"Näet aaveita päiväsydännä. Minua ei mikään vaivaa."
Mutta niin helposti ei antanut Elisa itseään pettää.
"Miks'et enää tahdo saarnata?"
"Ei minulla ole mitään puhuttavaa enää?"
"Eikö?"
"Huolehditko sinä siitä? Ennen et saarnaamistani juuri suopein silmin
katsonut ja nyt suret, että siitä herkesin. Siis epäjohdonmukainen
niinkuin muutkin naiset. Elisa, omani, luulin ainakin sinun voittaneen
sukupuolesi heikkoudet. Uskonnollinen haaveilutilani, joka joulun
aikaan sinua niin syvästi huolestutti, on nyt ollutta ja mennyttä.
Senhän pitäisi sinua ilahuttaa?"
Mutta, kumma kyllä, Elisa ei iloinnut.
"Miksi siitä irtausit?" kysyi hän.
"Olin uskoton Voitonruhtinaan lipulle, niin irtausin hänestä ja jouduin
tappiolle."
Puolet elämästään olisi Elisa nyt antanut, jos vaan sillä olisi
voittanut veljelleen takaisin sen uskon, jota hän ennen oli intoiluna
halveksinut. Hän oli jo tottunut ajattelemaan veljeänsä uskovaisena,
nyt oli Kustaa Aadolf menettänyt uskonsa, ja Elisasta tuntui ikäänkuin
olisi hän menettänyt paljon.
"Olenko minä siihen osaltani syypää", kysyi hän levottomasti.
"Sinä?" ihmetteli Kustaa Aadolf.
"Niin, sen johdosta, että ensin epäilin tuota uutta hengen suuntaasi."
Tässä kohden saisi Elisa olla aivan huoleti, vakuutti Kustaa Aadolf.
Syy oli yksin hänen omansa.
"Etkö siis enää usko Jumalaan?"
"Uskon, niinkuin pahat hengetkin uskovat ja vapisevat."
Elisa pudisti päätään:
"Niin huono et ole, kuin itsellesi luulottelet."
"Olen, olen", vastasi hän kääntyen poispäin, silmissä outo raukeus,
joka vihloi Elisan sydäntä. Sellaisena hän ei ennen ollut Kustaa
Aadolfia tavannut.
"Minä sitä en sittenkään usko."
"Et usko, sentähden, että vaan näet sen, minkä silmillä näkee. Jumala
näkee sydämen."
Elisa huomasi, että Kustaa Aadolf tahtoi olla yksin, senvuoksi toivotti
hän veljelleen lämpimästi hyvää yötä ja lähti huoneesta apealla mielin
siitä, ettei hän tässä kyennyt lohduttamaan.
Kustaa Aadolf käveli vielä kauvan aikaa, sisällisten taistelujen
valtaamana, edestakaisin huoneessaan.
Sven Riise, joka alakerrassa unetonna virui vuoteellaan, kuuli
ihmeekseen askeleita ylhäältä.
"Et varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", sanoi hän aamulla Kustaa
Aadolfille.
"Häiritsinkö sinua? En ensinkään muistanut, että asut juuri alla.
Ikävää kerrassaan!"
"Siitä älä ole milläsikään; olisin kaikissa tapauksissa valvonut. Minun
oli vaan sinua niin sääli."
"Ehkäpä tästä selvitään. Toiste en enää sinua kävelylläni valvota",
vastasi Kustaa Aadolf huolettomasti.
Kymmenes Luku.
Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi
levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise
kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen
hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen.
Luonnon suuressa temppeli-salissa Jumalan läheisyys usein on oikein
käsiintuntuva.
"Halloo! Minne matka?" Kustaa Aadolfin oli ääni. Sven Riise pysähtyi:
"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"
Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.
"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on
ollut niin paljon muuta tekeillä."
Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. Taas oli hän entisellään, hilpeä
ja huoleton. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja
kääntyivät sitte kulkemaan pientä kylänraitia myöten, joka kiertelihe
metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa
ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle.
