ja väitti, että huononeminen muka oli vain tilapäistä. Ja vaikk'ei
kukaan häntä vastustanutkaan, pysyi hän yhä kiihkeämmin väitteessään.
Juuri se paraiten todisti, miten horjuvalla kannalla hänen varmuutensa
itse asiassa oli. Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan silti ei synkkä
mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta
toisinaan hengen ahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi
hänen tukahuttaa, ei voinut hän ystäviään rohkaista. Silloin vasta
nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita
alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan
suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä
voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakkaan, mitä se hänelle maksoi.
Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti
saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran
kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen
paljas läsnä-olonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei
hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et
enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen ja Kustaa
Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
Eräänä iltapäivänä sai sairas tavallista vaikeamman
tukahtumiskohtauksen. Kustaa Aadolf ja Elisa luulivat jo hengen lähtöä
tekevän, mutta aika ei ollut vielä tullut. Sairas kesti kohtauksen ja
koetti hiukan hymyilläkin, heti kun sen saattoi tehdä, rohkaistakseen
ympärillä olevia, mutta vaipui heti voimatonna horrosuneen.
Elisa hiipi huoneeseensa laskien siellä tuskansa ja epätoivonsa täysin
valloilleen. Ainoastaan yksinäisinä hetkinä hän täten antoi valtaa
tunteilleen, muitten ihmisten ja varsinkin sairaan läsnäollessa
hillitsi hän aina tuskansa.
Ei hän nytkään itkenyt, kulki vaan kahtiapäin lattialla käsiään
väännellen, sydän ilmi kapinassa Jumalaa vastaan. Onko Hänelle
mieluista näin kiusata ihmislasta? Miksi oli Hän sitten ollut niin
julma, että loi ne?
Tietäen tällaiset ajatukset vääräksi hän kaikin voimin koetti taistella
niitä vastaan, mutta ei ollut vielä päässyt selvyyteen, kun Kustaa
Aadolf astui huoneeseen. Harvoin tämän tulo Elisan mielestä sattui
ajattomaan aikaan, mutta tällä kertaa olisi hän mieluummin halunnut
olla yksin.
"Kuka on Sven'in luona?" kysyi hän väkinäisellä äänen muutoksella.
"Silla-täti. Hän nukkuu rauhassa."
Kustaa Aadolf katseli häneen silmäyksin niin lämpöisin, että häntä
oikein vapisutti ponnistellessaan pysyäkseen tyynenä.
Mutta Kustaa Aadolf oli häntä etsinyt yhtä paljon häneltä lohtua
saadakseen kuin hänelle sitä antaakseen. Elisa kärsi yhtä paljon kuin
hänkin, ja se osiksi huojensi hänen mieltään.
"Elisa, rukoilkaamme yhdessä Jumalaa lieventämään ystävämme tuskia.
Lupaahan Jumala erityisesti kuulla siinä, missä kaksi Hänen
opetuslastaan yhtyy Häneltä jotakin anomaan."
Elisan huulilla pyöri jo vastaus, että hän tällä hetkellä oli liiaksi
uppiniskainen ruvetakseen rukoilemaan, mutta ei hän ennättänyt mitään
sanoa, ennenkuin Kustaa Aadolf tarttui hänen käteensä vetäisten hänet
viereensä polvilleen.
Ja sitte rukoili Kustaa Aadolf Sven Riisen puolesta. Aluksi tuntui
ikäänkuin olisi hän tahtonut pakottaa Jumalaa itseään kuulemaan, mutta
kun hän lopuksi lausui: "ei kuitenkaan niinkuin me tahdomme, vaan
niinkuin Sinä tahdot, Sinun tahtosi on aina paras", kuului jo selvästi,
että nämä? sanat nousivat syvimmän sydämen pohjasta.
Rukoiltuaan he nousivat. Kustaa Aadolfin katse taas toivon kirkastamana
säteili, mutta Elisan mieli oli kapinan siellä lannistuttua sittekin
vielä surun ja vapistuksen vallassa. Hän tiesi Jumalan aina tahtovan
parhainpäin, mutta pelkäsi sittekin Jumalan tahdon tapahtumista. Jos
nyt Jumala tahtoisi, että Sven Riisen edelleenkin pitäisi tuskia
kärsimään, niin miten voi hän, Elisa siihen yhtyä?
