siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty
lapsena; Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta, ihmekös
siis, että hän tästä aina ensimmäisenä olemisesta oli joutua vallan
pyörälle päin. Mutta hän tunsi hyvin uuden arvonsa ja piti kiinni
siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut
oikeen mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen
vaikutuksen.
Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi
puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan
päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja
pysähtyi harjaamaan muutamia tomunhiukkasia isän takinkauluksesta.
"Tuo siniharmaja puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä
kuin mikähän muinais-skandinavilainen nainen", huomautti Irene.
Sulho ei vastannut mitään, mutta unhotti tällä kertaa hyväillen painaa
kätensä Irenen olalle, kuten hänellä oli tapana tehdä päällystakkia
hänen ylleen auttaessaan. Irenen kummeksivasta katseesta päätti hän,
ettei kaikki ollut oikein kunnossa, ja koetti vieläkin tasoitella
takkia, jotta se paremmin keveltuisi varrelle.
"Kiitos vaan, se on hyvä kyllä", sanoi Irene hieman tylysti.
Vasta sitte huomasi Helmer, ettei hän Irenen sanoihin ollut mitään
vastannut ja riensi hetipikaa huolimattomuuttaan korjaamaan.
"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi hän.
"No sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei
ensinkään ymmärrä pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin
pukeusi kunnon lailla, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin
päivälliskutsuihin."
"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.
"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin
mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva
hänelle sulhoksi."
"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.
"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle ja lyöttäysi
seuraan.
Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen
kerkesi Kustaa Aadolf jo ennen häntä.
"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.
"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään
käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".
"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene
nauraen.
"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi
lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi
hankkia henkilääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"
"Ehk'ei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.
"Miks'ei?" kysyi Irene vallattomasti.
"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
Elisan puolesta."
"Vai sinä, pikku hempukka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen
häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.
"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta
käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma varsin miellytti, sillä senkautta
saisi hänkin tilaisuutta joka päivä luetella kaikkeja kipujaan
lääkärille.
"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden
itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa",
lasketteli Irene vallattomasti teetellen arvokkaan näköiseksi.
"Totta puhuen eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri, joka
näytti oikein ottavan kiinni äskeiseen äkkipikaiseen tuumaansa.
"Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan
harjoitellut?"
"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki
hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana
lähetettiin hän merelle, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä
amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa
tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi
hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut,
anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä
uudelleen. Isä häntä auttoi, hän rupesi lukemaan oikein todenteolla
ja valmistausi mahdottoman pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki
hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi taas siihenkin
ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja
ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja
että aikaa levähtääkseen."
"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.
_"Amerikkalainen lääkäri!"_ huudahti Silla-täti päätään pudistaen.
Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut liioin halua uskoa kalliita
kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä
suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset
tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen vallankin
mahdolliseksi.
"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin
asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."
"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.
"Hevoset ovat jo aikoja sitte olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?"
kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen
pihalle.
"Kuule Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa
ajelemaan isoissa vaunuissa, jossa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta
Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"
Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän
epäröityään kuitenkin suostui.
"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla",
lisäsi hän.
"Mitä juttelet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen
Ireneä korvaksesta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku
tytön hempukka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka
sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen
kanssaan kaksin ajella."
"Anna muiden ajaa edellä, jott'et tarvitse ohjaksista huolehtia", sanoi
Elisa veljelleen, heidän noustessaan kiesseihin.
"Tahdot siis käyttää hyväksesi kaiken tarkkaavaisuuteni, vai kuinka?"
sanoi Kustaa Aadolf ja teki niinkuin Elisa oli ehdottanut.
"Tänä kesänä tuskin milloinkaan tapaamme toisiamme; alituiseen sattuu
jotakin tielle. Tuskin on meillä vielä kertaakaan ollut tilaisuutta
jutella kahdenkesken."
"Samaa olen minäkin ajatellut. Mutta miksi olet niin vakava nyt?
Painaako mieltäsi mikään?"
"Eipä juuri. Elleivät ajatukset."
"Mitä siis ajattelet?"
"Oi, niin paljon. Puhukaamme Sven Riisestä."
"Siis ajattelet häntä."
"En niin usein kuin tahtoisin häntä ajatella."
"Minäpä luulin, että Irenen onni usein palauttaisi ajatuksesi Sven
Riiseen, ja mielesi olisi sen vuoksi niin painoksissa."
"Sven Riiseä ajatellessani ei mieleni koskaan murheelliseksi painu, ja
senvuoksi juuri en tahtoisi häntä koskaan ajatuksistani laskea."
"Suuresta arvosta on sellaisen ystävän muisto", sanoi Kustaa Aadolf.
