Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin
ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen
hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut.
Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille harteilleen sälyttänyt
muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäynyt vallan avuttomaksi,
pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet
parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin
vinhat vihurit oli alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä
oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastauksen painon alla
karaistui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä
vakavammaksi. Ihme vaan, ettei hän vallan masentunut, päinvastoin
näytti hänen sielunsa koetuksen alla kasvavan ja hengen voimat
virkistyvän. Moni saattoi senvuoksi otaksua, ettei hän, joka täten
oli jo varhain elämän vakavassa koulussa kasvatettu, oikein täysin
ymmärtäisi muita nuoria, jotka kevein, huolettomin mielin ottavat
elämän leikin kannalta. Ehkä juuri sentähden Silla-tätikin Elisan
tultua huoneeseen vaikeni, eikä enää tahtonut jatkaa menneitten
aikojensa lapsellisten muistojen kertoilemista. Samoin tytötkin
uskoivat pienet toiveensa ja harrastuksensa mieluummin muille kuin
Elisalle. Ja kuitenkin rakastivat he häntä enemmän kuin ketään muuta
koko talossa, jopa Ester oikein jumaloimiseen asti häntä ihaili.
Mutta Elisa ei suinkaan tahtonut olla ylpeä. Mielellään olisi hän
kiintynyt siihen, mikä tyttöjäkin huvitti, mutta hän ei paraimmalla
tahdollaankaan voinut pitää ihmisten ulkomuotoa, vaatteita, huveja
ja kaikellaisia taivaan ilmoille tavoittelevia haaveiluja niin
tuiki tärkeinä, että niihin olisi kannattanut syventyä. Siksi oli
hän jo liiaksi paljon tosielämää kokenut ja perehtynyt ihmiskunnan
syvempiin elämänkysymyksiin. Hän koetti kyllä puhella noille nuorille
rippikoulutytöille vakavampiakin asioita, mutta ei voinut sitä tehdä
kyllin iloisesti ja yksinkertaisesti. He kuuntelivat häntä sekä heltyen
että ihaillen, mutta hän huomasi, etteivät he oikein häntä käsittäneet.
Silla-tädin kertomukset heissä paremmin vastakaikua herättivät.
Mutta älkäämme toki tästä päättäkö, että nuoret olisivat olleet aivan
vailla vakavampia harrastuksia. Kun ripille pääsön ja ehtoolliskäynnin
aika läheni, käsittivät he sen tärkeyden varsin hyvin. Silla-tädin
luokse he eivät silloin menneet, vaan juuri Elisan luo.
Keväällä helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen
ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan
tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului
hauskasti kylläkin.
Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana
painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan
sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa
ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi
jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään
ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistellessaan huomasi hän tumman
tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä, kaihoisine katseineen
ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi.
Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa!
Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat
tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen
jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain
uutta kokemaan.
Tällainen kaipuu ei ollut Elisallekaan outoa, aikoinaan oli se hänenkin
povessaan kytenyt. Mutta hän oli keksinyt keinoja, millä sen tyydytti,
ja siitä lähtien se häntä ei enää vaivannutkaan. Runouden, historian
ja aatteen maailmaan hänen mielensä paloi, ja sinne pääsi hän milloin
tahansa Hirvenhovia silti jättämättä. Kirjoja hänellä oli yltäkyllin
kaikkea lajia ja niitä sai hän hankkia lisää niin paljon kuin ikänänsä
itse halusi. Hän lueskeli ja ajatteli paljon. Kustaa Aadolfin ja Sven
Riisen kehoituksesta oli hän tutustunut vakavampaankin kirjallisuuteen
ja sattunut siinä ihmiskunnan jalompien kirjailijain parihin. Näin
laajeni näköpiiri ja entistään rikkaammaksi muuttui elämä lukiessa
suuria ja hyviä ajatuksia, joita sekä voisi että pitäisi elämässä
toteuttaa.
Mutta toista Irenen! Maailma, kirjava monimuotoinen maailma viittoili
hänelle. Hän tahtoi elää elämäänsä eikä vaan ajatella sitä. Jos
hän joskus ryhtyikin sitä mietiskelemään, muuttuivat mietteet pian
unelmiksi, joista elämän halu yhä yltyi ja sen kanssa tyytymättömyys
olevien olojen yksitoikkoisuuteen.
Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään
räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että
Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan
kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä
kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä
kaikellainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi!
Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen
asemassa tulla kysymykseenkään.
Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä
muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Sekös tuuma ei Ireneä
miellyttäisi! Hän riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät
vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja
kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi
hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta
kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan
kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne niin varsin vakaviksi aiotutkaan?
Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene
hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin
pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyä tuntui hänestä elämä jo niin
hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.
Irenen kirjeissä kotiin esiintyi usein muudan nimi, joka vähitellen yhä
tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen.
Se oli Helmerin, Esterin sorean veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli
levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui.
Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan
tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa
Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.
Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeän
sanottavan ilme kasvoillaan.
