tavallista paksummalta.
"Annas olla, kunnes sovitan lasit nenälleni, jotta oikein näen, onko
se sinulle, ehkäpä se lopulta onkin minulle", sanoi majuri, koettaen
leikkisästi estää kirjettä hänelle joutumasta. Mutta Irene oli häntä
vikkelämpi, sieppasi kirjeen käteensä ja riensi naurahtaen pois.
"Näytät niin huolestuneelta, Elisa; sitäkö suret, ett'et _sinä_
milloinkaan rakkauden kirjettä saa?" kysyi majuri lystikäs ilme
silmissä.
Elisa nauroi hajamielisesti koettaen karkoittaa kauvas ahdistuksen
tunnetta, mikä hänet oli vallannut äsken nähdessään Irenen niin
ihastuneena. Mikä ihme häntä saattoi Ireneä säälimään? Sitä hän
itsekään ei ymmärtänyt. Vai olisiko tuo joku paha enne?
Elisa alkoi lueskella sanomalehteä, mutta huomasi pian, ettei hänelle
siitä niitäkään hyötyä ollut, sillä ajatukset ne vaan harhailivat
muualla, jotta ei hän ensinkään käsittänyt, mitä luki. Hän pani lehden
pois ja haki itselleen toisellaista työtä, enemmän koneenomaista, joka
sitoi ajatukset vaatimatta niiden myötävaikutusta.
Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt.
Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian
kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan,
eikä tahtonut mitään ruokaa.
Syötyään hommasi Elisa kupillisen teetä ja lähti sitä Irenelle viemään.
Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja
ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle
taivaalle. Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toiselta puolelta
toivoi, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osaa siitä surusta, mikä
täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan
palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, jotta sohvan-kohta jäi
ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitte houkutteli hän Irenen teetä
juomaan.
"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja
asetettua kupin tarjottimelle.
"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka
kuitenkaan ei hänelle onnistunut.
Elisa silitteli hellävaraa itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos
kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.
"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin
tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän
niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.
"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.
Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirsihe
lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämät
muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän
tämän kaiken kestää?
Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa
kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä
siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon
ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen
tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut
ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina
tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi.
Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ett'ei jo ennen ollut
vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer
suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa
toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.
Elisan ajatukset palasivat kuluneeseen kesään. Silloin oli hänkin
puolestaan täysin Helmeriin luottanut ja mielellään uskonut lapsellisen
tuntehikkaan sisarensa tulevaisuuden hänen huostaansa. Ja näin oli
Helmer tätä luottamusta väärinkäyttänyt!
Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Ireneä levolle
laskeutumaan. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.
Hän lohdutteli Ireneä kuin lasta, uneen tuudittelevia sanoja hän
hänelle kuiskaili. Irene ei enää tänä iltana saisi mitään ajatella,
ei mistään huolehtia, hänen pitäisi vaan rauhassa nukkua. Pimeä, se
niin suloisesti suojellen hänet syliinsä kietoo. Täällä oli niin
hiljaisen rauhaisaa, mikään ei täällä häiritse, ja vuoteen ääressä
enkelit valvovat. Näin olisi Elisa tahtonut itselleenkin puhua, kun
haikea, nöyryyttävä suru häntä olisi kohdannut; näin olisi hän itseään
lohduttanut voidakseen taas nousta, elää ja hengittää.
Väsyneenä mielenliikutuksestaan Irene sisarensa hellän huolen alla
viimein nukahti pois suruistaan. Elisa istui vielä hetkisen vuoteen
laidalla, nähdäkseen jäisikö Irene todellakin nukkumaan, sitte meni hän
omaan huoneeseensa.
Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana
päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan,
sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja
huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla
koko asiaan kajoomatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut,
oli vaan tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä
ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle
Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti
vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon
tuostakin silmiänsä pyyhkieli, ei haluttanut häntäkään nyt haastella
terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.
Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vaan kalpeana
ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäysi vaan syrjään ja näytti
vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että
ne vaan johtuivat säälistä häntä kohtaan. Hänen rakkauttaan oli niin
syvästi loukattu, että koko hänen arvokkuus-hiukkasensa kerrassaan oli
kadonnut; ja mieli oli muuttunut sairaalloiseksi.
Oli kulunut pari päivää sitte tuon kovan onnen kirjeen saapumisen.
Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan
sytyttämässä tulta takkaan, jotta huone, ennättäisi lämmitä hyväksi
ennenkuin isä ja Silla-täti kahville tulisivat. He olivat vilunarkoja
kumpainenkin, varsinkin nyt, vast'ikään vahvasta iltapäiväunestaan
heränneinä.