Toivottomalta, tummalta tuntui tällä hetkellä kaikki. Elisa katseli
ikkunasta pihalle. Ulkona kevätillan tyynessä kalju luonto paraillaan
uneksi keväästä, joka jo salaisuudessa vaikutti.
"Mitä merkitsee todellakin ihmiselämä, joka ponnistellen ja työtä
tehden pyrkii maailmassa eteenpäin?" kysyi hän. "Kuoloon ja katoamiseen
vie viimeinkin sen pyrkimys."
"Ei vaan kuoloon ja muuttumiseen", vastasi Kustaa Aadolf, voiton
varmana, "muuttumiseen ja kirkastukseen".
"Kuolon kamppauksissa en näe mitään kirkastusta", vastasi Elisa
synkästi.
"Mutta ylösnousemisessa näet", vastasi Kustaa Aadolf, ja pyhän
innostuksen valtaamana hän lisäsi: "Mitä on kuolon kamppaus tässä? Maan
tomun viimeinen epätoivoinen yritys pidätellä kuolematonta henkeä, joka
ikävöiden pyrkii alkulähteilleen takaisin. Ja pian tulee se hetki,
jolloin tomu voitettuna maahan hajoaa, ja henki vapautettuna Jumalansa
luokse liitää."
"Mistä olet saanut lahjan nähdä valkeutta siinäkin, missä pimeys
kolkoin on?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.
"Ken on kaiken hyvän lahjan antaja?" kysyi Kustaa Aadolf takaisin.
"Oi, jos Jumala antaisi minun kärsiä Sven Riisen asemesta", sanoi
Elisa, "minua hirvittää hänen tuskiaan nähdessäni".
Kustaa Aadolf vetäsi hänet viereensä. "Luuletko Herran rakastavan häntä
vähemmän, kuin minkä sinä häntä rakastat?"
"En."
"Miks'et siis voi luottamuksella heittää häntä Herran käsiin?"
Elisa ei vastannut mitään. Kyyneleitä, tulen polttavia, nousi
silmäripsiin, josta poskille vierähtivät. Hänen mielensä suli. Kustaa
Aadolfin sanat olivat sille lohtua tuoneet.
Jumala kuuli heidän yhteisen rukouksensa ja sairaalta loppuivat tuskat.
Jo pari päivää senjälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.
Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse
majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen
vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene
hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin
hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolon enkelin
tulohetken pyhää hiljaisuutta.
Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf,
joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjousi vuorostaan hänen
sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.
Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä
olisi mistään hinnasta sijaltaan siirtynyt.
Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä
heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven
Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää
ulotu. Joka sekunti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit
olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen
siitä hiljaa vapautuessa.
Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui.
Sanoilla selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli
ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.
Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen,
sillä vielä ei ollut Elisa lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko
olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven
Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa
maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat
tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat kirkastuksen nähneet.
Kuudestoista Luku.
Seuraavina päivinä vallitsi Hirvenhovissa surullisen hiljainen
juhlallisuus. Vainajan huone oli koristettu kynttilöillä, kukilla ja
lehdillä. Siellä vietti Elisa unhottumattomia hetkiä.
Mutta eräänä päivänä oli Elisan mieli ärtynyt, sillä kaikki oli käynyt
vastahakaa. Tavallisesti sai hän aina tahtonsa tapahtumaan, mutta miten
olikaan, niin oli hän tällä kertaa joutunut tappiolle, joka seikka oli
kova koetus hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänen siinä harmitellen
kulkiessaan saapui Sven Riiselle seppele viimeiseksi muistoksi
muutamilta tovereilta. Elisa otti seppeleen lähteäkseen sitä viemään
vainajan huoneeseen.
Mutta oven luo tultuaan ei hän tahtonutkaan mennä sisälle. Astua Sven
Riisen huoneeseen sydän pikkumaista harmia täynnä!
Hänen mielensä painui sanomattoman murheelliseksi. Ensi kerran Sven
Riisen kuoleman jälkeen tunsi hän itsensä hänestä erotetuksi.
Allapäin oli hän jo palautumaisillaan takaisin, kun samassa Kristian
sattui kulkemaan ohi. Luullen, ettei Elisa seppeleen takia saattanut
avata ovea, aukasi Kristian sen hänelle ja Elisa ei voinut muuta kuin
astua sisään. Sitte sulki Kristian oven yhtä hiljaa kuin oli sen
avannutkin ja meni pois.
