tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa
hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta
lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää.
Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuoleman kauhun valtaan ja siten
häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.
"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään
kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja
tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut
laupiaan Jumalan niin menettelevän?"
Sven Riisen huulet vetäysivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat
sairaalloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas
silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen
kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa
ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen
lohdutus tulee.
"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän
hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan
valtakunnalle."
"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin
hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukouksen aihe", lisäsi hän
miehevän vakavasti.
"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkia ole vilpitön
Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana Hänen
käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain
juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan",
sanoi Sven Riise.
"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää",
sanoi Kustaa Aadolf.
"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin
miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.
"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän
kasvot niin äkkiä kirkasti.
"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä
täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi
kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja
jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan.
Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauvan
kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen
tiensä."
Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.
"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin
perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina
voimme olla todelliseksi siunaukseksi."
Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala
näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja
Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.
"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet
pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi.
Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlaillansa ja ehkäistä
niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aivotut?"
Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan
se johdatti hänelle jotakin mieleen.
"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli
kylvössä; mehevän vehreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras
surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla
sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat
vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä
tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras
koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt.
Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne
murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä
voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"
"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen
näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.
Siellä maan poven kätkössä oli elämä itämässä.
"Usein luontoa silmäillessäni on minusta tuntunut, kuin olisi se
ongelmoita täynnä", sanoi hän. "Se viehättää minua salaperäisyydellään,
ja hartaasti olen toivonut itselleni viisautta sen arvoituksien
selittämiseen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin selitys minulle
häämöittäisi. Etkö usko sinäkin, että luonnon elämä vertauskuvissa
ilmoittaa iankaikkisen henkielämän salaisuuksia? Siinäpä juuri
piileksiikin sen suuri viehätysvoima. Sellainen vertauskuva oli
esimerkiksi sinun äskeisesi syyskylvöstä, ja paljon, paljon on niitä
muitakin."
"Niin kyllä. Jesus osasi luonnon kuvakieltä paremmin kuin kukaan muu,
ja usein Hän sitä vertauksissaan käyttikin", sanoi Kustaa Aadolf.
Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä
ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja
sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä
se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas
tummeni; ennen pitkää alkavat jo tähdet tuikehtia. "Mitä sanoi
taivas nyt?" kysyi hän. Vakava tunnelma oli vallannut hänenkin,
viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen.
Elisa katsahti ylös.
"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?"
virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin
kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf.
"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon,
samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon
langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan
lupauksia. Tosin hän vieläkin syvimmän sydämensä pohjasta kauheksi
kuolemaa ja maatumista. Mutta samalla alkoivat lupauksien taivaan
tähdet hänelle tuikkailla. Ja niistä kirkkain oli: "Minä olen
ylösnousemus ja elämä, jokainen, joka uskoo minuun, hän elää, vaikka
hän olisi kuollut." Se tähti se oli, joka toivon ikuisella sädevalolla
Sven Riisen kalpeat kasvotkin kirkasti. Sattui siitä muutamia säteitä
Elisankin sydämeen, himmeinä ne siellä tosin vielä loistivat, mutta
ikuista valoa ne sittekin olivat. Ne kuiskasivat hänelle, ett'ei Jumala
sammuta suitsuvaa kynttilänsydäntä.
"Lähtekäämme tuonne männikköön iltaruskoa kohden", ehdotti Irene.
"Et sitä kuitenkaan käsiisi saa", vastasi Kustaa Aadolf leikkisään
tapaansa, vaikkakin mielen rattoisuus tällä hetkellä oli hänestä
kaukana.
"Sanokaa, mihin iltaruskoa voi verrata!" virkkoi Irene, senjälkeen kun
oli käännytty kulkemaan hänen ehdottelemaansa tietä.
Ihana oli iltaruskon hohde. Sen säteet välkähtelivät puiden lehtien
lomitse.
"Mihin iltaruskoa voi verrata?" toisti Kustaa Aadolf ikäänkuin leikkiä
laskien. "Turhiin toiveihin, jotka loisteellaan viehättelevät, mutta
joiden perille emme pääse, vaikka maailman ääriin juoksisimme."
"Älä nyt!" pyysi Irene. "Ei auringonlaskua saa mihinkään pahaan
verrata."
"Minä sitä vertaisin vanhurskaan miehen kuolemaan", sanoi Elisa. "Se
on valoisa, mutta silti herättää se surun tunteita. Meidän silmissämme
on se laskeumista, mutta toisessa maailmassa sitä ylösnousemisena
tervehditään."