"Sain vast'ikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua
ilahuttamaan", sanoi hän.
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Saat kuulla, jahka luen."
"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata,
että asia oli erityisempää laatua.
"Irene on kihloissa."
"Mitä, kihloissa? Sekö tytön typykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne,
jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsio!"
Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä
katkasten lukunsa omilla mietteillään. -- -- -- "Helmer Broo. Hän on
jaloin, ylevin, kauniin ja paras mies maan päällä" -- -- -- ("Häpeä
toki, tytön tynkä. Entäs isäsi sitten?")
-- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet
ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että
hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran
nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia
sitte se.")
Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi
vaimo-vainajataan muistellessaan.
-- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- --
"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin
sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa ehkä se joskus
sinuakin kukaties, mutta Helmerin laista sulhoa et ilmoisna ikänä
saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- --
("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin
suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") -- -- --
-- -- -- "Me haluamme molemmat julkasta mahdollisimman pian.
Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme
sitte julkasta; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan
ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa
vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua
valmistuksissa auttamaan." -- -- --
"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
Sukeusipa tuo pienosemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
Helmerille, vai kuinka?"
"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulho että
Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.
"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta eräs seikka selitä minulle
armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönhuitukka hiukan kysyisi
isänsäkin mieltä ja suostumusta?"
Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan
loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muisteta. Elisa
ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi
kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.
"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:
-- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa
hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- --
Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin
hellyyden ilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös
luonnossaan tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei
siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.
"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin
sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen
kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti
perinpohjin pahastui.
"Ajatteles toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä
sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, ett'en voi pitää
kihlaustani vielä vallan varmana ennenkuin isä siihen on suostumuksensa
antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi!
Kylläpä huomaa, ett'ei Elisa milloinkaan ole rakastanut."
Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin ei
Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta
arveli hän, että Elisa ehkä sittekin oli oikeassa.
"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.
"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä
naimisiin ilman isäsi suostumusta."
Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti
värähdellä.
"Mutta, minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
"Ett'eikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii
minua".
Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ett'ei isä muka
suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä
ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin
milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti
kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään
Elisa-sisareesi."
Näistä sanoista Irene rauhoittui.
"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienoaistinen
sitäpaitsi. Väliin vaan liiaksi vakava ja ankara."
"Enkä voi uskoa ett'ei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi
rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin
ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."
"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli.
Mutta Riise oli niin sairas, ett'eivät he naimisiin menoa voineet
ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."
"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti
Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa
silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.
Yhdeksästoista Luku.
Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun
viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa
valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.
Juhannusaattona julkastiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein
runonomainen ilmiö. Ajatelkaapa vaan, valkeaan pukuun puettua nuorta
seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä
kultasormus kimmelteli!
Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa
kylän nuoriso kukkas-salvon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald
seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan
kauvan houkutella.
Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi
niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen
ja laulaen pyörielivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat
siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä
aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt
ajattelevankaan; ehkä se aprikoi pysyäksensä paikallaan yön umpeen.
"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuen", huusi Irene.
Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä
jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin hilpeyttä
ja iloa uhkui, ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että
se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa
Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin
Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja
juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto,
ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät
iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin
Elisa-neitiä.
Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti
silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen,
että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun
valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta.
Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli
ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät
mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.
"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.
"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen,
"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata
täällä erityisesti kysellä".
"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."
"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.
"Ja tytär on naimatonna. Miten se on mahdollista?"
"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että
hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut
ihastuneena häneen, mutta turhaan."
"Sinäkin?"
"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa,
kunnes vihdoin pikku Tereeseni minun armahti ja sydänhaavani paransi.
Lähdetään tuonne pokkuroimaan mekin. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä
aivan temputtomasti."
"Tohditko Tereeseltä?"
"Miks'en tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"
"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti
olkapäitään.
He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät alas niitylle.
Majuri tervehti heitä tunnetulla sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän
tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti
Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.
Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut
vierailemaan hänen luokseen Bergsjön ruukille.
Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon
sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumieliä,
ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas,
että luuli herrojen ihan ihmettelyyn joutuvan, ja ruukinpatruuna,
perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa
hänen, toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään
vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi
ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön
tavallisella välinpitämättömyydellä.
Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin
käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne
koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.
Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden
kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin tietysti joukon
viimeisinä. He, saapuivat terassille toisten luokse silloin kuin
ilmoitettiin illallisen olevan valmiin.
"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf
ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen
syötyä ulos ruokasalista.
"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastaus minua painostaa".
"Edesvastaus."
"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
Miten voin minä häntä oikein ohjata?"
"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo
ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.
Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene
hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer
enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta
säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut
sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa
hänen luotaan.
Miksi Irene juuri tänään oli erityisemmän iloinen? Olivathan he jo
kauvan sitte toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin
suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti
muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikk'ei hän siitä
itsekään ollut oikein selvillä.
Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen
sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulho oli tehnyt
häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin
mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene
siitä olivat hyvillään.
Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä
terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään
tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti
häneltä odottavan.
"Ei maar, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa;
aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen
halu peijata meitä".
Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan
oikotietä Hanninkylän metsän kautta.
Ihana oli metsä, kuin tarun taikahohteessa ikään. Loitolla laulurastas
liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä
varsin unhottaneet uinahtaakseen painaa päänsä siiven suojaan.
Tiheiköissä vallitsi hämärä ja esineitten luomat varjonmuodostukset
näyttivät eriskummaisen oudoilta ja salaperäisiltä. Mutta aukeilla
aloilla oli niin valoisa, että olisi nähnyt vaikka lukeakin. Itse
ilmakehä näytti hohtavan, sillä valo ei luonut varjoja minnekään.
Tohtori Hessel pidätti hevosensa.
"Kuunnellaan hiukan", sanoi hän.
Patruunakin pysähtyi, mutta hän kun ei oikein kyennyt luonnonkauneutta
tajuamaan, vilkasi sensijaan salaa ystäväänsä.
"Luulenpa, että sittekin menetit jotakin siellä Hirvenhovissa äsken",
sanoi hän.
"Minulla ei sinne lähtiessä ollut mitään menetettävää, mutta tuntuu
tosiaankin kuin olisin siellä jotakin sentapaista saanut", vastasi
tohtori hoputtaen hevostaan käymään.
"Hessel", sanoi patruuna vähäisen vaitiolon jälkeen, "jää sinä
pitemmäksi aikaa meille. Se on meidän kumpaisenkin toivo, sekä vaimoni
että minun. Sinun kanssasi viihtyy hyvin näin arkioloissakin."
"Kiitos! Hyvin viihdyn luonanne, mutta kuinka kauvan, siinä toinen
asia! Olen levoton sielu."
"Sitä suuremmalla syyllä tarvitset sekä pohjalastia että ankkurin."
"Huh, varjelkoon siitä!"
Patruuna nauroi:
"No, mitäs pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkös olleet ystävällistä
väkeä?"
"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"
"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia
sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja
sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."
"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- -- --
"Häntä tarkoitan."
"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel
nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut
väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."
"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.
"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
Olisipa se harvinainen löytö!"
"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta,
joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata
kuin velikin."
"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti
ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä
ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden.
"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."
"Varo vaan, ett'et noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."
"Mieleni rauha jos menikin, niin ei ollut sitä viljalta alkuaankaan",
vastasi tohtori lyhyesti nauraen, mutta jatkoi pian taas samalla
vakavalla äänellä kuin äsken: "Jos hän on se, miltä näyttää, niin eipä
ole se vahingoksi, jos hänelle jotakin menettäisikin."
"Puhu selvemmin, jos mielit saada minut itseäsi ymmärtämään; minä,
näetkös olen niin jokapäiväinen", sanoi patruuna.
"Ymmärrät tahi et, yks' kaikki", vastasi tohtori Hessel ja katseli
hiilakkaa taivasta vihellellen vihloavaa säveltä, joka oli kokonaan
ristiriidassa luonnon ihanuuden herättämän tunnelman kanssa ja vieläkin
huonommin soveltui siihen mielentilaan, joka äsken hänen sisimpänsä
valtasi.
Tällaiset riitasoinnut koskivat häneen pahasti, mutta siitä huolimatta
hän ikäänkuin uhitellen uusia viritti ja näytti siitä nauttivan.
Vihdoin havahtui hän aatoksistaan ja helähti nauruun.
"Mitä nyt?" kysyi patruuna nauruun yhtyen, tietämättä oikeastaan, mille
naurettiin.
Hän ei ollut niitä tunnelmaihmisiä, joiden hermoja soraäänet
häiritsevät, mutta iloiseen nauruun hän aina oli valmis yhtymään.
"Muistin vaan, mitä sanotaan eräässä joskus lukemassani
runokappaleessa. Sepä oli oivallinen ajatus: 'Jos kohtalosi vaan
oikeaan aikaan kuljettaa sinut jonkun naisen tielle, suo hän empimättä
sinulle rakkautensa, olkoonpa hän vaikka kuinkakin ylevä ja sinä itse
vaikka -- -- --'"
Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.
"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa
ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti
ratsuruoskallaan selkään.
"Kohtalo", toisti tohtori Hessel vakavasti painuen mietteihinsä. Kumman
levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat
voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.
"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.
"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras,
että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi,
mutta Jumala..."
"Toivo sinä vaan rakkaudelta kaikkia. 'Les femmes aiment toujours les
mauvais' sujets' ['Naiset rakastavat aina ala-arvoisia olentoja'],
siis on sinullakin hyvät toiveet päästä kaunokaisesi suosioon."
"Kiitos kohteliaisuudesta", sanoi tohtori Hessel hymyillen. "Aivan
mielelläni tahtoisin antautua esineeksi hänen parannusyrityksilleen,
edellyttäen vaan, ettei hän niissä onnistuisi."
Kahdeskymmenes Luku.
Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon
juhlia vasta kihlattujen kunniaksi.