että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"
Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi
sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa yli äyräitten kuohumasta.
Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin
tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä
että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä ne tohtorin
taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän
toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet.
Ja erehtynyt se tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen
mielettömämpää ei oltu ilmo ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala
terveellisyydestänsä maankuulua.
Näin jutellen onnistui majurille ainakin itsensä puolesta päästä
siihen vakaumukseen, että hän se perältäkin asian oikean laidan tiesi.
Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille
suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla
kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli,
niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiko
Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!
"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä.
Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti,
vaikk'ei juuri hienotunteisesti.
"Menisin johonkin sairaalaan."
"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei,
tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."
"Lääkäri arveli, ett'en eläisi yli talven", lisäsi Riise.
Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei
ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan
sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissa
ollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. Jos hän
silloin olisi ollut kotosalla, niin ei olisi hän varmaankaan vainajasta
eloon jäänyt, niin arveli hän; mutta nyt oli Jumala sentään säästänyt
hänet elämään lastensa hyväksi, jott'eivät he ihan orvoiksi jääneet.
Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman
kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki
huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä
välttävänsä vaaran.
Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei
ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen
päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin
majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi
hän saattanut koko talon säikäyksiin. Jos vaan majuri olisi ottanut
järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen
saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.
Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin huoneesta. Majuri oli
vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että
hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota
keuhkotaudista huolimattakaan, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista
lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla
masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet
lisääntyivät.
Sekä Kristian että Kustaa Aadolf olivat poissa, siis olisi Elisa ainoa,
jolle hän voisi asiansa esittää, kun majuri kerran oli osottaunut
mahdottomaksi. Elisa on älykäs, hän ainakin hänet käsittäisi; mutta
maisteri aristeli kuitenkin vielä, sillä hän pelkäsi tyyneytensä
pettävän. Ainakaan ei ollut välttämätöntä puhua vielä tänään. Hän meni
huoneeseensa ja asettui istumaan mukavaan lepotuoliin, jonka joku hänen
poissa ollessaan oli sinne kuljettanut.
Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti
tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan
koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti.
Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän
arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.
"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa,
sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin selkämään.
Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin levollinen sydämessään: Isän
käsivarsillahan hän lepäsi. Tällä hetkellä heitti hän jäähyväiset
maailmalle kääntäen katseensa kokonaan iäisyyttä kohden. Jo irtausivat
kaikki siteet, mitkä olivat hänet elämään kiinnittäneet. Lujat ne
milloinkaan eivät olleet, paljoa kiinteimmillä siteillä oli hän kaiken
elinaikansa ollut katoamattomiin yhdistyneenä.
Vielä muutamia kuukausia, kenties vaan viikkoja, -- ja hän saisi astua
Vapahtajansa eteen, kasvoista kasvoihin katselemaan taivaallista
Kuningastaan. Autuaallinen riemu valtasi vapisuttaen hänet. Äkkiä avasi
hän silmänsä, näytti ikäänkuin jotakin etsivän.
"Jesus Kristus, auta että minä silloin sinussa löydettäisiin!"
Voimakkaana, toivon elähyttämänä nousi hänen sydämestään tämä rukous.
Hän tunsi jo ikäänkuin lopullisen voiton esimakua, ja siitä sai sielu
voimia viimeisten kovien kamppausten kestämiseen.
Syys-illan hämy heittäysi huoneeseen, sakeni mustaksi ensin loukoissa,
josta se sitte vähitellen leveni kietoen helmaansa kaikki huoneen
esineet.
Ovelle koputettuaan astui Torvald sisään.
"Tässä on kirje. Onko maisteri täällä?"
"On."
"Miksikä täällä on vallan pilkkopimeä? Nukkuiko maisteri?"
"En nukkunut. Nytkö se kirje tuli?"
"Ihan nyt. Se on varmaan Kustaa Aadolfilta", sanoi poika ojentaen
kirjeen sitä loukkoa kohti, mistä maisterin ääni kuului.
"Kiitos, Torvald!"
"Elisa pyysi minua sanomaan, että kahvi kohta valmistuu", jatkoi poika
ja lisäsi sitte rukoilevasta "Saanko lainata 'Välskärin kertomuksia'?
Osaan jo läksyni."
"Ne ovat kolmannella hyllyllä alhaalta lukien, äärimmäisenä vasemmalla."