Pian valkea jo iloisena liedellä loimotti, ja Elisa oli juuri aikeessa
viedä puunkantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli
tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.
Elisa siirsi puunkantimen loukkoon, vetäsi Silla-tädin lepotuolin
likemmäksi uunia ja pakotti Ireneä siihen istumaan. Itse istui hän
tuolin laidalle.
"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. Irene koetti kaikin voimin
terästää mieltänsä, jott'ei itseään säälien itkuun herahtaisi.
"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa, enkö pitäisi? Mutta en osaa, en
tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.
Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän
nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.
"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta,
siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.
Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen
takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä
Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan,
ettei mikään muu voisi kysymykseenkään tulla. Olisiko Helmerkin sitä
tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän
antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon
viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, jott'ei voinut
ajatuksiaan koossa pitää; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen
piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut.
Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.
"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.
Ja Elisa kirjoitti.
Kahdeskymmenesneljäs Luku.
Helmer Broo istui huoneessaan Upsalassa ja piteli kädessään sormusta,
jonka kerran oli Irenelle lahjoittanut.
Ei ollut hän lupaustaan rikkonut, Irene oli hänet siitä vapaaehtoisesti
päästänyt. Ja minkä hän nyt voi sille, että tunteet jäähtyivät? Näin
puolustihe Helmer sisällisiä syytöksiä vastaan.
Tuon sormuksen paljas näkeminenkin jo kiusasi häntä, hän pani sen pois.
Mutta sitä tarkemmin silmäsi hän käärepaperia, joka oli ollut kotelon
ympärillä, missä sormus oli takaisin lähetetty. Hän luki siinä nimensä
ja osotteensa, mutta kirjoitus ei ollut Irenen käsialaa.
Oliko Elisa lukenut hänen kirjeensä? Mahtoiko hän nyt hyvinkin
ankarasti tuomita Helmeriä? Mutta eihän Helmer voinut asialle mitään,
ei kerrassaan mitään!
Miks'ei kumpainenkaan sisaruksista hänelle ollut sanaakaan
kirjoittanut? Ehk'ei hän heistä ollut sitä ansainnut. Jos Irene
todellakin olisi häntä rakastanut, niin tuskin olisi hän hänestä
tällaisella vaiteliaalla vihamielisyydellä tahtonut erota. Ja Elisan,
jolla oli suuri sielu, olisi pitänyt ymmärtää häntä, ymmärtää, että
Helmerin ennen kaikkia piti olla suora sekä itselleen että muille.
Mutta Elisa kohtelee häntä, kuin olisi hän tehnyt suuren vääryyden.
Hän tunsi vastustamattoman halun todistaa syyttömyytensä varsinkin
Elisalle ja istahti heti kirjoittamaan hänelle pitkää kirjettä. Se
uhkui lämpöä, joka ei kuitenkaan Ireneen ulottunut, vaikka kirjoittaja
tarjousikin pitämään Irenelle kerran tehdyn lupauksensa, jos vaan Elisa
niin tahtoi. Hän jätti kohtalonsa Elisan käsiin; Elisa saisi määrätä,
mitä hänen tuli tehdä.
Kirjoitettuaan kirjeen läksi Helmer ulos ja pisti sen lähimpään
postilaatikkoon.
Hänen tätä tehdessään sattui Kustaa Aadolf paikalle... Ja juuri häntä
ei Helmer olisi tahtonut tällä hetkellä tavata.
"Kirje Irenelle, kas niin", virkkoi Kustaa Aadolf, mutta kävi äkkiä
vakavaksi tarkemmin silmäiltyään ystäväänsä.
"Mitä? Onko jotain ikävää tapahtunut?"
"Onhan, sellaista, joka ehkä riistää minulta sinun ystävyytesikin."
Kustaa Aadolf loi häneen tutkivan katseen.
"Kenelle oli kirje?" kysyi hän äkkiä.
"Elisalle."
"Minkätähden hänelle kirjoitat? Onko Irene sairas?"
"Ei", vastasi Helmer ja lisäsi, ett'ei hän halunnut asioitaan näin
keskellä katua selvitellä.
"Mennään sitte minun luokseni", sanoi Kustaa Aadolf.
Ääneti he astuivat eteenpäin, kunnes saapuivat Kustaa Aadolfin
ylioppilasasunnolle. Hänellä oli kaksi huonetta, joista toinen oli
Torvaldin hallussa. Torvald sattui olemaan ulkona.
"Onko mitään ikävyyksiä Irenen ja sinun välillä tapahtunut?" kysyi
Kustaa Aadolf lamppua sytyttäessään.
