niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden
pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he
hänestä tuntuivat, lienevätkö sitte todellakin muita huonompia, vai
vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt
korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut
erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus
seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet.
Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin
että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa.
Komministeri oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon
orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina
ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään
voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää
sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen,
miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän
miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän
saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta
yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka
kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa
Aadolfistakin tulisi?
"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Pelkään, että tulet joutumaan sairaanloiselle suunnalle sinä, joka
näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.
"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
Adolf. "Vasta nyt olen terve." Elisaan ei hänen innostuksensa
tarttunut. "Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian
pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat edeltä
jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitte osaa lukea
laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä
ajan että iankaikkisuuden varalle."
"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla
mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.
"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen
huomannut, ja joutuvat siten itsensäpettämisen vaaralliseen tilaan",
sanoi Elisa.
"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.
"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu
minuun, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en
paljon luota uskonnolliseen innostukseen."
"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa
usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.
Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden,
että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut
sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen
luonne.
"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi
johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuleksiva saarnaaja
täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että
maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se
heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta,
toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää
työnteko, kun lopunaika niin likellä oli. Jotkut taas joutuivat
sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa.
Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."
"Voi kyllä, jos unhotamme Jesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä
ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on
taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren
kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin
ymmärrä toisiamme."
Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyyden
osoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kellenkään, mutta he olivat
aina sydämellisiä ja luotettavia.
"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut
sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta sankari sukeuisi."
"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta
Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten
olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin
suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki
halveksivat.
Seitsemäs Luku.
Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme
ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan "patienssia" panemassa.
Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä,
joko heidän kanssaan vhistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia"
asetellen.
Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi,
joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vaan
Kristian. "Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan,
miten diplomaattini sujuu!"
"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi
Kristian istua lojahtaen mukavasti sohvan nurkkaan, josta ei ainakaan
ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.
Majuri kääntyi hyvälle tuulelle.
"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.
Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.
"Luulenpa, isä, että sinulla yleensä ei ole helppo taipua
uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan
vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen
ainakin niin kauvan kun minulla on ollut ilo tuntea sinut."
Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut niin
jännittävään sekasotkuun. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia
sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alensihe sitte antamaan muutamia
neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. Saattaisi
sitä neuvomattakin harrastaa!
"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on
syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.
Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikk'ei
ollut lausutuksi saanut. "Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi
ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, istun
minäkin juuri siitä syystä korttineni täällä."
"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"
"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi
monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakkaan. Patienssin panoa
hän sanoo ajanmurhaksi. Noh, mikä vika siinäkin nyt olisi, milläpä
muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"
"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet patienssiasi
kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.
"Niin", puolustihe majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei tarvitse
hänen nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata patienssiani
sikseen heittää."
"Kas mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen
pistäjään esiin muun tavaran seasta pienellä sohvan sivuisella
pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäivä-iltana?"
"Niin, ymmärräthän että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän
aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli
majuri yhä.
Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksimisen asemasta täytti
itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.
"Minullekin vähän!" pyysi hän.
Siinä he sitte maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut
oikein elpyäkseen.
"Kustaa Aadolf hokee, että pitää sieluansa ajatella", sanoi hän.
"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi
Kristian.
"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on
sittekin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa
Aadolf."
"Kuolinhetkellä kerkiää sitten kyllä sieluansa ajatella", arveli
Kristian.
"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät
hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri.
Hänen mielensä oli hetkeksi painunut kuloon, mutta pian hän lohduttaihe
taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias
eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman
mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on
suureksi tuttu, siinä on armo ylenpalttiseksi tuttu, niin on Kustaa
Aadolf itse sanonut."
"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri,
siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.
"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä,
Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi
älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se,
minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."
"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä
ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.
"Etkä tulekkaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin
minäkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän.
Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta mikä
huvittaa, ja mihinpäs sitä sitten osaa ryhtyä?"
"Niin, sanohan muuta!"
Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen
naurettavan surullisesti:
"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
Muuta ensin sydämemme ennenkuin huvejamme tuomitset!"
Kahdeksas Luku.
Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja
maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin
ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kirkossa kävivät, eikä
heidän juohtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne.
Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan
kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt tämän,
mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.
Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä.