"Siitä vertauksesta enemmän pidän", sanoi Irene.
"Niin minäkin", myönsi Kustaa Aadolf. Hiljakseen katselivat siskokset
auringon laskua. Taivas hehkui ja liekitsi täydessä loimossa, mutta
vähitellen heikkeni rusko ja sammui hiljaa pois.
"Mitä tarkoitat vanhurskaalla miehellä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Sellaista kuin Sven Riise", vastasi Elisa empimättä.
"Mikä tekee hänet vanhurskaaksi?"
"Hänen uskonsa."
Kustaa Aadolf pudisti päätään.
"Kysy häneltä itseltään! Hän ei ole vastaava 'minun uskoni', vaan
'Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri'."
"Mutta sehän veri on vuotanut kaikkein puolesta, ja silti eivät ole
kaikki vanhurskaita."
"En mitenkään tarkoita, että usko olisi tarpeetonta", sanoi Kustaa
Aadolf. "Se on kuin käsi, jonka avulla vanhurskauteen tartumme."
"Siis on se välttämätön, sillä ilman sitä emme voi pelastusta
itsellemme omistaa."
"Mutta uskokaan ei ole itsestämme. Se on lahja Jumalalta."
"Miks'ei Jumala siis anna kaikille ihmisille uskon lahjaa?" kysyi Elisa.
"Siks' etteivät kaikki tahdo sitä ottaa vastaan."
"Siis on kaikissa tapauksissa jo ansio sekin, että tahdomme uskoa",
sanoi Elisa.
"On tavallaan, samoin kuin hukkuvalle luemme ansioksi sen, että hän
tahtoo tulla pelastetuksi ja sentähden tarttuu hänelle ojennettuun
käteen."
"Kukahan toki hukkua tahtoisikaan?" huomautti Elisa.
"Ruumiilliset itsemurhat eivät ole harvinaisia, vieläkin tavallisempia
ovat hengelliset", vastasi Kustaa Aadolf.
He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo
jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.
Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa
viritettävän.
Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta,
valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojausi Kustaa Aadolfin
käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi
tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat?
Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin
nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua
vakavuuden painosta.
Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä
hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta,
joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.
Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistaihe paraillaan
pitkälle ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein
puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan
huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin
huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa
äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan
löytämättä tietä Isän syliin.
Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä.
Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä.
Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien
syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä
tuntee hukkuva, joka ponnistelee voimiansa tullakseen pelastetuksi.
Neljästoista Luku.
Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä
olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi
seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän
kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen
kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli
jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät.
Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylässä
tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten
maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon
Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän
yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja
näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa
todellisia, ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin.
Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa,
vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.
Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsön kahdelta
nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.
"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.
"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa
puolustuksekseen.
"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella
äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.
Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin,
mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän
lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli
taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun
jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoinhan tämä
itselleen niitäkään toivoi.
Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit
lähtemään Elisan mukana. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä
puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin
olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut.
Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin
metsässä; tämä oli heti lyöttäynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen
kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat
siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan
takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään.
Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä
muutoksen vaikutti, mutta selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan
haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.
Heidän näitä kertoillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja
hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita
kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri tästä työstä
ensimäisen keskustelun aiheen.
Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa
asennossa yötakkiin puettuna.
Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.
Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä,
että hän oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi
liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa.
Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken
keskusteltuaan.
Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä
valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.
"Kumma oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja
päälliseksi juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.
Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan taburetille hänen
viereensä.
"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri
hymyillen.
"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta
tilaisuutta tehdä hyvää."
"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja
iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan
tässä elävänä muistutuksena siitä."
Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan
koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina
painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli
se sittekin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä,
sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis?
Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.
"Oletko ulkona käynyt?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan
kosteat".
"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten
keveästi käsillään hiuksiaan.
"Miksikä lähdit sellaiseen ilmaan?"
"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.
Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
Pian selveni hänelle, ett'eivät nuorukaiset sattumoiltaan tulleetkaan.
Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
hetkeksi mietteihin, mutta havahtui pian.
"Ei; ei saa taakseen katsoa enää", virkahti hän.
Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet,
katsahti kysyvästi häneen.
"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi
sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin
mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan
maailmassa.
Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe
valtasi hänen mielensä.
"Parasta Jumala sittekin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä
mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kotikutsun
Kuninkaaltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan
päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei
ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.
"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.
"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi
heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa,
jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut
vielä paljon tehtävää tässä elämässä."
Hänen näin puhuessaan laskeusi Elisa hänen viereensä polvilleen
piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään
ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin
puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.
Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan päälaelle ja rukoili, että Elisa
kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle, ja tulla runsaaksi
siunaukseksi muille.
Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän
rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus
vetäytyä Jumalasta loitos, hän oli, näet, liiallisella likenemisellä
pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän
äsken kuuli, todisti ihan toisellaista suhdetta Jumalaan; se kohosi
sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden
uskalsikin puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli
Elisa tämän? rukouksen kautta käsittämään, että ihminen eläen näin
sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa vähitellen oppii tahtomaan,
mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän
kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyen Elisan
puolesta rukoillessaan ei anonut hän hänelle maallista onnea, ei
pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta
Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan
valtakunnan puolesta.
Ja Elisa liitti "amen" sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi,
että vielä viipyi aikoja sen toteenkäymiseen.
Viidestoista Luku.
Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi
häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat
veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman
silmälläpitoa ja holhoamista.
Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi
olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle
korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänelle onnistuikin kiinnittää
Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt häntä ainoastaan
apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla
edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuutta omistaa enemmän aikaa Sven
Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas
teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.
Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi
ja tuttavallisemmaksi, jotta vallan luonnollista oli, että he
toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen,
mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä
huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen
huomasivat kyllä muutkin, vaikk'ei kukaan siitä sen enempää puhunut.
Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä kahdenkesken oli paljon
puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja
milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta
etupäässä Elisan tähden.
Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan
mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti
vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä
lähtien antausi hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin
huolellisemmin vaalia.
"Annas vaan, kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä
sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.
Ja nousikin kevätaurinko lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
Sven Riise.
"Miks'en minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän
minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran
Irene Elisalle.
"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
Elisa.
"Kuinka niin?" kysyi Irene.
"Tuberkelit tarttuvat."
"Entä sinuun?"
"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen
niin terve."
"Terve minäkin olen."
"Mutta sinä kasvat niin joutusasti ja olet varsinkin viimeaikoina
käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painalti hyväillen
Irenen poskea omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku Sirkkuni
terveydestä."
Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä
hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin
lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua
muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin
tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta
käynyt vallan kalpeaksi."
"En yövalvonnasta."
"Mistä sitte?"
"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku
sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
Irene asettui mietteissään etehisen ikkunan luo, joka oli avoinna.
Päivä painui jo illemmaksi. Vielä ei uusikuu valaissut, vaikka sen
kaari jo näkyi, sillä aurinko ei ollut ennättänyt mailleen mennä. Vieno
viileä tuulen hengähdys pyyhkäisi hiukan hänen otsaansa; hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Luonnossa oli kevät kohta puhkeamallaan. Hiljaa
itki Irene, viisitoistavuotiaan aiheettomia kaihon kyyneleitä. Hänkin
toivoi itselleen sydänsurua. Ihanan ylevää surua, nautintorikasta
tunnetta, joka mielen kohottaisi ja paremmaksi tekisi. Siinä hän
seisoskeli avoimen ikkunan luona, kunnes puolikuu pilvistä nousi ja
vilu viimein pakotti hänet siirtymään siitä pois.
Silla-täti tuli ihan odottamatta avustajaksi sairaan hoidossa. Nuoren
miehen ihmeteltävä kärsivällisyys kovimpienkin tuskien keskellä, oli
syvästi vaikuttanut häneen, jolle omat vaivat aina olivat antaneet
kyllin tekemistä. Silla-täti myönsi todellakin, että tämän potilaan
vaivat olivat vaikeammat kuin hänen, eikä yrittänytkään väittämään,
-- vaikka muuten tavallisesti sen teki, -- sairastaneensa juuri samaa
tautia, mutta vieläkin vaikeampaa laatua. Sven Riise oli yhä säilynyt
hänen suosiossaan ja nähdessään hänen näin vähitellen riutumistaan
riutuvan, heräsi Silla-tädissäkin halu auttaa ja palvella häntä, missä
suinkin voi.
Kovin hämmästyi Elisa ensin nähdessään Silla-tädin sairaan vuoteen
ääressä istumassa. Tätikin puolestaan oli hämillään ja lausui muutamia
anteeksipyyntöjä, mutta sekä Sven Riise että Elisa olivat varsin
kiitollisia hänen avustaan. Kun kerran jää näin tuli murretuksi, saapui
hän usein ja mielellään sairaan huoneeseen.