"Varsinkin soisin, että hänen kuolinhetkensä vaikutukset himmenemättä
mielessäni kangastaisivat. Eikö sinustakin tuntunut ikäänkuin olisimme
nähneet taivaan portit avoimina edessämme? Ja siinä taivaan porttien
edustalla olisin mielelläni kaiken jälellä olevan aikani elellyt,
milloinkaan enää palaamatta matoiseen maailmaan takaisin."
"Siinä on jo kylliksi, että kerran elämässämme, jonakin suurena hetkenä
olemme saaneet nousta kirkastusvuorelle Jumalan tutkimattomia aarteita
katselemaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinne älä pyydä jäädä, se
olisi uhkarohkeata, sillä vielä emme ole katoamattomaan kirkkauteen
kypsyneet. Mutta se pyhä tuulahdus, joka meitä siellä kosketteli, se
meitä matoiseen maailmaankin seuratkoon ylläpitävänä ja elähyttävänä
voimana."
"Mutta se voima vaipuu, mikäli pyhät muistot himmenevät. Ja täällä
maailmassa on niin paljon sellaista, joka ne himmentää."
"Me emme saa perustaa elämäämme ihastuksen muistoihin, vaan yksin
Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa", sanoi Kustaa Aadolf ja
lisäsi luoden Elisaan kysyväisen katseen: "Painaako sinua mikään asia
erityisemmin?"
Elisa katseli ympärilleen seutua, joka heinäkuun paahteisen päivän
helteessä näytti niin kuivalta ja tomuiselta.
"Kerran Sven Riisen avoimen ruumiin arkun luona seisoessani oli kuin
olisi sisällinen ääni minulle kuiskannut: Samoin kuin hänen ruumiinsa
tässä makaa kuolleena, pitää sinun jo eläessäsi kuolla maailmalle,
sen haluille ja huolille; samoin kuin hänen henkensä riemuitsee
taivaallisia haluja ja iloja täynnä, niin pääset sinäkin siitä
ilosta osalliseksi, jos Kristuksen kanssa kuolet ja Hänen kanssansa
nouset ylös. Sen tunsin silloin selvään itsekin ja pitkän aikaa Sven
Riisen kuoleman jälkeen olivat hengelliset pyyteeni maallisia paljon
voimakkaammat. Ja onnellinen olin silloin, sillä jo iäisten aarteiden
ikävöiminenkin antaa meille jonkun verran tyydytystä. Mutta viime
aikoina on maailma taas alkanut vetää minua puoleensa ja semmoiset
halut tuottavat levottomuutta ja tyytymättömyyttä.
"Paljon odotat itseltäsi, Elisa, jos todellakin luulet voivasi elää
maan päällä täysin kuolleena maailmalle. Monet ovat siihen kiihkoisasti
pyrkineet, mutta kenellekään se ei ole onnistunut. Jumala ei meiltä
mitään luonnotonta, ylimaailmallista vaadikkaan, Hän muistaa meidät
tomuksi."
"Mutta sanoohan Raamattu, että meidän pitää kuoleman maailmalle ja
ainoastaan Jumalalle elämän."
"Niin, siihen päämäärään tulee meidän tietysti lakkaamatta pyrkiä.
Mutta kypsyminen tapahtuu hitaasti. Toista on ihanteen _oivaltaminen_,
toista sen _saavuttaminen_."
"Mutta minä sen tahtoisin saavuttaa; miks'en siihen pääse?"
"Siks' että olet tomua ja synnillä saastutettu. Ole vaan iloinen
siitä, että niin selvästi tunnet synnin itseäsi painavan, muuten ehkä
ylpeillen luulottelisit olevasi vapaa, mutta joutuisit juuri silloin
vieläkin vaarallisimpiin siteisiin. Mikä erityinen halu sinut nyt
levottomaksi tekee? Sitä et ole vielä sanonut."
"Ei oikeastaan mikään, jota voisin nimellä mainita", vastasi Elisa
viivytellen. "Epämääräisenä, muodottomana tunnelmana se sisimmässäni
vallitsee, mutta kuitenkin siksi voimallisena, että se taivaalliset
vaikutukset heikentää. Sanalla sanoen, olen niin maallistunut. Alan
liiaksi kiinnittää mieleni tämän maailman katoaviin kappaleihin."
Kustaa Aadolf ei päässyt asiasta sen selvemmälle. Elisan vastaus tuntui
hänestä välttelevältä.
"Jos vaan se, joka sinua puoleensa vetää, ei ole mitään väärää, niin
ei ole sinulla aihetta levottomuuteen", sanoi hän. "Varo epäraitista
hengellisyyttä, Elisa!"