Joki kiemurtelihe välkkyvänä nauhana. Vaalea, varjoton hämärä kattoi
seudun. Tien toisella puolella oli metsä vartiona. Sen rikas,
moninainen elämä oli nyt uinahduksissa, oli ikäänkuin huokuisivat sen
hengähdykset hiljaisuudessa. Ja niin salaperäiseltä se hämärässä näytti!
"Kuljemmeko liian joutusasti", kysyi Kustaa Aadolf ja katsahti,
vauhtiaan hilliten, ystäväänsä.
"En jaksa vielä oikeen reippaasti mäkiä ylös astuskella", vastasi
toinen koettaen salata hengästymistään.
"Mäkiä!" oli Kustaa Aadolf ihmetellen virkahtamassa, mutta hillitsi
itsensä hyvissä ajoin. Tie tosin muutamissa paikoin kohosi, mutta niin
loivaan, ettei Kustaa Aadolf sitä kulkiessaan ollut huomannutkaan. Ja
Sven Riisestä oli se rasittava mäki! Tämä ei ollut mikään hyvä merkki.
Kustaa Aadolf, itse terveyttä ja voimaa uhkuen, silmäili hetken
murtunutta ystäväänsä.
Sven Riise ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin. Ei kuulunut hän
niihin, jotka murheistaan hekumoivat. Sentähden ei hän mielellään
suonut muidenkaan niitä huomaavan. Päinvastoin koetti hän aina
parhaansa mukaan syventyä muiden harrastuksiin, jotta sen kautta
pääsisi enemmän itsestään irtautumaan.
"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi hän. "Täällä on ihana olla,
ja ilma tuntuu niin lauhalta."
Siihen Kustaa Aadolf heti suostui. Hän huomasi, ettei ystävä tahtonut
puhua heikkoudestaan ja siksipä ei hänkään ollut sitä huomaavinaan.
Hän heittäysi ruohikkoon pitkälleen ja alkoi kädet niskassa taivasta
tähystellä, Pohjolan ihanata kesäyön taivasta. Kaikki oli tyyntä,
kaukaa metsästä kuului koskien kohina.
Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime
aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa
avaruudesta Riiseen.
Riise oli istuutunut kivelle. Hän oli asettanut jalkansa päälletyksin,
kädet toisiinsa kiedottuna lepäsivät polvella. Istuen siinä
tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa
mahdollisimmasti pienimmän tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut
miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua
tähyelevät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.
"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi.
Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni,
ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"
Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes
olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa
Aadolf.
"Et sinä voi mitään antaa sielun rauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä
terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".
"Sen tiedän kyllä. Sitä et tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
Aadolf katkerasti.
"Mutta näytätpä unhoittaneen että: sinulle on sielun rauha ilmaiseksi
tarjona."
"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."
"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"
"Mahdotonta! Ehdolliset synnit ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, joka
erottaa minun Jumalasta."
"Se muuri voidaan hajoittaa ja meren syvyyteen upottaa, jos sinulla
vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."
"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkäs sanoit, tarkoittanee
toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti.
"Sinä tiedät, että on olemassa synti kuolemaksi. Siihen olen vikapää."
"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"
"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"
"Jos todellakin olet vikapää kuoleman syntiin, niin halunnet myös pysyä
loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää harteiltasi hänen ikeensä."
"Puhut niin outoja."
"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen
lankeemustasi?"
"Tietysti haluaisin. Mutta se on kerrassaan mahdotonta."
"Miksikä mahdotonta?"
"Jumala minut hylkäsi."
"Kuinka niin?"
"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."
"Luulet että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto
sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on
kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ett'et synnissä
löydä rauhaa."
Kustaa Aadolf vaikeni.
Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
Jumalan armollakin oli rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut.
Ja Riiselle hän sitte puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin,
mitkä olivat saattaneet hänen täten ajattelemaan. "Jos me teemme
syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme
kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.
"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."
"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikki leikkaamisesta, jos sallimme
juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan
syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen.
Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."
"En, sen tiedän."