"Oi, kiitos!" riemuitsi Torvald ja alkoi etsiä niitä neuvon mukaan.
"Torvald!"
"Mitä?"
"Oletko milloinkaan ajatellut, että sinun kerran täytyy kuolla?"
"No, en erittäin juuri, mutta tiedänhän, että niin käy."
"Etkö pelkäisi, jos kuolema tällä hetkellä tulisi?"
"Enkä pelkäisi."
"Olisiko sinusta vaikeata jättää tämä maailma?"
"Maailmaa en suurin kaipaisi, vaan sitä lystiä mitä täällä on?"
"Eikö sinulla ole tuolla ylhäällä mitään, jota halajaisit, mitään, joka
voisi korvata kaiken sen, mistä sinun täältä erotessasi täytyy luopua?"
"Ei juuri, tietääkseni."
"Hanki sitä itsellesi, Torvald, hanki ikuisia aarteita! Silloin tulet
rikkaaksi jo eläessäsi, vielä rikkaammaksi kuoltuasi."
Torvald ei vastannut mitään, ja kun maisteri lampun sytytettyään
syventyi kirjeeseensä, katosi poika huoneesta kainalossa "Välskärin
kertomukset", jotka tällä hetkellä viehättivät häntä enemmän kuin
mitkään ikuiset aarteet.
Kustaa Aadolfin kirje tuli raittiina tuulahduksena siitä maailmasta,
jonka kanssa Riise paraillaan oli tilinpäätöstä tekemässä. Mutta
paljon sisälsi se sellaistakin, joka ei kuolemassakaan katoa. Heidän
ystävyytensä ei ollut vaan ajaksi solmittu, sillä oli iäisyys-merkitys.
Kirjeen luettuaan painui hän uudelleen mietteihinsä, mutta muistaen
Elisan kutsun, sammutti hän lampun ja läksi arkihuoneeseen.
Miellyttävän kodikas oli näky, joka häntä siellä kohtasi. Hauskasti
räiskyi lämmittävä takkavalkea, pöytälamppu punaisella varjostimella
verhottuna levitteli lempeätä rusohohdettaan huoneeseen, jossa perhe
oli koossa houkuttelevan kahvitarjottimen ympärillä.
Unennäöltä tuntui Sven Riisestä, että hänen niin pian pitäisi jättää
tämä herttainen pikkumaailma, jossa ei mikään näyttänyt lähtöön
kiiruhtavan. Näitä ajatellen asettui Sven Riise paikalle, joka piirissä
oli hänelle varattu.
Majuri maisteli kahvikupistansa ja asetteli "diplomaattia". Erinomaisen
hyvällä tuulella hän oli, eikä sanallakaan viitannut äskeiseen
keskusteluun. Nyökäytti vaan rohkaisemisen merkiksi maisterille päätään
ja lausui hyvillään: "Varsin pirteältäpä nyt näytät, lääke näkyy
vallan oivallisesti vaikuttaneen." Siitä saattoi huomata, että hän yhä
vieläkin piti lääkärin lausuntoa tyhjänä hälyytyksenä.
Olisi Riise itsekin ollut halukas uskomaan samaa, mutta seuraavana
aamuna kuumeentapaisesta horros-unesta herättyään, hänelle
selvenemistään selveni lääkärin lausunnon todenperäisyys. Siihen oli
uskottava ja sen mukaan toimittava. Hän ei saattanut antaa asiain
kauvemmin olla nykyisellä kannallaan.
Opetustointaan hoiti hän kyllä sinäkin päivänä, mutta entistään enemmän
se häntä rasitti. Saatuaan äkkiarvaamatta tiedon tautinsa oikeasta
laadusta, oli hänen tilansa nähtävästi huonontunut. Menetettyään
parantumisen toivon oli hän menettänyt kaikki voimansakin. Tahdon
voima, se yksin vielä häntä pystyssä piti.
Puolipäivän jälkeen hämyn rinnassa lähti hän Elisaa tapaamaan ja
pyytämään häntä kahdenkeskisille puheille.
Hän saavutti hänet portaissa ja kysyi, saisiko häntä viivytellä
muutamaksi minuutiksi.
"Muutamaksi tunniksi vaikka", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole
mitään erinomaisempaa tehtävää ennen kahvia."
He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen
miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääripiirtein haipuvan
päivän himmeän valon taustalle. Silmät ne loistivat kuin tähdet
iltahämärässä.