Helmer vastasi pitkällä esipuheella, mutta ei näyttänyt ollenkaan
pääsevän pääasiaan käsiksi.
"Puhu suoraan, mitä on tapahtunut", sanoi Kustaa Aadolf, joka ei
kärsinyt viivykkeitä eikä mutkia.
Helmeriä suututti, mutta hän totteli kehoitusta.
Kustaa Aadolf kuunteli hetken äänettömänä.
"Konna!" oli ainoa sana, minkä hän sitten sai sanotuksi, mutta sen hän
sanoi voimalla.
Helmer ei koskaan sietänyt, että muut häntä tuomitsivat, ei edes
silloinkaan, kun hän itse sydämessään tekojaan soimasi. Vaikka hän
sisimmässään olisi ollut miten masentunut tahansa, niin eivät sitä
muut milloinkaan saaneet nähdä. Eikä hän mielestään tässä tapauksessa
suinkaan ollut konnamaisesti menetellyt, vaan pikemmin vallan oikein.
Sentähden pitikin hän nyt itseänsä marttyrina, joka sai syyttömästi
kärsiä. Ei hän kuitenkaan suuttunut, vaan antoi Kustaa Aadolfille
anteeksi hänen pikaisuutensa. Mutta puolustautua hän sittekin tahtoi
ja sentähden alkoi hän matalalla äänellä esiintuoda selityksiään. Vaan
Kustaa Aadolf ei niitä ottanut kuullakseenkaan.
"Menettelytapasi on puolustamaton", väitti hän.
"Kunhan tyynnyt, niin tuomitset minua oikeammin", sanoi Helmer tuntien
arvonsa loukatuksi. "Itsehän Irene kihlauksen purki, en minä sitä
tehnyt. Ja kirjeessäni Elisalle lupasin vielä uudistaa liiton, jos hän
sen parhaaksi näkee."
"Kuka?"
"Elisa."
"Mitä tämä asia Elisalle kuuluu? Irenen kanssa yksin sinun kaiketi
tulee tästä sopia."
Helmer punastui.
"Irene ei vastannut minulle sanaakaan, vaan antoi Elisan lähettää
sormuksen takaisin", puolustihe Helmer.
Kustaa Aadolfia aavistutti, että syynä pikku sisaren vaitioloon mahtoi
olla ylen valtava suru. Tämä ajatus pani hänen mielensä uudestaan
kuohuksiin.
"Oletko myös ajatellut edesvastaustasi tässä?" kysyi hän. "Irene ei
kestä tätä. Hän sairastuu, hän, joka on niin tunteellinen!"
Helmerin mieltä kouristeli, mutta näköjään pysyi hän tyynenä.
"Mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Enhän voi valheessa elää."
"Älä joutavia!" sanoi Kustaa Aadolf keksimättä mitään parempaa
vastausta toisen intomielisiin sanoihin.
"Et tiedä, mitä vaadit minulta", jatkoi Helmer. "Avioliitto ilman
rakkautta heikentäisi minussa siveellisen tarmon ja lamauttaisi minun
omaa kehittymistäni..."
"Vai niin, omaa kehittymistäsi siis ensi sijassa ajattelet välittämättä
montako särjettyä ihmissydäntä se maksaa", vastasi Kustaa Aadolf
paheksuen.
Helmer ojensihe suoraksi. Tuntui ikäänkuin olisi jotakin hänen
sisässään murtunut.
"Et saata arvatakaan, miten kovasti jokainen sanasi minuun koskee",
sanoi hän. "Kärsin jo kylliksi niitä paitsikin. Mahdoton oli minun
menetellä toisin. Ja onko se niin ankarasti tuomittava, että uskalsin
Irenelle totuuden ilmaista?"
Hänen äänensä surullinen sävy lievensi Kustaa Aadolfin suuttumusta,
joka ei koskaan muutenkaan kauvan kestänyt.
"Asian tuomittava puoli on siinä, että sinulla piti oleman sellainen
totuus Irenelle ilmaistavana", sanoi hän hetken jälkeen.
"Voinko sille mitään, että tunteeni jäähtyivät?"
"Ehk'et voi. Mutta sen sijasta, että tässä nyt totuudenmukaisuudestasi
kerskailet, saattaisit ainakin suoraan tunnustaa, että olet epävakainen
ja katala mieheksesi", virkkoi Kustaa Aadolf taas harmistuneena.
"Heittiön tavoin ei voi menetellä muu kuin heittiö."
Helmer ei mitään vastannut, ja Kustaa Aadolfista tuntui kuin olisivat
hänen omat sanansa äänettömyydestä kimmahtaneet takaisin häneen
itseensä. Mielen kiihko vaimenemistaan vaimeni, ja hän alkoi katua
suuttumustaan. Se joka Kustaa Aadolfin kanssa kiistellessä vaan osasi
pysyä tyynenä, se pääsi aina voitolle, sillä taitavasti menetellen sai
hän Kustaa Aadolfin tuittupäisyydestä parhaimman liittolaisensa. Heti
huomattuaan yli rajain menneensä oli Kustaa Aadolf valmis tekemään
myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta kiivaammin oli väitellyt. Tämä
tapahtui kuitenkin vaan silloin kun mieskohtaiset syyt olivat riidan
aiheuttaneet; uskon asioissa sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana
loppuun asti.
"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi omaa
pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon taipuvaisena.
"Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole rahtuakaan parempi kuin
sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi minulle!"
Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta
nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten
tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet.
"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer
alakuloisesti ja nöyrästi.
"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi Kustaa
Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä Irenekin
tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet; sellainen
lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole mitään vahinkoa
tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan opettaneet, ett'ei pidä
hätäillä."
Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden
vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen
helppoa.
Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se
vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa.
Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän
olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt oli
Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se häntä
sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan erehtynyt?
Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja lämminsydäminen kuin
hän oli luullut.
Entä Irene sitte! Tuo hento, alttiisti taipuvainen pikku olento
oli ihan varmaan alistunut toisen vaikutuksille, sillä itsellään
hänellä ei olisi ollut voimaa pysytellä tällaisessa ylpeässä
vaiteliaisuudessa. Ireneä ajatellessaan hän tunsi omantunnonvaivoja
ja, ihme kyllä, jotakin kaipauksen tapaistakin. Nyt olisi ollut syytä
iloita vapaudestaan, mutta vapaus alkoi maistua hiukan tyhjältä.
Irenen ihailua hän oli halveksinut ja pitänyt hänen rakkauttaan
tunkeilevaisuutena, mutta nyt hän ihmeeksensä huomasi, että nämä
avut sittekin olivat häntä miellyttäneet, jopa enemmän kuin hän
olisi saattanut aavistaakaan. Hän tuskin enää itsekään tiesi, mitä
halusi. Oliko Kustaa Aadolf oikeassa nimittäessään häntä epävakaiseksi
raukaksi? Ei; ei hän sellainen tahtonut olla. Parasta oli siis nyt koko
tarmollaan pysyttäytyä siinä asemassa, johon kerran oli itse pyrkinyt.
Kahdeskymmenesviides Luku.
Hirvenhovissa alkoivat huolettavat ajat. Surun painosta oli Irene
käynyt vallan umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa
itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tätä tekoa
eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene
kääntyi sairaaksi. Itse iloitsi hän taudistansa, sillä se oli omiaan
hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi
halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä
ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat
raukesivat, parani hänen mielensä.
Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa
toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä
ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi
halvauskohtaus Silla-tätiä.
Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymältä Hirvenhovissa. Hän
oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna
toimiellen tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron
keskellä.
Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa niin paljon tautia
sattui. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes lyhemmäksi aikaa.
"Se on aina ollut hartain toiveeni ja monasti ennenkin olen ajatellut
sitä teille esitellä, vaikk'en sitä tähän asti ole tullut tehneeksi",
puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että
tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.
Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän
koetti vaan päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli,
ennenkuin hän vastaisi majurille.
"Tuntuisihan meille hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori",
vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa
asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli niin pitkä.
Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vaan
neljätoista päivää, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä
moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin.
"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian
kuultuaan Elisalta päätöksestä.
Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi, kuin oli pelätty.
Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin
luuli varmaan kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä
tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin
vauhtia.
Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi paraneminen
sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka
vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin.
Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa
takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut
taloon jo ensi hetkestä alkaen.
Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen
neuvojaan joutavimmissakin asioissa.
"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?"
ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se
sitten oli kuin olikin".
Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan
vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona,
mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka
kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi
vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa
tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.
Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne tohtoria
painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka hänen
laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian
ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan
vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi
sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan
oli hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä
he molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli,
ett'ei kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis
Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin.
Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä
majuri että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta
näkivät pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen
omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä
isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä
huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja
sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän
sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta
huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille;
vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua
kiinni asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät
nauraneet, sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin.
Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse
tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan
viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä seikkailuilta.
"Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti
näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa
jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta
mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin
aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana
hävitettiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä,
"ett'ei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri
selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja
kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin
vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne
saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui
hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti
seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno
kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.
Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan
aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella
kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa taas harmitellen
hullunkurista kohteliaisuuttaan.
"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi
samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua?
Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän."