panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen
mielensä tuhahtaa nopeasti tuleen, mutta yhtä pian se taas entiselleen
tasoittuu."
"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani
mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen
pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai
ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen
kristillisyydestään."
"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.
"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."
"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä
vastaan", sanoi Elisa.
"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei saa se tulistua,
joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa
asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle joitakuita
myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."
"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horjaannu vakaumuksestamme?"
"Totuutta ennen kaikkia!"
"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän
vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni
siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"
"En toki; mutta kiihkossaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte
hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin
asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."
"Kuten esimerkiksi missä?"
"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme
selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen
mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi
näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa
myös paikkoja missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta,
miks'ei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"
"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti
hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista
edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä
useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."
"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?"
virkkoi Helmer.
Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että
näytti varsin unhottaneen morsionsa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan
ollut liioin tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut
ilmaista olemassaoloansa; mutta turhaan.
Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.
"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat
uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".
"Sepä rohkea väite."
"Ehk'ei liian rohkea sentään."
"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
Elisa nyt oli takertunut ansaan.
"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on
Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan
kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän
lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."
"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
Raamattuun ja syystä kyllä", vakuutti Helmer.
"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu.
Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme
ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen
omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfkaan kadotukseen uskoisi, ellei
hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."
Helmer jäi mietteihin.
"Kokemukset ovat monellaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en
tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka
kyllä tiedän, ettei kaikki minussa oikealla kannalla ole. Kenties tuo
kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten
sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys
vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää
suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."
"Ja siinä hän tehnee oikein", arveli Elisa. "Sillä jos asia todellakin
on, kuten hän uskoo, niin olisi rakkaudetonta, jopa julmaa saarnata,
että kaikki tulevat autuaaksi; jos hän taas olisi erehtynyt ja suotta
kehoittaisi ihmisiä ikuiseksi parhaakseen etsimään pelastusta niin
pian kuin mahdollista, mieluummin tänään kuin huomenna, niin ei ole
siitäkään vahinkoa kenellekään."
"Mutta tuo oppi iankaikkisesta rangaistuksesta voi monet uskonnosta
vieroittaa."
"No, mitäpä haittaa siitä on, jos kaikki kumminkin lopulta hyväksi
kääntyy? Mutta jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädettynä,
niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta,
että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauvan kun vielä on
aikaa tuomiota välttää."
Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa
oli ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä
miellyttävällä tavalla.
"Kovaa puhetta tuo", sanoi hän.
"Eiköhän vaan suolanmakua?" vastasi Elisa.
Helmer pudisti päätään.
"Niille täytyy löytyä joku toinen selitys, noille lauseille, jossa
puhutaan iankaikkisesta tuomiosta", arveli hän.
"Jos mielin määrin kierrämme ja vääntelemme Jumalan sanaa saadaksemme
sen sopimaan mielipiteitämme ja tunteisiimme, kadottaa se uudistavan
voimansa meihin nähden", vastasi Elisa. "Parasta on antaa sen vaan
kohdata meitä, silloinkin kun se kaksiteräisenä miekkana tunkee
olentomme lävitse."
"Mutta ei silloin kun se vääristelee Jumalan ja tekee Hänestä julman
tyrannin."
"Julman tyrannin!" huudahti Elisa. "Hänkö olisi julma tyranni, joka
rakkaudesta kuoli koko maailman puolesta kirouksen ristinpuulla?
Ja Hänen hallussaan on maailman tuomitseminen. Kyllä Hän tuomitsee
paremmin kuin me."
Helmer vaikeni. Hänellä ei ollut mitään vastattavaa tähän
todistuskeinoon. Elisalle oli siinä kylliksi, ja vaikk'ei se
riittänytkään vastaukseksi kaikkiin Helmerin sisällisiin kysymyksiin,
niin ei voinut hänkään millään väitteellä sitä kumota, sillä se oli
sydämen kieltä.
"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene.
"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauvan poissa, ja kun viimein
palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."
Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät.
Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella parastaan
voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti
itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.
Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna
kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää,
mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.
Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja
alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisellainen
jumalanpalvelus toimitettavana.
"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.
"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. "Ei hänen tarvinnut
mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista,
niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä
suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä
hellyyttä.
He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.
"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa
hartaasti.
Kustaa Aadolf katsahti häneen ja huomasi hänen silmänsä kosteina
säteilevän.
"Elisa, mikähän meille neuvoksi tulisikaan, jos Herra meihin
nähden menettäisi kärsivällisyytensä yhtä helposti, kuin me sen
menetämme muihin nähden? En tosiaankaan ymmärrä, miten Herra saattaa
heikkouksiani kärsiä. Mutta tunnen, että Hän sen sittekin tekee. Rakas
Herrani!"
Vaikka syvintä nöyryytystä tuntien oli hän kuitenkin ylen onnellinen,
niin onnellinen kuin ainoastaan se saattaa olla, joka tietää ansiotta
saaneensa Jumalan suuren armon ja rakkauden osakseen.
Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf
yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran
käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
Kävelemisestä nauttien asteli hän reippain, pontevin askelin eteenpäin
hengittäen täysin siemauksin havumetsän raitista tuoksua keuhkoihinsa.
Sen ohella hän sydämessään peittelemättä haasteli kaikki Hänelle, joka
on sekä ihmisen että luonnon Herra.
Bergsjön tehtaalle tultuaan hän heti kysyi tohtori Hesseliä, ja hänelle
neuvottiin missä tämän huone oli. Tohtori ei ollut vielä pukeunut.
Toisinaan juolahti hänen päähänsä nukkua puolille päiville asti, mutta
vaadittaessa voi hän nousta keskiyölläkin, ilman että kukaan saattoi
mitään erotusta hänessä huomata.
"Sisään!" huudahti hän kuultuaan lyhyen rohkean koputuksen ovelleen.
Näin ei kukaan talonväestä koputtanut.
Tohtori ei senvuoksi suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui
sisään.
"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole
toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin
saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta
nyt, auringon paahteessa..."
Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsihe suin silmin pesuvatiinsa
polskuttaen kuin virtahepo. Kustaa Aadolf hymyili ja odotti,
kunnes peseminen oli suoritettu ja tohtori puhdistanut korvansa
saippuavaahdosta.
"En tullut helvetistä pulmakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi
pyytämään".
"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut
helvettiin."
"Sitä en tehnyt."
"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan
siihen tyyliin."
"Anna anteeksi pikaisuuteni!"
"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."
"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin
ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni
mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani
opin."
Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui
tohtorin huulilta.
"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...",
sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä.
"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen
hymyilen."
"Ei usko ole haaveilua", sanoi Kustaa Aadolf.
"Todistakoon sen minulle, ken voi! Minä en sitä usko ennenkuin olen
saanut tilaisuutta tutkia kristityn elämää hamaan hänen kuolinhetkeensä
asti."
"Toivon, että kerran näkisit minun kuolevan, ja että kuolemani olisi
sellainen, jotta sinä sen kautta voitetuksi tulisit", virkkoi Kustaa
Aadolf äänellä, joka selvään todisti, miten vilpitön tuo toivomus oli.
Tohtori Hessel nauroi suopeasti: "Ja jos minä nyt kerran tulisinkin
'voitetuksi', käyttääkseni sinun lausetapaasi, niin toivon, että se
tapahtuu vähemmällä."
"Vähemmällä!" toisti Kustaa Aadolf. "Ei tapahdu se edes silläkään.
Äskeinen toivomukseni oli typerä; ketään ei voiteta vähemmällä kuin
Jumalan Pojan kuolemalla."
Tohtori huomasi, kuinka syvä rakkaus Jumalaan sekä ihmisiin loisti
Kustaa Aadolfin silmistä. Ehdottomasti tuli hän ajatelleeksi "valkeuden
lapsia", joista Raamattu puhuu.
Jalo vastenmielisyys valtasi hänet: hän ei tahtonut omalla epäuskollaan
ja ivallaan solvata tuon nuoren miehen hyvää uskoa.
"Älä päärlyjäsi sikain eteen heitä!" sanoi hän äkkiä.
"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko
sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.
"En enää. Entisaikoina luin."
"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä
suoruudellaan.
Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti
piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä
valoon pääsemästä.
"Raamattu on minulle mennyttä kalua", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä
koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."
"Kenen äänen?"
"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet
nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään
hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan haihtuivat
kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi
sivuttu hauta, liukasteleva konna."
"Älä tuomitse kaikkia kristityitä niin surkean poikkeuksen mukaan."
"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin
eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin
uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen
konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen
seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen
sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin
älä salaisuudessa anna lihan vallita."
Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton,
äärettömän edesvastauksen tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän
Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena
toimiminen ei suinkaan leikintekoa ole. Mutta vaatimukset, ne Hän
itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla
vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa peljätä paljastaa
saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata
sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiinkin soppiin
paistamaan. Ole valpas, sinä Jesuksen Kristuksen sotasankari, kuuntele,
jotta huomaisit pienimmän ja salatuimmankin rikoksesi hiipivät
askeleet, jott'ei se sinua veisi lankeemukseen! Mutta valvo, rukoile
ja taistele Herrasi yhteydessä, sillä "jos ei Herra kaupunkia varjele,
niin vartijat hukkaan valvovat".
Kahdeskymmenestoinen Luku.
Oli heloittavan kirkas lokakuun päivä. Puut olivat jo kerinneet muuttua
kellervän punaisiksi, ne katselivat kuvaansa joen pinnasta, ja joki
kokoili niiden varisevat lehvät virtojensa viedä.
Elisa asteli pitkin porrasta Hanninkylän metsään päin. Hän pysähtyi
hetkeksi katselemaan ohivierivän veden kulkua. Väsymättä, herkeämättä
se siinä oli soljunut monen ihmispolven iän, ajan virran selvänä
vertauskuvana.
Mistä lähti se ja minne vieri?
Elisa kulki edelleen ja joutui yhä syvemmälle ihmeelliseen metsään,
jota hän niin sydämellisesti rakasti. Puitten alla syksyn kirjailema
monivärinen maa välkkyi auringon hohteessa. Etäämmällä oli enimmäkseen
havumetsää. Mutta sielläkin oli auringon valta suuri. Se kultasi
mäntyjen ruskeakuoriset haarat punerviksi, ja tummat kuuset se niin
viehättäviksi valaisi, että ne muistuttivat vakaita ihmiskasvoja, joita
herttainen, harvoin nähty hymyily kirkastaa.
Joki luikertelihe niin moneen mutkaan, että se vähän matkan päässä taas
sattui Elisan eteen. Siinä paikassa kulki polku ihan joen viertä. Elisa
katseli veden valkeita vaahtopäitä ja kuunteli niiden kaihonsekaista
juhlallista laulua. Sen laulun sävelen hän hyvin ymmärsi, olihan se
hänen oman sydämensä laulua, jossa ilmeni syvä, voimallinen kaiho
kerran päästä toivotuille perille.
Pian kulki taas polku joen äärestä loitommaksi. Mutta etäämmällekin
vielä kuului kosken kohina, tosin heikenneenä, mutta sittekin kuin
mahtavana taikasävelenä ikään. Ainoa muuttumaton sävel luonnon
tuhansien vaihtelevien satunnaisten äänten maailmassa.
Äkkiä Elisa seisahtui. Hän oli saapunut eräälle kukkulalle. Tästä johti
tie alas laaksoon, ja siellä kasvoi puita harvemmalta. Laaksossa näki
hän tohtori Hesselin kulkevan metsästystamineissa, koira mukanaan.
Elisan aikomus oli pyörähtää takaisin ennenkuin tohtori hänet huomaisi,
mutta jäi paikalleen pienen näytelmän tähden, jota siinä, ihan hänen
silmiensä edessä esitettiin.
Tohtori Hessel, joka päivänpaisteesta huolimatta näytti olevan huonolla
tuulella, potkasi äkäisesti tieltään kiven, johon oli ollut kompastua.
Hän vinhautti sen lentämään sellaisella voimalla, että se vierähti
pitkän matkan päähän ja sattui koiraan, joka surkeasti ulvahti. Sen
asemesta, että hän olisi eläinparkaa lohduttanut, rupesi tohtori Hessel
sille ärjymään. Herkkähermoisesti tunteellisena, kuten lintukoirat
ainakin, ryömi eläin vingasten häntä lerpallaan isäntäänsä kohden.
Siitä äärimmilleen ärsytettynä sivalsi tohtori sitä selkään.
Elisa, joka oli suuri eläinten-ystävä, ei voinut tyynenä katsella
tällaista väärää menettelyä. Hän kiirehti nopeasti alas kukkulalta.
Hänet nähtyään joutui tohtori niin hämilleen, ettei muistanut hyvää
päivääkään sanoa. Mutta siihen ei Elisa näyttänyt huomiota panevan,
hänen silmissään paloi outo, ennen huomaamaton tuli.
"Kuinka saatatte te, -- -- --?" kysyi hän mielipahasta väräjävällä
äänellä.
Tohtori ei vastannut mitään. Hän vaan katseli Elisaa. Miten
suurenmoisen kaunis hän noin vihastuneena oli! Ehkä ilmaisivat tohtorin
silmät, mitä hän sisimmässään ajatteli, sillä kohta loi Elisa ikäänkuin
häpeillen katseensa maahan. Ei halunnut hän ulkonäöllään ihmisiin
vaikuttaa, muilla keinoin hän siihen pyrki.
Hänen silmänsä sattuivat koiraan, joka oli laskeunut kyyryksiin
isäntänsä eteen. Säälin pakoittamana koetti hän sitä luokseen
houkutella. Mutta se ei välittänyt hänen hyväilyistään, ponnistihe
vaan päästäkseen isäntänsä luokse. Silloin huomasi Elisa, että muulla
tavoin täytyi koiraa lepyttää. Ehkä oli se hänen vallassaan. Hän katsoi
tohtoriin:
"Olkaa ystävällinen koirallenne! Ettekö näe, että se kerjää teiltä
hellyyttä?" sanoi hän sekä rukoileva että vaativa ilme silmissään.
Tohtori loi halveksivan silmäyksen koiraan, mutta tästä katseesta eläin
jo rohkastui. Se vinkasi ja ryömi värvähtelevin liikkein isäntänsä
jalkain juureen.
"Mitä minulle annatte, jos sen otan armoihini?" kysyi tohtori.
"Mitä pyydätte", vastasi Elisa lyhyesti.
Niin, mitä hän pyytäisi? Siitä ei ollut hän itsekään selvillä.
Suuteloa! Ei toki; Elisa ei ollut niitä, jolta moisia tohtisi pyytää.
Vyöhikköönsä oli hän kiinnittänyt kimpun syyskukkasia, mutta typerältä
olisi tuntunut niitäkään pyytää. Enempää hän halusi, jotakin sellaista,
mitä ei voinut pyytääkään, vaan muulla tavoin voittaa; se oli
selvennyt hänelle, kun hän äsken Elisaan katsoessaan luuli keksineensä
halveksimisen ilmeen hänen silmissään.
Ja niin ei hän mitään pyytänytkään, houkutteli vaan koiran luokseen, ja
ylen iloisena eläin hypähti takajaloilleen nuollakseen isäntänsä kättä.
"Sinä, sinä toki annat isännällesi anteeksi hänen tylyytensä, vaikka
juuri vast'ikään saitkin siitä kärsiä. Sinä et ole niin ankaran
vaativainen, sinä", puheli hän hiljalleen.
Sanat olivat koiralle, mutta äänen samalla sekä hellyyttä että nuhtelua
ilmaiseva sävy, se oli Elisalle aiottu.
Elisa seisoi ääneti hänen vieressään. Taas katsoi tohtori häneen ja
huomasi äskeisen ilmeen hänen silmistään jo lauhtuneen.
Elisa alkoi taas hyväillä koiraa. Nyt vasta näkyi se hänestä
välittävän, kun oli ensin osakseen voittanut sen, minkä oli niin tuiki
tärkeänä pitänyt.
"Koirain uskollisuus on tosiaankin oikein liikuttavaa", sanoi
Elisa katkastakseen vaitiolon, joka hänestä alkoi käydä liian
sisällysrikkaaksi.
"Mutta siinä on jonkinlaista luikertelua, joka tympäisee", vastasi
tohtori.
"Eihän ole. Ei se koirassa tympäise", sanoi Elisa mielihyvällä
silitellen koiran silkinhienoista päätä.
"Tuntuuhan äitelältä, kun nuoleksii käsiä se, jota vast'ikään on
ruoskinut", intti tohtori.
"Minusta se, jos mikään, saattaisi ruoskijan häpeään, varsinkin silloin
kuin iskut ovat niin epäoikeutettuja kuin teidän äsken. Ja varmaan
häpeättekin, tohtori, eikö niin?"
"No, jos häpeänkin, niin se ei ainakaan ole koiran ansio."
"Kenen sitte?" kysyi Elisa, mutta katui heti kysymystään, sillä
tiesihän hän hyvin minkä vastauksen saisi. Tämähän saattoi näyttää
siltä kuin keräileisi hän itselleen kiitosta. Ja estääksensä tohtoria
mitään vastaamasta, jatkoi hän heti leikillisesti:
"Varmaan ette olisi rumaa käytöstänne hävennytkään, ellei olisi
ollut ketään sitä huomaamassa ja paheksimassa. Siis olen saanut edes
jotakin aikaan tällä metsäkävelylläni, johon luulin vaan huvin vuoksi
lähteneeni. Nyt, tehtäväni suoritettua, on aika kääntyä kotiinpäin."
Hän ojensi tohtorille kätensä jäähyväisiksi. Mielellään olisi tohtori
vieläkin jäänyt hänen seuraansa, mutta Elisa ei ollut niitä, joita noin
muitta mutkitta kävisi saatteleminen. Tohtori kumartui hänen kättään
suutelemaan. Elisa ei ollut hänen menettelyään huomaavinaankaan, mutta
vieno puna nousi hänen poskilleen.
"Hyvää metsästys-onnea!"
"Sellaista ei saa toivotella", varoitti tohtori.
"Sen tiedän ja siksi juuri sitä toivotan."
"Ette siis suo minulle onnea."
"En sellaiseen yritykseen, jonka tarkoituksena on tappaa vaan huvin
vuoksi", selitti Elisa naurussa suin, taputteli vieläkin kerran koiraa
ja lähti.
Niin kohtelias ja ystävällinen kuin hänen jäähyväistervehdyksensä
olikin, oli koko hänen käytöksessään sittekin jotakin ehdottoman
ruhtinaallista, varsinkin siinä tavassa, millä hän tervehdittyään
jälleen päätään kohotti. Mitään Elisan ulkomuodossakaan ei tohtori niin
ihaillut kuin tuota hänen tapaansa tervehtiä, siinä ilmeni niin paljon
luonnetta ja arvokkuutta.
Tohtori jäi katselemaan hänen jälkeensä, olematta itsestään ensinkään
selvillä. Miks'ei hän saattanut Elisaa kotiin, kun niin halutti? Näin
kainostelevan hienotunteinen ei ollut hän vielä kenellekään naiselle
ollut. Eikä ollut hän kenellekään niin nöyrästi taipuvainen ollut kuin
Elisalle. Mutta tästä ei tuntunut hänen luontainen miehuullisuutensa
ollenkaan kärsivän; se päinvastoin varttui ja karaistui.
Kahdeskymmeneskolmas Luku.
Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä
asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja
sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.
Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen
kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.
"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten
tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.
Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta,
varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän
enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän
työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos
häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän
ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä.
Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä
ajatukset enää olleetkaan niin iloisia kuin entisaikoina. Koko
syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi,
mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa
käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan
kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä ennenkuin vastaus saapui.
Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä,
jott'ei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin
itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli
ollut.
Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen
hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä
huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten
malttamattomuutta.
"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan
kättään ojentaen.