esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei
tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene
kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri
Elisalle, mitä hän pyysi.
"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,
Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä
tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo
tuossa tuokiossa."
"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä
selviytyisi. "Luulin vaan -- sinun ajattelevan, ett'emme mitään tee."
Kristian heläytti naurun.
"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan
niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen
ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle
mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit pöytään
ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan
ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää
myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä
kasvojasi?" kysyi tohtori.
"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin
kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut
suututtanut", vastasi Kristian.
"No, entä silloin kun olet itseesi suutuksissa?"
"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.
"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä
siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.
"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.
"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."
"Ei minulle."
Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä
jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi.
Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja
sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä
ulkonaisiin olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan
seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, --
mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä
omaan itseensä.
Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin
selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken
varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö
Elisa hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin
hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä
kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi
sittenkin vielä toivoa.
Tämä liikutti tohtorin mieltä ja herätti hänessä eleille joitakin siitä
eteenpäin pyrkivästä, voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten
aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä
voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen
eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee
ylöspäin lehahdella.
"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,
"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne
ruokitte".
Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitte Martensen'in siveysopin.
Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä.
"Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.
"Minulla siitä on ollut sekä huvitusta että hyötyä."
"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat
vallan vieraita", sanoi tohtori.
"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän
näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.
"Sanokaa, saattaako kuolleeksi ammuttua enää uudelleen eloon herättää?"
kysyi tohtori.
"Saattaa", vastasi Elisa empimättä ja toivoa herättävällä äänellä. Hän
oli huomannut väsähtäneen piirteen tohtorin kasvoissa ja päätti siitä,
että tohtori puhui itsestään.
Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli salatun
elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi vastauksensa.
Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän,
sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.
Kahdeskymmeneskuudes Luku.
Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut
milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume vihdoin
kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin
heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen
hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti vaan
niin synkältä.
"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka
hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.
"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin,
ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.
"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään kelpaa",
valitteli Irene.
"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan joku
elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."
"En näe sitä missään."
"Pyydä Jumalaa näyttämään sen sinulle."
"Ei ole minulla voimia."
"Jumala on oleva väkevyytenäsi."
Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli
määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä
koko päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen
määräyksiinsä.
Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen valoisassa
hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen
unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.
Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven
Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui
ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä?
Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin?
Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein
sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miks'ei se
kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana,
jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää huomiota
panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa
kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen;
ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten aatostensa yksitoikkoista
kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja elämä häntä painosti. Miks'ei
ollut hänellä siipiä?
Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin,
Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi
aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vaan
keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin
uudelleen heräjäisi.
Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer
Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi
Helmer häntä oli luullut!
Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä huolimatta
se kätkeysi hänen mieleensä.
Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin
kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille,
sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten lumihyhmään
vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se ei polviin
ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli molemmin
puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa. Ylempänä,
Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin kivikkoista
ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa kannatti",
kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä saattanut
käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä mielihalulla
ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät
kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei
se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee
kruunun maanteiden puroina solisevan.
Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.
"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka
taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."
"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen
pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä
vaatteista.
Vaieten he painalsivat eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.
"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan. "Mitä
on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.
Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen
mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa
esiin toisi.
"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä niitäkään
kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko arvottomia
vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen tapa?"
"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."
"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole
kuolemaisillani."
"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."
Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin
hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan
liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua.
"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki
syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä koskaan
kuole. Kuinka se sopii yhteen?"
"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa
viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän
vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona, missä
hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy".
"Te ette siis maalliseen elämään paljonkaan arvoa pane", huomautti
tohtori.
"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on
kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt
sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"
"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta sen
itsensä tähden?"
Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.
"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."
"Hyvä, se minua ilahuttaa", virkkoi tohtori keveämmällä mielin.
Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä keskitie
oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel
jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä
ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan
oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä
teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta
vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli
Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli
kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli
kehittymässä.
Ehdottomasti käänsihe Elisa taaksepäin ja huomasi silloin, että tohtori
hymyili. Hän kysyi syytä siihen.
"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen,
olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori
ilmaisematta Elisalle, mitä äskettäin oli ajatellut.
"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"
"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittekin varsin
epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."
"Se joka sitä elää", vastasi Elisa. "Entä se poloinen, joka sitä _ei_
elä? Miten hän siihen pääsee?"
"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään, -- syntymällä", vastasi
Elisa. "Oletteko lukenut Jesuksen sanat Nikodemukselle?"
"Olen: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa,
ja et tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta
tosi sana!"
"Näin on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on", lisäsi Elisa.
"Tietänevätkö ne Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja
minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."
"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin ne
sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat tulleet ja Häneen taas palajavat".