"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.
"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"
"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa.
Älä enää epäile, heittäy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet,
kaikkine synteinesi. Sanoihan Jesus useasti: 'tapahtukoon sinulle
uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi. Olen
kerran kuullut hyvin kuvaavan vertauksen uskosta: Pientä lasta ajettiin
takaa, se juoksi, juoksi, kunnes jäi seisomaan tuvan lattiassa olevan
avonaisen kellariluukun partaalle. Kellarin pimeästä kutsui isän ääni:
'heittäy vaan alas, minä otan sinut vastaan, älä ollenkaan pelkää!'
Lapsi ei nähnyt isäänsä, se näki vaan pelkkää pimeyttä, mutta siitä
huolimatta se totteli isän ääntä ja heittäysi kellariin. Ja tätä ei
sen tarvinnut katua. Tehkäämme samoin me, vaikk'emme synnin pimeydeltä
voi Jumalaa nähdä. Uskoen Hänen armolupauksiinsa, heittäykäämme
pimeydestä huolimatta Hänen syliinsä. Siihen paeten ei ole vielä kukaan
hairahtunut. Vaan jos epäröimme, jos emme rohkene, -- silloin, vasta
silloin on vaara tarjona."
Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Epäröivänä hän
vielä viivyskeli jyrkänteen partaalla. Entä jos hän sentään rohkenisi
-- -- --. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna
hänellekin?
"Oli aika, jolloin minäkin uskoin", sanoi hän, "ja silloin näin kaikki
valoisalta kannalta. Mutta synti sai minussa vallan ja nyt on kaikki
pimeätä. Vihaan syntiä. Olisin mieluummin synnin rangaistuksen kuin
itse synnin painon alaisena. Vaan en voi irtautua synnistä."
"Mutta tahdot siitä irtautua."
"Tahdon."
"Siis tahdot samaa, minkä Jumalakin tahtoo. Miksi siis Häntä pakenet,
Häntä ainoata, joka voi sinulle pelastuksen antaa?"
Kustaa Aadolf kumartui taappäin taas taivasta tähystelemään. Hänen
sydämessään riehuivat aatokset ja tunteet kovassa taistelussa.
"Jos kokonaan Jumalalle antauisin, niin pitäisihän minun tulla
synnittömäksi. Siihen jo kerran luulin pian pääsevänikin, mutta nyt
olen toden totta saanut kokea ihan päinvastaista", sanoi hän.
"Jos Jesuksen ansioon turvaten antaut Jumalalle, olet Hänen edessään
yhtä puhdas ja synnitön kuin Jesus itse", sanoi Sven Riise uskon
elähyttämänä.
"Mutta miten on sitten selitettävä, että yhä edelleenkin lankean
syntiin?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Lammas saattaa tosin langeta liejuun, mutta sika siinä mielikseen
rypee. Toista on synnissä viihtyä, toista tuntea se kipeimmäksi
kiusakseen."
"Lähteekö minulle siitä mitään apua, että huokailen synnin painon alla?"
"Lähtee, jos annat tuskan taluttaa itsesi Jumalan Pojan luo, joka on
synnin voittanut. Jos tahdot päästä syntisi herraksi, tulee sinun jo
taistelun alussa olla varmasti vakuutettuna siitä, että synnin valta on
voitettu ja sen kuolemantuomio jo langetettu. Ja sen varmuuden saavutat
uskossa Jesuksen lunastustyöhön. Senjälkeen alkaa pyhitys, s.o.
jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan, sillä synti, se yhäti pyytää
meihin tarttua. Ja tämä taistelu se kestää alati, koko elämämme umpeen."
"Mutta juuri siinä", virkkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "juuri siinä
taistelussa alkaa taantuminen taas".
"Niin alkaa, jos omin käsivarsin koetamme syntiä syrjään työntää.
Pakene kokonaan syntiä, ja riennä ristin turviin!"
"Mutta olenhan sen jo kerran tehnyt", vastasi Kustaa Aadolf
kärsimättömästi, sillä hänestä alkoi keskustelu käydä kiertokulkua.
"Pakene uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä!
Ainoastaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi
luoda. Siinä rakkaudessa pysykäämme aina kiinteästi, silloin Jumala
antaa siunauksensa virtana valua ylitsemme. Kyllä on olemassa paljon
sellaista, joka estää meitä Jumalaa lähestymästä, mutta kaikista
vastuksista huolimatta pitää meidän tunkeutua esille, meidän pitää
pysyä kiinni Hänessä ja olla uskollisina kuolemaan asti. Taistelu
elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan
kanssa, se on alituista rukous-elämää."
Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa
vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä,
paljon sisältävä vaitiolo.
Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.
"Yö meidät yllättää, lähtekäämme kotia", sanoi hän vaan, mutta paljoa
enemmän ilmaisi äänen sointu.
"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.
"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan
ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä
lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."
Yhdestoista Luku.
Jo täyttyi kansan harras toivomus, sillä Kustaa Aadolf oli taas
päättänyt ruveta saarnaamaan. Itse saavutettuaan uudelleen rauhan
Jumalassa heräsi hänessä palava halu puhua muillekin uskollisesta
Vapahtajastaan. Eikä hän tätä halua tukahuttanut. Miksi olisikaan sitä
tehnyt?
Hänen puheensa ei ollut ylen huolellisesti suunniteltua, siellä
täällä ilmeni muotovirheitä, mutta se oli luonnollisen suoraa, uhkui
totuutta ja sydämen lämpöä ja sellaisena kiintyi se mieliin. Olihan
hänellä kyllä hyvät esittelylahjat, mutta sittenkään ei vetänyt saarnan
ulkonainen asu kuulijan mieltä pois itse sisällyksestä.
Hän oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän
tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan
lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja
siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.
"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."
Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja,
mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirsihe
asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi
ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.
Elisa iloitsi veljensä mielialan muutoksesta, mutta epäili samalla sen
kestävyyttä. Tämä uusi monivaiheinen elämä alituisine taisteluineen
oli panemaisillaan hänet aivan ymmälle. Mutta, ajatteli hän, nämät
ovat kaiketi tarpeelliset, kun voimakas elävä luonne on kasvatettava
iäisyyttä varten! Kustaa Aadolfista kulkivat hänen ajatuksensa Sven
Riiseen. Tämä oli tyyni ja hiljainen. Taistelujen ja myrskyjen
perästäkö tyyntynyt? Elisa ei voinut ajatella Riiseä myrskyjen keskellä
tahi mielikuohujen vallassa, mutta hänen syvän tunteellisuutensa oli
Elisa oppinut tuntemaan.
Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki
toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.
"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät
päähäsi. Ei ole sinun tarvis jauhamalla lueskella, jo kuuntelemalla
opit. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen",
virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.
Sven Riisekin hymyili.
"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Aadolf.
"Säälin sinua."
"Näet, ett'en ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä
jaksan", vastasi Riise.
"Aiot siis jatkaa."
"Aion, mikäli voimistun."
Ääni kuului niin toivehikkaalta.
"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."
"En uskalla ponnistautua."
"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä
jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä
Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä sinut
liialta työltä suojelisin, ole huoleti vaan!"
Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut
tuumaansa, että hän siitä puheli yhä edelleen, kuvaillen heidän
vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja
Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi kuinka mielellään hän olisi
halunnut! -- -- --
"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja
luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri
tarvittaisiin sairas- ja kuolemavuoteitten ääreen. Älä enää epäröi. Vai
rahoistako olet huolissasi?"
"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon
takaa. Kun vielä yhden talven täällä oleskelen, toivon olevani terve.
Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."
Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren
arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.
"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen.
"Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä.
Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia rohtoja, ettäs
pääset tuosta yskästäsi. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen;
hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta
jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin on
minulla. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin
nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."
Vaikk'ei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjoumusta,
tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan
rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä
ottamaan ja hyväkseen käyttämään; ainoa, joka sai tutustua asian
tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta
siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista
tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot
sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ilmo ikänä tahtoisi lisätä Elisan
huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut
hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.
"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti,
"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maan-ilmaa".
Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.
"Tervetultua ensi syksynä matkaan, Riise", sanoi hän hänelle
lähtiessään.
"Jo uunna vuonna kenties", vastasi Riise toivehikkaasti.
"Kuulehan Elisa", kuiskasi Irene, "aikooko maisteri niin pian jättää
meidät. Oi, miten ikävää!"
"Emme saa olla itsekkäitä; meidän pitää suoda se hänen itsensä tähden",
vastasi Elisa.
"Itsekäs en juuri tahtoisi olla, mutta toivoisin sentään, ettei hän
vielä jouluksi aivan parantuisi, jott'ei niin pian lähtisi", arveli
Irene.
Elisa ei vastannut mitään. Tuskin itsekään tajusi, että Irenen sanat
olivat herättäneet vastakaiun hänen oman sydämensä salaisimmassa
sopukassa.
Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.
Jospa jo todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen!
Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan. Kallista virkaa
tulisi hän hoitamaan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin,
jossa -- -- --
Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että
sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi.
Puolen vuotta sitte ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Mutta
ihmissydän, se ei koskaan tyydy. Jos jotakin saa, sitä enemmän vaan
haluaisi. Toistaiseksi olisi sentään sillä hyvä, että saisi opintojaan
jatkaa. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän lukuihin
ryhtyisi. Miks'ei yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä
unetonna ja toimetonna? Iltasin sentään paraiten sujuisi, silloin hän
muutenkin aina oli niin valpas. Parasta lienee vaan ruveta voimiaan
koittelemaan ja karkaisemaan.
Opetustoimi ei enää entisellä tavallaan häntä viehättänyt senjälkeen,
kun oma työ oli etusijan anastanut. Mutta harrastuksen puutteen koki
hän korvata kahdenkertaisella tunnollisuudella.
Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle
virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä
hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen
tulevaisuuteensa.
Yleensä ei ollut hänen tapaistaan paljon puhella itsestään ja omista
asioistaan. Oikeastaan ei hän nytkään puhunut itsestään, haastelihan
vain rakkaasta tieteestään ja niistä ehdoista, mitä kunnon lääkärin
tulee varteenottaa oikein vaikuttaaksensa kutsumuksessaan sairasten
ja kärsivien hyväksi. Milloin puhe siirtyi häntä itseään koskeviin
yksityisseikkoihin, oli Elisa sen aina niihin johtanut.
Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi.
Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään,
hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi
ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen
aikaansaanut.
"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.
"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän
makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."
"Minua ei se haitannut, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee
hoitaa itseäsi."
"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan
olla hiljaisemmin."
"Sinun tulee nauttia yskärohtoja ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.
Ja maisteri totteli; nautti yskärohtoja ja pysyi huoneessaan, mutta
satunnainen kylmettyminen, se vaan ei ottanut hellittääkseen, se alkoi
voimia hivutella. Joka taholta kehoitettiin häntä menemään kaupunkiin,
muutaman etevän rintatautisten lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut
todellista vaaraa olevan käsillä, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin
taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa kehnosti
hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.
Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen
ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli
saamiansa rohtoja ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli
määrännyt hänelle.
"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin,
vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.
Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, jott'ei tullut Elisalle
vastanneeksi. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan
vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni,
ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan
jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.
Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa
savuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise
seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri
hermostui:
"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka
ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.
"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänellä
oli nähtävästi vaikeata käydä asiaansa suoraan käsiksi.
"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee
yksin minua. -- Minun -- -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." --
"Vielä vai", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei
suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei ole minulla
aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia,
niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."
"Ei minulla ole mitään kantelemista", sanoi maisteri ja päätti
parhaaksi käydä heti asiaansa, koska aikaa muka niin niukalta oli. "En
voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt
keuhkotauti."
"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."
"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi
epäilläkään", vastasi Riise.