Irene oli haltijoissaan. Kas vaan, kun sai istua etuistuimella Elisan
vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui
Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen
vieressään maisteri, jolle voi vähän kiemailla; se vasta jotakin oli!
Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen harmaista
metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat
samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli matkalle lähdetty.
Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin
alussa oli virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen
herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa
kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti
maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?
"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa
yht'äkkiä nousten seisalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"
"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon
punan kohotessa kalpeille kasvoille.
"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään
vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa.
"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta
minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."
Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisteria taipumaan, nähtävästi
oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä.
Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa,
ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta kyllä
tuntui nöyryyttävältä tuo paikan muutto! Ruumiillinen heikkous
oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä
katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut
sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!
Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuulututtanut hartaushetken
Hirvenhovissa vietettäväksi. Alakerran salissa oli sitä varten tehty
tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.
"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan
sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.
Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa
palauttamiseksi.
Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan
innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.
"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain
puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä
tuosta sitten!"
Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden
kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias vartomus, alkoi viimein
Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän,
Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne
noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä nyt, jos Kustaa
Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan
ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla
tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan
elottomiksi puunukeiksi!
Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
Aadolfilla näytti olevan muullaisia rohkaistuskeinoja.
Jos nuoren ylioppilaan omaiset olisivat aavistaneet, millä mielellä
hän tässä nyt polvistui Herransa eteen, niin varmaan olisivat he hänen
puolestaan vielä enemmän huolehtineet. Kustaa Aadolf sai syvästi
kokea, ett'ei Jumalan aseena toimiminen ollut mikään helppo asia,
eikä suinkaan tuota pelkkää ilon tunnetta. Jumala tarttuu kovasti
kiinni, taivuttaa polvistumaan ja herättää ihmisen huomaamaan oman
kykenemättömyytensä, sekä suuren edesvastauksensa.
Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.
"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".
Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän
kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän
avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla
ilmi, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen
ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa
kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tähän toimeen
tunkeutunut, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta,
ja se tietoisuus tuotti hänelle paljon voimaa. Ainoastaan yhtä hän
puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan
rakkaudesta ilmenneenä Jesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa
uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki
kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta
ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi
totuudeksi sen tunsi jokainen. Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan
äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia.
Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel
kiilsi monen silmissä.
Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.
"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet
ensi luokan kaunopuhujia, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot.
Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."
"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat ihan luiskahtaen
huuliltasi liukuivat. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin
olisit kohta minutkin kääntänyt."
"Ja niin kaunis olit, innostus se sinua niin somisti", sanoi Silla-täti
päätään pudistaen.
"Sinua sietäisin minäkin kuunnella, sinä osaat lyhyeen saarnata", sanoi
Torvald.
"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään
veljeänsä.
Kustaa Aadolf kumartui häntä suutelemaan. Irenen arvostelu oli hänestä
paras.
Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut
ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän
ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli
Elisalle vieras. Mutta silti ei tarvinnut heidän loittoutua toisistaan
enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä
lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.
"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä
kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat
hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat
jääneet kolmisin saliin.
"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja
ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni
tämän jälkeen ihan toisellaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin
tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt
sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa. Ja
kaksinkertaiseksi kasvaa syntieni kuorma, jos tästä lähtien tahraan
pyhitetyt huuleni kovilla sanoilla, panetuksilla ja valheella."
"Ihanata on olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi
äkkiä.
"Te olette?" kysähti hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä
oivalsin. Olkaamme veljekset!"
Ja lujasti kättä lyöden he veljeytyivät. Kapea ja hieno oli Sven Riisen
käsi, Kustaa Aadolfin voimakas ja miehevä. Elisa seisoi vieressä
iloiten tästä liitosta.
On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut
jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina
siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.
Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas
ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta
perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun
Kustaa Aadolf muka tungeksi liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta
he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua.
Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan tehtiin jäähyväiset entistään
tyynemmin mielin.
Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän
rakkahinta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti
matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon
uuteen ainekseen veikon olennossa.
Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmälle
kiitelevää rekeä.
"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.
"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi joku
suuruus", vastasi Elisa.
"Suuruuden unelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla
ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua
että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.
"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan
palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.
"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.
"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkien
suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja
sen saa hän tehdä."
Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään
hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet
niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa
laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän ottanut
vaarin, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa,
kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämän uran kohtalo oli
johtanut suurempaan menestykseen.
Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi,
joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt
hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua
ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen
luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina
tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf
nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut
olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle
varmenemistaan varmeni.
"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai
harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä
harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".
Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.
Sellaista puhetta ei olisi Riise milloinkaan uskonut Elisan huulilta
kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen
vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä
kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi
sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.
Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin
Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen
turhaan tavoitellessaan parempia asemia.
Yhdeksäs Luku.
Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana
Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin
ja Irenen piti kesälläkin lukea jonkun hetken päivässä. Elisa oli sen
niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea
jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet
muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään
häntä yhä paremmin ja tiesi, ett'ei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin
koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin.
Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta
metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi
täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.
Elisa ja Sven Riise iloitsivat yhdessä Kustaa Aadolfin kotiintuloa
odotellen. Pitkinä talvikuukausina olivat he usein keskenänsä hänestä
haastelleet, ja niin tuli Kustaa Aadolf vähitellen solmeamaan vahvan
yhdyssiteen heidän välilleen. Elisa kertoi mielellään Sven Riiselle,
millainen Kustaa Aadolf ennen oli ollut, ennen tuota perinjuurista
muutostaan, joka johonkin määrään oli hänet sisarestaan vieroittanut.
Sven Riise kuunteli häntä hartaasti ja kuvaili hänelle vastineeksi
Kustaa Aadolfin nykyistä tilaa, johon hän kokemuksesta oli syvemmin
perehtynyt. Hämäriltä ja käsittämättömiltä tuntuivat vielä Elisasta
hänen sanansa, mutta ne häntä viehättivät, ja hän halusi kuulla
yhä enemmän. Tällä tavoin oppisi hän paremmin Kustaa Aadolfiakin
ymmärtämään.
Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä
taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.
Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta
Elisan terävä silmä huomasi hänessä taas muutoksen tapahtuneen.
Toisellaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta
ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja
tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti
piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.
Illemmalla tuli majuri saliin pidellen epäröivän näköisenä korttipakkaa
käsissään. Hän oli valmis heti poistumaan alakertaan, jos vaan
Kustaa Aadolf mitään virkkaisi. Mutta tämä ei ilmaissut paheksimisen
sanaakaan, tarjousipa päinvastoin viidenneksi mieheksi vhist'iin.
Majuri lausui ilmi ilonsa tästä.
"Olen tullut vapaamieliseksi uudelleen", sanoi Kustaa Aadolf
huolettomasti.
Mutta hänen äänensä sävy oli niin omituinen, että maisteri ja Elisa
ehdottomasti katsahtivat toisiinsa. Kumpainenkaan heistä ei ollut
majurin patienssissa ja vhist'issä huomannut mitään erityisesti
paheksittavaa. Kortit olivat hänelle vaan verrattain viattomana
ajanhuvikkeena. Senvuoksi he eivät olleet hyväksyneetkään Kustaa
Aadolfin joululomalla osoittamaa ankaruutta, ja he olisivat nyt
pitäneet hänen vapaampaa mielialaansa edistysaskeleena, ellei Kustaa
Aadolfin koko olennossa olisi ilmennyt jotakin outoa, joka antoi
aihetta huoleen.
"Kansa täällä on jo sinua kaivannut; kaikki tahtoisivat mielellään
kuulla sinun puhuvan taas", sanoi Silla-täti.
"Onhan heillä kirkkonsa ja rukoushuoneensa, mitä he minusta tahtovat",
vastasi Kustaa Aadolf.
Elisassa ja Sven Riisessä jok'ainoa hänen lausuntonsa herätti yhä uusia
epäilyksiä. Ihmeellistä, että hän ikäänkuin karttoi heidän silmiänsä
muiden kanssa jutellessaan ja leikkiä lasketellessaan.
Hyvää yötä tehtyä ja perheen hajaannuttua ei Kustaa Aadolf enää kuten
ennen jäänyt saliin puhelemaan Elisa-siskon kanssa. Elisa, hetken
epäröityään, rohkaisihe viimein ja lähti veljensä jälestä tämän
huoneeseen.
"Mitä tahdot?" kysyi Kustaa Aadolf hämmästyneenä.
Elisa kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tiedusteli hellästi, miten
hänen oli.
"Varsin hyvin", vastasi Kustaa Aadolf lyhyeen, koettaen välttää Elisan
katsetta.