Verkkaan, empien likeni Elisa kuollutta ja laski seppeleen hänen
jaloilleen.
Kauvan jäi hän arkun ääreen rakkaita, elottomia piirteitä katselemaan.
Kauniina, vaaleana kuin marmori lepäsi hän siinä.
Elossa oli lempeys leimannut nämä kasvot, nyt tuli se piirre vähemmän
näkyviin. Lempeältä näytti hän kyllä nytkin, mutta samalla niin
vakavalta, lahjoamattomalta, jos kohta ei luoksepääsemättömältä.
Kylmennyt ruumis, vaikkakin määrätty mullaksi maatumaan, lepäili
siinä kuin pyhyyden hohteessa muistuttaen Elisalle niistä suurista
ylösnousemuslupauksista, jotka iäti pysyvät, silloinkin kun taivas ja
maa hukkuvat.
Kuollut saarnasi voimallisesti Elisalle. Hänen suuttumuksensa suli
pois, sekä häpeillen että surren ajatteli hän äskeistä tilaansa, surren
varsinkin sydämensä turmiota, jonka oireina vihanpurkaukset olivat
ilmenneet. Mitä ovatkaan yksityiset virheemme sellaisenaan, verrattuina
siihen sydämen sisälliseen taipumukseen, minkä ne ilmaisevat!
Taas valui kuumia kyyneleitä Elisan poskelle. Hän itki itseänsä.
Maallisen murheen verhossa oli toisellainenkin murhe tullut häntä
tervehtimään, murhe Jumalan mielen jälkeen.
Elisan yhä kuollutta katsellessa muistuivat tämän viimeiset hetket
hänelle mieleen. Ja näiden hetkien muistelmiin liittyi jotakin
arvaamattoman suurta ja ylevätä, sellaista, joka varmaan todisti, että
Jesus Sven Riisessä oli toteuttanut lupauksensa: "Joka minua palvelee,
sitä Isäni kunnioittaa." Sven Riise ei ollut kuollut; hänen Herransa
oli vaan tullut häntä noutamaan.
Ja vielä loitomma taaksepäin riensi Elisan ajatus, hän ajatteli Riisen
elämää, millaisena se kokonaisuudessaan oli ilmennyt. Itsessään
ei ollut hän mikään voimakas henki, koko hänen väkevyytenään oli
ilmiselvästi ollut Jesus Kristus.
Ja Kristus tarjoutuu kaikille, ja varsinkin niille, jotka Häntä
tarvitsevat. Elisa pani kätensä ristiin ja rukoili: "Herra, tule minun
omakseni, niinkuin hänenkin omanansa olit!"
Hän rukoili edelleen, rukoili puhdistusta siinä veressä, joka hänenkin
puolestaan oli vuotanut, rukoili kärsivällisyyttä ja kestävyyttä
taisteluunsa elämän kruunun saavuttamiseksi. Sven Riise, joka nyt oli
päässyt päämääräänsä, oli kerran hänkin ollut vain matkan alulla. Elisa
tahtoi nyt vuorostaan hänkin vakavasti aloittaa tätä vaellusretkeä.
Oli kuin olisi rukous uudelleen yhdistänyt hänet armaan vainajan
kanssa. Lähempänä häntä oli Elisa nyt kuin äsken, jolloin syntinen
tunne hänen sydäntään hallitsi. Ei edes kuolemakaan voi toisistaan
erottaa niitä, joilla on hengellinen osallisuus Jesuksessa
Kristuksessa, ainoa mikä ne erottaa, on synti. Sen Elisa nyt syvästi
tunsi. Hän huomasi ensi kerran, miten suuresta merkityksestä pyhä
yhteys taivaallisissa on.
Kustaa Aadolf tuli sisään. Hän kumartui kuolleen ylitse suudellen
keveästi hänen valkeata otsaansa.
"Tyhjältä tuntuu, kun emme enää saa häntä luonamme pitää", sanoi hän
Elisalle.
"Niin", myönsi Elisa. "Miks'emme saa häntä pitää? Tänne hänen luokseen
voisimme toisinaan tulla mieltämme viihdyttämään. Häntä katsoen me
puhdistuisimme."