"Mitä Kustaa Aadolf kirjoittaa?" kysyi hän. Riise kertoi yhtä ja toista
kirjeestä. Vaikeata oli mennä omaan asiaansa, mutta nyt sen kumminkin
piti tapahtua; parempi siis, kuta pikemmin.
"Kustaa Aadolfista en sentään tällä kertaa ollut aikeessa puhua. Asia
koskee itseäni."
"Vai niin", vastasi Elisa.
Nämä lyhyet sanat saattavat sisältää paljon, jopa ilmaista mitä
vastakkaisempia ajatuksia ja tunteita, aivan riippuen äänestä, millä
ne lausutaan. Ja Elisan ääni ilmaisi epäilemättä harrasta halua kuulla
enemmän.
"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä",
alkoi hän.
"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi
Elisa. "Ette olekkaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi.
Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"
"Ei", vastasi Riise, ja surunsävyinen hymy levisi hänen huulilleen.
Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänellekin on tämä tuntuva
pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitte, mitä lääkäri sanoi.
Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeuva hämäräkö sen
vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?
Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan
äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä
saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä
asiasta.
"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?"
sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.
"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."
"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
Lääkäritkin saattavat erehtyä."
"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin
väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että
hän olisi erehtynyt."
"Mitä aiotte siis tehdä?"
Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Ja Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän
tahtoi olla luja Elisan tähden ja sen vuoksi pakoitti hän äänensä
huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan: "Lähteä sairaalaan."
"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ett'emme täällä voisi teitä
hoitaa?"
Elisan ääni vaipui milt'ei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä
hartaammin rukoili Riiseä jäämään.
Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?
"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän
lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta
niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."
"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"
"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa,
ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä,
ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä.
Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään
teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta
ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille
voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee
läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis,
että minun täytyy lähteä?"
Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista
toivettansa vastaan.
"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.
Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi
hänessä vaimentaneeksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.
"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan
vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä
aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni
heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli
teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne
laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asiain näin
ollen lähtisitte hänen kodistaan?"
Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä
hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin
jäytämä oli tämä ruumiinrakennukseltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää
ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin
hienon soinnukas.
Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyynelensä
muilta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli nytkin juosta tiehensä niin
pian, kuin hän huomasi menettäneensä tyyneytensä, mutta miten olikaan,
niin jäi hän paikalleen Riisen nähden itkemään. Ensimmäisen ja ehkä
viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä
tahtonsa perille.
"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan
nyyhkytyksiin herahtaneena, kasvot käsien varassa.
"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.
Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja
autuaalliset tunteet.
Pitkä väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa
Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi
hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, --
taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt
selville saamaan.
"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo",
kuiskasi hän.
"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
Riise.
Elisa pudisti päätään.
"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko
meistä!"
Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.
"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vaan kuormana teitä
rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköjään
rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minulla kaikkein rakkainta
kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä
kaikkia näkemästä viimeistä kamppaustani. Se saattaa tulla ankaraksi."
Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan,
silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä
saattaneensa Elisan levottomaksi.
"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä auttamassa ja
vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua,
että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.
Ylen eriskummaista oli tämä kaikki.
Sydämetön hän todella olisi, jos nyt lähtisi. Hän nojausi
kyynäspäillään pöytään varjostaen kädellä silmiään. Jumalan ääretöntä
hyvyyttä tuntien hän äänettömässä rukouksessa avasi sydämensä
taivaalliselle Isälleen, kiittäen Häntä siitä hellyydestä, joka näin
odottamatta oli tullut hänen osakseen, hänen viimeisiä hetkiään
ilahuttamaan ja vahvistamaan hänen voimiaan viimeisiä kamppailuja
varten.
Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.
"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..."
Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat
tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan
kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä
tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat
iäisyyden selkeätä kirkkautta.
Kahdestoista Luku.
Sven Riise jäi Hirvenhoviin. Lähdöstä ei kukaan enää puhunut, eikä
liioin maininnut mitään hänen taudistaankaan. Majuri oli nyt kerran
saanut päähänsä, että lääkäri oli erehtynyt, ja muutkin koettivat
parhaansa mukaan ummistaa silmänsä sairaan todellista tilaa
huomaamasta; mikä siinä sitte onnistui paremmin, mikä huonommin. Mutta
kaiken tämän ohessa kulki tauti vaan armotta kulkuaan.
Sven Riise tahtoi vielä olla opettajana ainakin jouluun asti, sillä
sitä ennen ei Torvald voinut päästä mihinkään kouluun. Poika käsitti
hyvin, ettei opettajan voimia nyt saanut paljon rasittaa, senvuoksi
koetti hän hoitaa lukujaan, miten paraiten taisi, ja samoin teki Irene.
Kumpainenkin koetti kantaa osansa kuormasta. Elisa oli velvoittanut
heidät siihen samalla, kun hän oli heille kertonut opettajan taudista.
Kun lapset täten tekivät parastaan opettajansa voimia säästääkseen,
tuli Sven Riisen sairauskin osaltaan välikappaleeksi heidän luontonsa
hellempien ja parempien puolien kehittämiseen. Sen Elisa ilolla huomasi.
Nykyisin ei enää säännöllisesti luettu, sillä usein oli maisteri niin
heikko, ettei saattanut huoneestaan lähteä, eikä hän milloinkaan
sallinut lasten oleskella siellä. Hän keksi milloin syyn milloin toisen
estääkseen heitä sinne tulemasta, mutta Elisa ymmärsi, että hän vaan
tahtoi heitä tartunnalta varjella. Mutta Elisa ei paljoa pelännyt,
varsinkin kun varokeinoja tarkalleen noudatettiin.
Kerran oli Riise ollut pakotettuna pysymään huoneessaan kaksi päivää
perätysten. Silloin koputettiin ovelle, ja Elisa astui sisään.
Riise hämmästyi, nousi sohvalta makaamasta ja pyysi anteeksi, että oli
yötakkiin puettuna. Mutta Elisa vaan hymyili ja kehoitti viittauksella
häntä laskeutumaan takaisin makuulle.
"Muista, että olen emäntänä Hirvenhovissa, eikä emännälle saa sulkea
yhtäkään ovea; varsinkin tulee hänellä olla vapaa pääsy sinne, missä
joku sairastaa", sanoi hän niin luontevan äidillisesti, että Riisen
ujous yht'äkkiä vaihtui rajattomaan tyytyväisyyden tunteeseen.
Elisa tahtoi totuttaa maisteria taipumaan hänen hoidettavakseen ja
siinä hän onnistuikin.
Siitä lähtien Elisa otti sairaan hoitamisen jokapäiväiseksi
tehtäväkseen. Tämä tuli hänelle verrattomaksi kannatukseksi, sillä sen
kautta siirtyi hänen mielessään ajatus edessä olevasta eronhetkestä
yhä tuonnemmaksi. Pitäen tarkkaan silmällä taudin vähintäkin vaihtelua
milloin parempaan, milloin huonompaan, saattoi hän olla huomaamatta
sen kulkua kokonaisuudessaan, jopa unhottaakin, mikä tulisi olemaan
välttämätön päätös.
Joulun tienoissa palasi Kristian kotiin. Hän oli huvikseen kyläillyt
tuttaviensa luona koko syksyn umpeen. Hän vältti tapaamasta Sven
Riiseä, jonka taudista hän kirjeissä oli saanut kuulla. Siksipä
hänelle olikin mieluista, kun hän kotiin tullessaan sai kuulla sairaan
jo panneen maata. Kristian viivytteli aina mielellään, kun oli
kysymyksessä joku vastenmielinen, jos kohtakin lopulta välttämätön
tehtävä.
"Kuulehan Elisa, millä mielellä hän on?" kysyi hän.
"Tyyni, ikäänkuin ei sitä miksikään panisi."
"Hän ei varmaankaan vielä ole oikein ehtinyt käsittää omaa tilaansa",
arveli Kristian.
"Selvästi hän sen käsittää."
"Hm! Mutta eikö hän ollut onneton ensin huomatessaan, miten asian laita
oli?"
"En tiedä, en nähnyt häntä silloin. Palatessaan lääkärin luota tänne
kotiin hän jo ainakin oli tilastaan täysin selvillä."
"Merkillisesti kohtaloonsa alistuvainen mies", arveli Kristian.
"Kuoleman odottaminen on Sven Riisessä enemmän kuin kohtaloonsa
alistumista", vastasi Elisa.
"Ethän vaan väittäne, että hän kuolemasta iloitsee. Semmoinen on
luonnotonta."
"Mutta ei mahdotonta", sanoi Elisa. "Toisinaan kun hän istuu
ajatuksiinsa vaipuneena huomaamatta ketään läheisyydessään, olen nähnyt
yliluonnollisen onnen säteilevän hänen silmistään. Kuolema ei ole
hänelle muuta kuin kotimatka; näkymätön maailma on häntä lähempänä,
kuin maailma, missä me elämme."
"Mutta se matka saattaa tulla vaikeaksi se", arveli Kristian.
Elisan sydäntä vihlasi; nämä sanat sattuivat arkaan paikkaan.
"Mutta kotiin se kuitenkin vie", vastasi hän ikäänkuin oman surunsa
lohdutukseksi. Kristian katsoi pitkästi häneen:
"Luulen, että Riise on sinuun vaikuttanut. Ajattelet ja puhut kuten
hän."
Elisan kasvot kirkastuivat.
"Hartain haluni olisikin olla hänen kaltaisensa kaikessa", sanoi hän.
"Siis olla keuhkotaudissakin kuten hän?"
"Vaikka keuhkotaudissakin, ellen siihen muuten voisi päästä."
Kristian vaikeni tehden itsekseen omat johtopäätöksensä. Ja oikeaan hän
osasikin, vaikk'ei ulottunutkaan täyden todellisuuden perille.
Usein rukoili Sven Riise Jumalan siunausta niille, jotka niin
herttaisella tavalla olivat avanneet kotinsa hänelle, muukalaiselle,
erityisesti muistaen rukouksissaan Elisaa. Hän ei aavistanut itse
saavansa tässä olla välikappaleena rukoustensa toteuttamiseksi.
Häntä, sairasta ja työhön kykenemätöntä miestä, jonka loppuelämää
jo laskettiin kuukausissa, hoitaa nyt Elisa, tuo terve, raitis ja
nuori tyttö, jolla on elämä edessään ja joka kelpaa kaikkeen. Ei
aavistanut siis Riise, että hän kaikesta tästä huolimatta oli antajan
ja Elisa vastaanottajan asemassa. Eikä hän saattanut uneksiakkaan,
että juuri hän sanoillaan ja uskonsa voimalla niin syvästi vaikuttaisi
Elisaan; päinvastoin ajatteli hän, että Elisa häntä tukisi, auttaisi
ja lohduttaisi, jos hän sattuisi pimeyteen horjahtamaan. Mutta
vielä vallitsi hänen mielessään valkeus. Ollen entistään lähemmin
yhdistettynä Kristukseen ei pelännyt hän kuoleman otaa. Ja tuo
Kristuksen läheisyys, se säteili koko hänen olennostaan, se ilmeni
kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan. Itse tietämättänsä hän
valkeudellaan valaisi muitakin, kuten kynttilä, joka sytytettynä
valaisee koko huoneen. Ja tästä valosta tuli Elisakin osalliseksi.
Betlehemin tähtenä se hänelle kirkasti tien Kristuksen luokse.
Kustaa Aadolfin mielenmuutoksen ja sen innon, millä hän pyrki
Kristuksen omistamiseen, hyväksyi Elisa kaikin puolin, mutta se
herätti hänessä samalla epäilystä. Ja Kustaa Aadolfin langettua ja
jälleen noustua sai tämä epäily hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän
oli taipuvainen katsomaan Kustaa Aadolfin tilaa vaan hetkelliseksi
tunteitten kuohuksi. Kustaa Aadolf oli niin kokematon vielä.
Sven Riisessä näki Elisa saman uskon Kristukseen, mutta vahvana,
koeteltuna, kestävänä. Elisa ymmärsi, että se oli kärsimysten helteessä
puhdistunut, ja siinä selväksi kullaksi kirkastunut. Itsekin halusi hän
tulla osalliseksi sellaisesta uskosta, joka kaikki voittaa, ja kuta
enemmän aikaa hän vietti Sven Riisen vuoteen ääressä, sitä suuremmaksi
kasvoi hänessä tämä halu.
Ja tämmöinen halu ihmissydämessä, mitä on se muuta kuin iankaikkisen
elämän ensi aamun sarastusta!
Kolmastoista Luku.
Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään,
sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.
Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan siinä määrässä kuin majuri.
Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.
"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kotikutsun Kuninkaasi luokse!
Kunpa olisin sinun sijallasi!"