Elisa vaikeni. Joko ei ollut Kustaa Aadolf häntä oikein ymmärtänyt tai
oli hän aikonut nämä sanansa nuhteeksi hänelle.
Kustaa Aadolf itse oli harvinaisen välittömässä suhteessa Jumalan
kanssa. Hänelle osoittausi kaikki niin selvänä, eikä koskaan tarvinnut
hänen vaipua mietiskelemään, mikä olisi oikein, mikä väärin.
Suurenmoinen ja suora luonne kun oli, ei hän milloinkaan joutunut
hämäriin tunnelmiin eikä sekaviin mietelmiin. Mutta toisin oli Elisan
laita. Hänellä oli usein vaikea määrätä, mikä olisi synniksi, mikä ei.
"Mitä sanot isän perhelääkärituumista?" kysyi Kustaa Aadolf hetken
kuluttua.
"Toivon, ettei niistä mitään tule."
"Eikö sinua miellytä tuo tohtori Hessel?"
"Miellyttää kyllä; olen tavallani huvitettukin hänestä, mutta
jokapäiväiseen seuraan en häntä haluaisi."
"Miks'et siitä äsken isälle mitään sanonut, ei hän pane tuumaansa
toimeen, jos vaan _sinulla_ on jotakin vastaan."
"Juuri siksi en mitään sanonutkaan. En tahdo panna esteitä isän huville
muulloin kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa."
"Tässä kohden olisi se minusta välttämättömän tarpeellista kylläkin",
vastasi Kustaa Aadolf ritarillisesta "Puhun isälle ennenkun hän
ennättää tohtori Hesselille mitään ehdotella."
"Luulen, että hän on aiottu joksikin suuremmaksi ja jalommaksi kuin
miksi on tullut?"
"Kuka?"
"Tohtori Hessel."
"Vai niin, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta suureksi ja jaloksi
onkin hän tietysti aiottu, hän kuten muutkin. Olemmehan kaikki ihmiset
Jumalan lapsiksi aiotut, ja sen jalommaksi ei voi kukaan tulla", sanoi
Kustaa Aadolf.
Elisan suu meni hymyyn. "Näin sinä alati vaan pääasian huomaat", sanoi
hän. "Näet koko ihmiskunnan ainoastaan kaksivärisenä, huomaamatta
moninaisia välivivahduksia."
"Kylläpä toki nekin huomaan", vastasi Kustaa Aadolf hiukan
puolustautuen tuommoista väitettä vastaan, joka hänen mielestään
sisälsi syytöksen.
"Et huomaa", vastasi Elisa päätään pudistaen. "Voisinpa melkein kääntää
sinuun itseesi takaisin tuon minulle äsken antamasi varoituksen. Eikö
ole hiukan yksipuolista sinunkin hengellisyytesi? Sinä ajattelet vaan
ihmisen suhdetta Jumalaan, mutta et ensinkään välitä syventyä ihmiseen
itseensä ja hänen puhtaasti inhimillisiin puoliinsa. Onhan olemassa
niin paljon sellaista, mikä itsessään ei ole hyvää eikä pahaa, kuten
esimerkiksi nero, kaunoaisti, luonnonlahjat, ulkomuoto y.m. Nämä avut
rikastuttavat ihmiskuntaa ja tekevät sen sisällökkääksi."
"Ja nämätkö pyrkivät vieroittamaan ajatuksesi Jumalasta ja
taivaallisista?"
"Eivät toki. Olen aina ollut mieltynyt ihmisolentoon sellaisenaan, ja
luulen sen ominaisuuden saavan seurata minua vielä iankaikkisuuteenkin,
vai mitä ajattelet sinä?"
"Kyllä, mikäli se koskee ihmisen kuolematonta osaa."
"Mutta voitko tarkoin määrätä rajan kuolevaisen ja kuolemattoman
välillä meidän olennossamme? Onhan itse kuollut tomukin kirkastettuna
ruumiina kerran haudasta nouseva."
"Oikein sanoit. Suurta on olla ihminen", myönsi Kustaa Aadolf hartaasti
ja vakavasti.
"Kun ottaa tutkiakseen koko ihmisolennon kaikessa laajuudessaan, niin
on vaikea määrätä, mikä hänessä todellakin on suurta, mikä pientä.
Vaarinottamattomalla hetkellä saattaa ihminen pienen pienessä teossa
selvemmin ilmaista todellisen luonteensa kuin suuressa työssä, mikä
on monelle nähtävänä ja mikä hänet maailman edessä leimaa. Hauska on
tutkia ihmiskuntaa sen yksityiskohtia myöten."
Elisa oli oikein haltioissaan. Kustaa Aadolf hymyili veitikkamaisesti.
"Kokeiletko jonkun erityisen yksilön kanssa nyt?" kysyi hän.
"Koetan päästä selville kaikista niistä, jotka tielleni sattuvat",
vastasi Elisa mitään sen enempää aavistamatta.
"Varo vaan, etteivät tunteesi sekaannu kokeiluihin, ne vievät helposti
harhaan."
"Mutta ne myös auttavat. Tunteitta tutkittuna on koko ihmiskunta kuin
mikähän puunukkekokoelma."
Kustaa Aadolf sen nauraen myönsi. Heillä oli ollut kahdenkesken niin
hupaista, ja aika oli lentänyt kuin siivillä. Ihmeekseen tapasivat he
pappilan jo ihan edessään.
Elisa sai nyt, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin
pöytä-naapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut.
Kuten itse äsken oli sanonut, koetti hän aina tutkia, mitä maata
kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori
Hesselistä ei hän hevin selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut
ja miellytti senvuoksi Elisaa.
Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muudan Bergsjön tehtaan
konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.
"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi
tohtori Hessel Elisalta.
"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.
"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miks'ei tempaa hän kuulijoita mukanaan?"
virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu
ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."
"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa
merkitseväisesti hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt
tätä juuri minään ansiona.
"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"
"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukanaan", vastasi Elisa viimeistä
kysymystä huomioon ottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi
vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."
"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä
ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut
panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin.
Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja
tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.
Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi
saattanut kuulla nuppineulan kilahtavan lattialle. Tohtori loi
vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta
häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämätönnä. Tästä innostuneena
lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitte pianon äärestä
kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen
sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen
epäkiitollisen tehtävän.
"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.
"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.
"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"
"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.
Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi
vaikuttaneen Elisaan.
Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo!
Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulussaan, jotakin siitä oli
tunkeunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen,
herättänet ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden
helkettä säikähtänyt.
Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi
itsensä ylpeeksi siitä.
Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta
kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen
siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä
hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen
puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin
hänen päälaellaan lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa
siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen
pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui
hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin
vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.
"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.
"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi
entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.
"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen
ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.
"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa; -- syntiin", vastasi Elisa
yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.
Mutta näistä tohtori tietysti ei niitäkään tietänyt, ja senvuoksi
olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa
hän tosin ei myöntänyt, mutta liikaa oli sittekin, että Elisa häntä
sellaisesta soimasi.
"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.
Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan
jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa.
Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan
ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omiksi iloikseen,
pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos
verannalle ja piilousi huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen.
Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa
hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.
"Tohtori Hessel!"
Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan.
Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin
mitkään sanat.
"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan,
että tarkoitin teitä."
"Ketäs muuten?"
"Itseäni tietysti."
"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"
"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että
tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."
Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli
nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut
sellaista otaksua.
"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa sitte minulle
miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko
itseänne minulle vieraaksi!"
Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi
kasvonsa pois. Mutta kohta hän käänsihe tohtorin puoleen takaisin.
"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän
hymyillen omalla herttaisella tavallaan.
Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi
vetäytymystä hänen puoleensa. Pikkumaisten juorujen pelostako? Eihän!
Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miks'ei siis löytyisi
platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä
enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi
tiehensä kaikellaiset salaiset hienostelut.
Ja tohtori Hessel tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi
ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina
valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista.
Sitä hän jumaloi.
Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana
ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.
Kalmiston ohi ajettaessa Elisa kallistihe hiukan vaunuista, katseellaan
hakien kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui
koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut
keskustelua seurannut.
Kahdeskymmenesensimmäinen Luku.
"Miten kauvan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon
poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroksi.
Huomenna, näet, oli sunnuntai.
"Lähde vastaan", sanoi Elisa.
"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olenpa jo astellut joen
viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle,
mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.
Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden
toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".
Mutta varmaankaan ei ollut kukkasen vastaus hänelle mieluinen, sillä
hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin
petti hänen toiveensa.
"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.
"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"
"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne
vastaavat kieltävästi."
"No, älä sitte niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne
myöntävät."
Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen
määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan
kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän.
Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnaltaan.
Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhoansa, joka niin
kauvan oli poissa viipynyt. Jos hän sen olisi alussa aavistanut, niin
mukaan olisi varmaankin lähtenyt.
Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei
jäänyt häneltä huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäysi ihmettelevä
ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta
jatkavan kulkuansa asunnolle päin.
"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.
Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:
"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä
kolmisin juttelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja
niin jouduimme kiistaan."
"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"
"Kiivastui, ikävä kyllä."
"Entä tohtori Hessel?"
"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa
härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä,
mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."
"Miks'et sinä vastannut hänelle?"
"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin,
sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle
mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."