"Se veisi suorastaan epäjumalanpalvelukseen", vastasi Kustaa Aadolf.
"Kaikkiviisaudessaan pakottaa Jumala meitä hautaamaan rakkaamme maan
poveen, sillä muuten pian hairahtuisimme puhdistusta etsimään heiltä,
emmekä Häneltä."
Elisa vaikeni myöntäen sydämessään veljen sanat todeksi.
"Me ihmiset olemme vähällä julistaa rakkaat vainajamme pyhimyksiksi ja
korottaa heidät Jumalan ja itsemme välittäjiksi", jatkoi Kustaa Aadolf.
"Mutta Sven Riise ei ainakaan tahtoisi sellaiseen asemaan tulla."
Seitsemästoista Luku.
Vasta hautajaisten jälkeen kävi ammottava tyhjyys oikeen tuntuvaksi
ja varsinkin Elisalle. Hän lohduttaihe sillä, ett'ei Sven Riisen
enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän
vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.
Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikku
tavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun
päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.
Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli
kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi pian runot ulkoa.
Ylinnä yhdelle paperiliuskalle oli kirjoitettu:
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän
lauseen johdosta, mutta se oli jäänyt tekemättä.
Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille
kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.
Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli
tilikirjoja ja muuta usein käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein
saisi tilaisuutta silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta
arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi
jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän
ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei ollut hänellä muuta neuvoa,
kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.
Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa
viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa
luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi
vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin likellä. Muutamat kohdat olivat
oikein erityisellä painolla alleviivoitetut. Niitä kohtia hän varsinkin
luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin olisi Sven Riisen
ääni kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella
niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä
käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.
Mutta eräänä päivänä joutui Raamattu alttiiksi tapaturmalle, jonka
Irene aikaansai. Hän sattui, näet, kaatamaan palavan lampun. Onneksi
oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun
lehdille, ja kirja turmeltui aivan ennenkuin loimottava tuli saatiin
sammuksiin.
Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ett'ei kukaan vielä ollut
häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui
muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen
anteeksipyyntöihin.
"Mene pois, et tiedä, minkä minulle teit!" sanoi hän viimein väräjävin
äänin, eikä Irene nähnyt neuvoksi muuta kuin itkien poistua.
Tyttö-parka, joka ei ollut mitään pahaa tarkoittanut, tunsi itsensä
ylen onnettomaksi ja pahoin kohdelluksi. Hän lähti ulos myöhäisen
kevätillan koleaan ilmaan. Kunpa toki kylmettyisi ja kuolisi, ett'ei
Elisan enää tarvitsisi nähdä häntä! Näin ajatellen Irene itki säälistä
itseään kohtaan ja oikein nautti ajatellessaan omaa kuolemaansa ja
Elisan myöhäistä katumusta.
Mutta illalliskellon kutsuessa täytyi hänen mennä sisälle. Hän ei vielä
ennättänyt olla kauvan ulkona, mutta toivoi jo tälläkin ajalla kylliksi
kylmettyneensä. Illallispöydässä hän yritti yskiä. Se onnistuikin
alussa varsin hyvin, vahinko vaan, ett'ei Elisa sitä huomannut. Jopa
yritti Irene olla syömättäkin, mutta ei välittänyt Elisa tästäkään. Isä
oli ainoa, joka tästä tuli hieman levottomaksi. "Mikäs lapsella on,
kun ei syö?" kysyi hän. "En jaksa", vastasi Irene vilkasten salavihkaa
Elisaan, joka nähtävästi oli muihin ajatuksiin vaipunut.
"Lapsi kulta", alkoi Silla-täti leppeän valittavalla äänellä. "Minä
kyllä kokemuksesta tiedän, mitä puuttuva ruokahalu on. Mutta, katsos,
meidän pitää pakottautua syömään, muuten pian kuolemme."
"Silla-tädillä onkin ihmeellinen kyky pakottaa itsensä", sanoi
Kristian, silmäillen sitä melkoisen suurta annosta tädin lautaselle,
jota täti, vaikka kärsivän näköisenä, hyvällä halulla kulutti.