Tohtori Hessel pysähtyi.
"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että
Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei
ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."
"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka Häneen
uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän."
Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen
alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein
esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.
"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin
puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt
mihinkään keskeneräiseen.
Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa
katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!
Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua
muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän
yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon
vertauskuvia.
"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi
hän.
"En."
"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."
Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut
saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittekään nähnyt, mitä
Elisa näki.
"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko
hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen
mielestään arvoa vaan, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."
Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan
nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen
Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei ollut Elisa hänelle
sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien
vastaista viertä, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä,
että lumisohju ulottui hänelle milt'ei pohkeihin.
Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaja hämärä kattoi
salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin
toisiaan lähemmäksi.
Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös
valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.
Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian
kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo
tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan eivät he
olleet häntä näin ajattelevana ja vakavana tavanneet. Varmaan tässä
piileksi jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori
ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.
Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti huomenaskareilleen,
tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän
ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.
"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti
oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen raukan
häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun
jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."
"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."
"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Usein ennenkin
olette saattaneet minut sellaiseen tilaan. Mistähän se oikein tulee?"
"En todellakaan tiedä", sanoi Elisa vilpittömästi, ihmetellen tohtorin
käsittämätöntä käytöstapaa. Jotakin hän nyt mahtoi tapailla. Mutta mitä?
"Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin
paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette.
Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."
"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"
"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa
siinä paljon; lausukaa vaan sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.
Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä,
sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki
nyt oli käsissä.
"Kysymys on", alkoi tohtori, "pitääkö minun, tullakseni joksikin,
lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne".
Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitti hän.
"Tahtoisitteko siis niin mielellänne minusta päästä?" kysyi tohtori
teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli
tarkoittanut.
"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te
saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla
kehoittavasti.
Jokapäiväisen yhdessäolon aikana oli Elisa yhä enemmän kiintynyt
tohtoriin, huolimatta siitä; että tämä toiselta puolelta oli hänen
silmissään alentunut.
Tämä seikka oli suuresti Elisaa huolestuttanut, sillä se uhkasi
seurauksenaan tuottaa paljon ristiriitoja ja kärsimyksiä. Ja nyt, kun
hän huomasi tohtorilla itselläänkin olevan halua herätä nykyisestä
epämiehekkäästä velttoudestaan, valtasi hänet ilo ja halu ruveta häntä
kaikin puolin auttamaan, jott'ei hän enää pääsisi uudelleen alentumaan.
"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori
silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan
vastauksesta.
Elisa vapisi edesvastauksen tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.
"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut
aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitte pois
lausettaan lopettamatta.
Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. Jalona, ylevänä kuin oman
sisimmän tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään.
Ainokaisen pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana
sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi tällä hetkellä saanut
katsahtaa Elisan sielun sisimpään.
Tohtori pyyhkäsi kädellään otsaansa ja silmiään. Jotakin toivotonta
ilmeni näissä liikkeissä. Tulleeko hänestä milloinkaan sellaista
miestä, jota Elisa voisi rakastaa, sellaista, miksi Elisa toivoi ja
uskoi hänen tulevan?
Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan
opintojaan täydentämään, jotta voisi tulla kotimaiseksi lääkäriksi.
Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella
lukemattomia esteitä, Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan;
mutta tohtorin lujan päätöksen tähden raukesivat kaikki vastaväitteet
tyhjiin.
"Elisa, sinähän et mitäkään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä
onnistut sinä paremmin kuin me", sanoi majuri.
"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista
huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.
Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja
herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja hyräili:
"Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."
Kahdeskymmenesseitsemäs Luku.
Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen
Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen
lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta
hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi.
Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt
sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua
pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla
oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi.
Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää,
josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin,
mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti tiehensä
tai usvaksi haihtui.
Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko
nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.
Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka
kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella
mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran
eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel
vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin
erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;
sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,
ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta
kohtelusta, joka tuli hänen osakseen.
Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte oikeuttaa
toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai elämäkö se on,
joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan
suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.
Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä
hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden
kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi
voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja
nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.
Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel
paraillaan tutki.
"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako
se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä tänne,
mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet, sillä
eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat juonut."
"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi
oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja
mitä tehnyt eläessään."
Ja hän syventyi uudelleen tutkimuksiinsa.
Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset toiselle
suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa raadellussa
ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli tehnyt ja ollut.
Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se sisällinen olemus, jonka
ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten muistossako? Vai vieläkö
ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti kehittyivät? Mistä saanen
vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini? ajatteli tohtori Hessel.
Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle
mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen
häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin.
"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin
olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin
iäisyyteen?"
Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti
tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen
piti itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta
hän etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen
huomattavistaan.