutui kosken partaalle. Siinä hän sen luki
tarkkaan ja vitkalleen, kunnes uudelleen vaipui mietteisiinsä.
Illalla Elisan maatapantua tuli hän tämän huoneeseen.
"Häiritsenkö sinua?"
"Et ollenkaan."
Irene polvistui vuoteen ääreen.
"Nyt luulen tietäväni mihin tahdon ryhtyä kun voimistun", sanoi hän.
Hänen silmänsä loistivat kesäyön vienossa puolihämärässä. Ikkunakaihdin
oli ylhäällä.
"Olin sitä jo jonkun aikaa mielessäni hautonut", sanoi hän, "vaikk'en
vielä ollut varmuuteen päässyt. Mutta nyt on Kustaa Aadolfin kirje
saanut minut tekemään päätökseni. Olisiko uhkarohkeata minulta mennä
pakanain luokse? He ovat kuin lapsia, ehkä voisin heille Kristuksesta
puhua. Täällä kotipuolella tietävät kaikki jo niin paljon, ett'en
täällä voi ketään opettaa. Sanohan Elisa, luuletko, että tässä seuraan
Jumalan kutsumusta?"
Irene puhui niin yksinkertaisen tyynesti, että hänen sanansa tekivät
syvän vaikutuksen.
"Luulen", vastasi Elisa liikutettuna.
Tosin hän hiukan epäili ajatellessaan pientä hentoa sisartaan
taistelemassa pakanuuden pimeyttä vastaan, mutta tällaiset sydämen
vastaväitteet, arveli hän, todistivat vaan itsekkäisyyttä ja uskon
puutetta.
"Siis on se Jumalan tahto", sanoi Irene hartaudella. "Päätin pitää
sinun suostumustasi Jumalan tahdon merkkinä."
"Oletko mitään isälle puhunut?"
"En vielä; tahdoin ensin kuulla, mitä sinä arvelet."
"Isän suostumusta voisit mieluummin pitää Jumalan tahdon merkkinä kuin
minun."
Pari päivää tämän jälkeen Irene esitti tuumansa isälleen. Ensin
käänsi majuri koko asian leikiksi, mutta huomattuaan, että siinä oli
tosi takana, hän nosti aika jyryn. Mutta se kiivaus millä hän toi
esille kieltonsa, osoitti selvästi ettei hän juuri odottanut sen
noudattamista. Hyvin tuntien heikkoutensa tahtoi hän estää kaikki
houkuttelemis-yritykset ja purki vimmansa moisia mielenjohteita
vastaan. Elisa koetti puhua Irenen puolesta, mutta silloin sai hänkin
tuiskahduksen osakseen.
"Olet pilattu lapsi, sinä aina olet saanut tehdä oman tahtosi mukaan,
mutta tällä kertaa ei isäsi ainakaan suostu hyppimään sinun pillisi
mukaan. Aina te yksissä neuvoin asetutte vanhaa isäänne vastaan, mutta
tälläpä kertaa tie nousee pystyyn."
Elisa, joka huomasi, miten tämä sanatulva Ireneä kiusasi, viittasi
hänet menemään ulos, vaan jäi itse kestämään myrskyn loppu-puuskauksia.
Irene lähti puutarhaan. Olihan luonnollista, ett'ei isä häntä
ymmärtänyt, sillä isältä puuttui kaikki lähestystoimen käsittämisen
edellytykset. Mutta ei ollut Irene kuitenkaan ajatellut asian näin
tyhjiin raukeavan. Hän oli pikemmin luullut, että Jumala tässä tekisi
jonkun ihmetyön.
Ja nyt, ajatellessaan, että hänen näin piti jättää koko aikeensa,
tuntui lähetystyö hänestä kerrassaan korvaamattomalta, niin ettei
hän millään ehdolla voisi siitä luopua. Siihen kuuluva täydellinen
uhrautuminen oli häntä niin miellyttänyt, ja hän piti elinehtonaan
päästä kauvas pois, uuteen ympäristöön, suurelle työalalle
vaikuttamaan. Ja nyt isän vastustus ajoi kaikki karille.
Saiko hän antaa isän itseään estää?
Jos Elisa tai Kustaa Aadolf olisi asettunut asiata vastaan, niin olisi
hän siinä saattanut nähdä jonkunlaisen Jumalan viittauksen. Mutta isä!
Kyllä Irene, kuten muutkin siskot, hellästi rakasti isäänsä, mutta piti
häntä enemmän kilttinä armaana lapsena kuin isänä. Mitään kunnioitusta
ei siinä rakkaudessa ollut, eikä koskaan olisi Irenen mieleenkään
juolahtanut turvautua isän neuvoihin elämänsä tärkeimmissä asioissa.
Eivät sitä olleet muutkaan siskot tehneet, miksi sitten hän? Mitä
ajattelikaan Elisa, joka tässä asetti isän suostumuksen tärkeimmäksi
ehdoksi ja Jumalan tahdon merkiksi?
Tavattuaan jälleen Elisan uskoi hän hänelle ajatuksensa.
"Luulin jo niin varmasti löytäneeni jotakin; jonka hyväksi elää.
Pitäisikö minun siis nyt palata takaisin tyhjän edestä elämiseeni? Sitä
en voi, en voi!" lopetti hän.
"Luulen sittekin, että sinun tulee ottaa huomioon isän arvelut; olisi
varmaan väärin tehdä hänen tahtoansa vastaan", sanoi Elisa. "Onhan hän
oma isäsi! Kuulehan, Irene", jatkoi hän ystävällisesti vetästen Irenen
käsivarren kainaloonsa heidän siinä käytävällä kulkiessaan, "heräsin
juuri äsken huomaamaan, ett'emme, jos kohtakin isää sydämellisesti
rakastamme, sittenkään anna hänelle kylliksi kunnioitusta ja arvoa.
Onko meillä oikeutta näin menetellä?"
"No, eihän isä juuri olekkaan niitä isiä, joihin voisi katsoa ylös",
arveli Irene.
"Ja miksikä ei?" sanoi Elisa. "Löydätkö mistään ihmistä, niin
rakastettavaa ja lämminsydämistä kuin isä on? Kaikkien parasta hän
aina katsoo, useastikin oman onnensa kaupalla. Tiedätkö ketään, joka
itsestään ajattelisi niin vähää kuin hän? Luulenpa, että hän pitää
kaikkia muita itseään parempana, jopa meitäkin, omia lapsiaan. Onhan
kaikki tämä jo kunnioituksen arvoista."
Irenelle puhuessaan Elisa oikeastaan itseään soimasi. Itse sai hän
tällä hetkellä korkeamman käskystä astua alemmaksi tehden tilaa
toiselle, jota usein oli itseään vähäpätöisempänä pitänyt.
Sanat sattuivat syvästi Ireneen.
"Onko isä vielä hyvin pahoillaan?" kysyi hän.
"Lähtiessäni oli hänen mielensä jo hiukan lauhtunut, ei hän enää ollut
niin vihainen", vastasi Elisa.
"Mitä hänelle sanoit?"
"Ett'et tule lähtemään vastoin hänen tahtoansa. Ja siinähän olin
oikeassa, vai mitä?"
"Olit."
Tämä sana tuli hiukan epäröivänä, mutta kuitenkin kuuluvasti.
"Tyyntyikö hän sen kuultuaan?"
"Tyyntyi tavallaan, mutta samalla tuli hän uudelleen levottomaksi",
vastasi Elisa ja hymyili kuin lapsesta puhuen. "Hyväsydäminen kun on
ja tottumaton pitämään meitä vallassaan, vaivaa häntä nyt se, että on
täytynyt sinulta jotain kieltää."
"Lähden heti hänen luokseen", päätti Irene vetäisten kätensä Elisan
kainalosta.
"Älä vaan houkuttele häntä taipumaan, hän sen kyllä tekee itsestäänkin,
se on hänen kohtalonsa. Isä-parka! Emme saa häntä pakoittaa."