"Et läheskään ymmärrä, kuinka paljon vaivaa se minulle maksaa. Viime
aikoinakin olen ollut niin heikko, vaikk'ei sitä kukaan ole ottanut
huomatakseen. Olen ollut pakotettuna ylläpitämään voimiani jos milläkin
keinoin", vastasi Silla-täti Kristianin sanoista loukkaantuneena.
Irenekään ei ollut tästä keskustelusta erittäin hyvillään, sillä sen
kautta kääntyi huomio hänestä pois. Vähän väliä yskien koetti hän taas
vetää huomiota puoleensa, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
Illallisen jälkeen hiipi hän ikkunakomeroon, jossa häiritsemättä sai
hautoilla marttyritunnelmiansa maatapanoon asti.
Hän laskeusi makuulle ja oli juuri sammuttaa kynttilän, kun Elisa astui
huoneeseen. Irene ihastui ikihyväksi. Kas, nyt tarjousi tilaisuus
näyttää, miten syvästi loukkaantunut hän oli. Hän käänsi kasvonsa
seinän puoleen Elisan asettuessa sängyn laidalle istumaan.
"Syystäkin käännät kasvosi minusta", alkoi Elisa. "Ymmärsinhän heti,
ett'et sille mitään voinut, minkä vahingossa teit. Annatko minulle
anteeksi vihastumiseni?"
Irenen pää liikahti jo hiukan Elisan puoleen.
"Sinä olet vieläkin vihainen", huomautti hän.
"En ole vihainen", sanoi Elisa ja hänen kasvoissaan kuvastui niin syvä
suru, että Irene tuli tunnonvaivoihin. Miksikä olisikin hän ollut niin
itsekäs, itseänsä vaan ajatellut eikä ensinkään sitä vahinkoa, minkä
oli varomattomuudellaan Elisalle aikaansaanut?
Irene unhotti jo marttyrina olemisensa.
"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti hän. "Sehän oli Sven Riisen
Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä enää ihmettele, että
sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia
sen eheänä sinulle takaisin."
Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.
Elisa suuteli häntä puhuen lohdullisia sanoja.
"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin sinä perältäkin teit. Luin liiaksi paljon
_hänen_ Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_
Raamattua. Älä itke, pikku sisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
suomasta."
Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.
Irene makasi kauvan valveilla yhä äskeisiä ajatellen. Minkätähden oli
Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? Ja kuinka saattoi Elisa siihen
näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään
muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää,
mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja
sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti olisikaan hän sydämensä
syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa
rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli vaan tyyni ja tyytyväinen, jos
kohta hieman alakuloinen. Näitä asioita ei saanut Irene itselleen
selväksi ja niin hän viimein mietteihinsä nukahti.
Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauvan oman Raamattunsa
ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei
ollut Jumala kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala
oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja
tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden
esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä
ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi
Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että Herrain
Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta
sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen
tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis
anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin
suureksi ja ylentäväksi.
Kahdeksastoista Luku.
Vähitellen alkoivat Sven Riisen kuolemanvaikutukset himmetä
Hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin
unhottaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin
tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan
laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä,
ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä
erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä
Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.
Mutta miksi on ihmisen niin työläs taivaaseen katsella? Miksi hän
kaikkine harrastuksineen mieluummin syventyy maiseen elämään, jott'ei
enää muistakkaan kohottaa katsettaan ylös katoamattomia kohden?
Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.
Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt entistä rataansa
kulkemaan. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinkas
muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen
ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa
omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi
ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli,
vaikk'ei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.
Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi.
Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu,
ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin
mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen
kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoelemassa tapauksia
elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä
vuotta sitte tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin
eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma ammoin
kadonnut nuoruus elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän
tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elellä elämänsä
ihanimman ajan.
Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi
hän näkymättä heitä kuuntelemaan. Täti oli juuri kertoilemassa
ensimmäisistä tanssijaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen,
alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti,
mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester
kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti,
huomattuaan Elisan, seisattui kesken kertomustaan ja näytti joutuvan
hämilleen.
"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.
"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.
Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miks'ei täti hänenkin seurassaan
ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin?
Vaikuttiko hän, Elisa ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä
lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää
hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön
anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. "Katso, Elisa", sanoi hän,
"ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan
kuudenneltatoista ikävuodeltaan".
"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"
Tädin suu vetäysi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi
veitikkamaisesti päätään pudistaen.
"Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä."