E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
HIRVENHOVISSA
Kertomus
Kirj.
RUNA [Elisabeth Beskow]
Kolmannesta ruotsinkielisestä painoksesta suomentanut
A. K. [Anni Kiikonen]
Sortavalassa,
Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike Oy,
1905.
Sensuurin hyväksymä. Joensuussa, Heinäkuun 22 p:nä 1905.
Ensimmäinen Luku.
Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla.
Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan
auringon valoa heijastaen.
Nuori nainen, Elisa Spitzenholdt, tuli veräjälle ja alkoi ripotella
leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parvihin hänen
ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin
ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista
naista, jotain joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä
katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa
Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta mutta samalla kypsynyttä
ja sellaisena hän viehätti.
Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein
rohkenivat syödä hänen käsistään.
Kun tyttönen oli jakanut heille kaikki, katselivat lintuset häntä päät
kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut
jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita
samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."
Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.
Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni
varpunen sen heti ahmien sieppasi.
Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes se itsestään lentäisi tiehensä,
hän ei mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle
puolelle pihaa.
Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät
metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea,
joka uursihe seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa
viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei
ensinkään kiirehdi laskeumaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä
taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen
ja säyseästi kaislikossa sohisten. Mutta maltappas! Jahka joki joutuu
kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisellaiseksi.
Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut,
sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat
sitä tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa
käydä virta.
Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.
Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,
yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen
tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa
vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.
Ja sitä kuuntelevat rannan puut, jotkut kumartuneena veden pintaa
kohden. Mutta taivaan kuvaa ne eivät saata selvästi nähdä, ei
edes siinäkään, missä joen vesi pettävän tyynenä soljuu eteenpäin
vaahtopäistä syöksyä valmistellen. Koski on kaivaunut niin syvälle ja
puut itsekin osaltaan varjoavat taivasta näkymästä. Mutta toisinaan
pääsee niiden oksien välitse taivas vilahtamaan ja katselemaan syvyyden
kuvastimeen. Silloin joki muistelee lapsuutensa aikoja, jolloin se
kulki hymyilevien pelto- ja niittyseutujen läpi ja näitä muistellen
se entistään syvemmällä sävelellä laulaa kaihonsa julki. Takaisin se
ei voi kääntyä, se rientelee vaan yhä yltyvällä vauhdilla eteenpäin
päämäärää kohden, aavistuksissa kangastavan järven helmaan, missä se
kerran saa kuvastella taivasta, kirkkaammin, laajemmin ja puhtaammin
kuin milloinkaan lapsuutensa niittymaiden keskellä.
Elisa kulki porrasta pitkin yli joen. Tämä oli Hirvenhovin puutarhan
ohi ennätettyään jo alkanut kiiruhtaa vauhtiansa. Rannan toisella
puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.
Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt
täyteen valtaansa. Tuuli puhaltaessaan puitten lehvistössä pudotteli
kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan kulki avopäin.
Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä
harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä hehkuva
ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseysi.
Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen
katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei
ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.
Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi
porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä
vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu
kaikellaisista ryysyistä.
Elisa pujottaihe sekaseuraisen lauman lävitse mummon luokse.
"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.
"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.
Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti
vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten
harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa
hänelle tilastaan.
Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo
päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei
luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että
todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä
vasta oli sairashuone!
Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet
asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi
seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä
edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota
viimeksi mainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.
Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella
metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät
eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi
sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,
että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi
siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.
Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän
oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää
ja huomasi asiat huonommiksi, kuin olisi saattanut aavistaakaan.
Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki seljälleen eläimille,
jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,
joka äsken näytti puolikuolleelta, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti
istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki
porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,
ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa
oven. Sitte hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut
suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky
hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset
tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta
taltulttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin
vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta
neuvoksi, kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa
tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut
oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan
suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen
kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja
rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään
Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa
tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi suurinta tahdon lujuutta;
samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi,
että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauvan,
kun hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa
avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin
ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuan
puolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi
mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin
lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjäksi.
Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada
auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin.
Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä
oven että ikkunan ja laapusteli takasin vuoteelle. Mutta silloin jo
olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa
porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky
tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen,
mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen
ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi,
miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!
Toinen Luku.
Kotiin mennessään kulki Elisa kartanon viljelysmaitten ohitse vievää
tietä. Hän tapasi niittomiehet työssä. Eivät he kiirettä pitäneet,
vaikka olikin kesän kerkein aika. Elisan mennessä ohi sivastiin lakit
päästä ja käytiin vähän rivakammin työhön kiinni. Hän kysyi työvoutia
ja sai kuulla, ettei tämä vielä ollut saapunut. Väki oli ominpäin
jakanut työn keskenänsä.
Elisa kulki ääneti edelleen. Hetken perästä hän tapasi renkivoudin.
"Työkello on jo aikoja sitten soinut", hän huomautti.
"Kyllähän se on totta", myönsi vouti, "mutta asia on niin, että satuin
vähän liiaksi nukkumaan. Oikein aika lailla sai akka ravistella minua
ennen kuin heräsin."
"Oletteko taas juopotellut, Andersson?"
"Noh, enpä juuri", vastasi vouti vältellen.
Elisan vakavassa katseessa saattoi pikemmin huomata surua ja huolta
voudin tilasta, kuin mielipahaa huolimattomuudesta, millä hän työnsä
hoiti. Sen vouti huojennuksekseen huomasi, ja hänet valtasi hetkellinen
jalomielisyys:
"Lupaan tästä lähtien olla vallan juomatta."
"Sellaisia lupauksia on helppo tehdä, mutta vaikea pitää", vastasi
Elisa.
"Kas niin! Elisa-neiti se tuntee ihmissydämen. Päästyäni kerran
viinanmakuun olen niinkuin vanha purjealus, joka kuivalla maalla
hataraksi ravistuneena taas työnnetään vesille. Katsokaa, niin oli
entisen luotsivanhimmankin laita, joka..."
"Kyllä tiedän", vastasi Elisa, jolla ei ollut viipymiseen aikaa, "sen
jutun olen kuullut. Mutta, Andersson, olkaa hyvä ja lähettäkää joku
mies Hanninkylän metsään vanhan Ingan mökille. Hän makaa sairaana
eikä jaksa itse hoitaa sikojaan ja lampaitaan. Ne olisi kuljetettavat
kartanolle ja siellä hoidettavat Ingan varalle. Pitäkää huolta siitä,
että se tapahtuu mahdollisimman pian."
"Kyllä", vastasi vouti.
"Ja ehkä teidän Riitta voisi käydä pitämässä mummoa vähän silmällä sekä
siistimässä hänen tupaansa?"
"Joutaneeko tuo. Sanoi olevan tänään itsellään paljon hommattavaa."
"Noh, lähettäkää sitten joku muu! Minä maksan tietysti."
"En tiedä ketään muuta, mutta -- ehk'eivät olekkaan Riitan touhut niin
tärkeitä. Saattaa hän mennä."
"Hyvä! Saanko siihen luottaa?"
"Tottahan toki."
"Voisiko hän mennä niin pian kuin suinkin?"
"Tuossa tuokiossa", vastasi vouti ja lähti edelleen kulkemaan niin
vitkaan, ett'ei Elisalla ollut toivoakaan lupauksen pikaisesta
täyttymisestä.
Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheen jäsenet aamiaiselle.
Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta
jo olivat hopealla sirotettuja. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä
loivat hänen kasvoihinsa muutaman ankaran piirteen, joka jyrkästi
erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina
hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja
raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Virastaan
eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu
lystikkäänä originalina.
Aamiaiskellon soitua hän nyt astui saliin, itseensä ja koko maailmaan
tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksensa
ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.
Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan
läsnäollessakaan ymmärtänyt ottaa arvostaan vaarin. Hänen vieressään
seisoi näet nuori maisteri Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten
oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja
kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.
Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksimisesta kääntyi
majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla
tavalla:
"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän
pitää meidät kaikki pelon ja vapistuksen vallassa, olemalla nimittäin
itse hyvä kuin enkeli."
Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksianovaisen näköisenä katsahti
hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä
ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.
"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti
majuri silmäillen kahta tyhjää sijaa pöydän ääressä.
"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu
työnjohtajaksi".
"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen jo aikoja sitten olen
huomannut", vastasi majuri huolettomasti.
Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi
nauramaan ja jatkoi:
"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei laskettele
kukaan laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tähän tuli;
minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän maita kyntelisi
yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten
sattuvasti sanotaan."
"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kait hänen saada ero",
arveli maisteri.
"Kai pitäisi", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet
erottaa? Minä ainakaan en raatsi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja
silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin
uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä
kuolee. Ja pysyköön, en minä siitä pahoittele. Meillä on toisinaan
hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen
kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku,
ja ainakin on johtajalla se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut
tavallista tiheämmin työmailla käymään."
"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu
koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.
"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan
näköiseksi.
Torvald ei ollut millänsäkään.
"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa
nykyistä elämäntapaansa".
"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä
vaivasi yleensä kaikellaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä
itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.
"Hän on ruvennut aivan juomaan, Isä. Ehkä hänelle olisi apua siitä,
että asettaisit raittiuden hänelle virassa pysymisen ehdoksi."
"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä
siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma
kynnyksesi, ukkoseni'."
"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli
juopotellut."
"No, eikö väki siltä tehnyt työtä?"
"Teki kyllä."
"No, mitäs siitä sitte? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa aamusella?"
"Mutta työ ei suju täyttä vauhtiaan silloin, kun on päällysmies poissa."
"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."
"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.
"Niin olin, ihan aamunkoitteella."
"Hui, miten saatoitkaan nousta niin keskellä yötä?" kuului ääni Elisan
takana. Puhuja oli Kristian veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui
joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja
siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.
Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa
siellä eikä muualla.
"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa
sairaana."
"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.
"Kiitos, se häntä virkistää. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja
raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa
hän oli tavannut mummon.
Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.
"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta
eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitte joko kultaa ja
kunniaa tai lokaa ja porsaita."
"Mutta, jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa
tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.
"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee. Älä
rupea sinä kuoleman ammatissa hutiloimaan", sanoi majuri ja heitteli
muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä
kummallakin puolella pöytää.
"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että hänen tupansa
puhdistan", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton
elää."
"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden
häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."
"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kasvatusta
tarvitsee kansa. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta",
lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.
Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia
koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.
"Ala sinä, Riise, miettimään sellaista luentoa", lisäsi hän.
"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."
"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä
kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"
"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan
Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja
juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen
kaunopuheiset kielet", sanoi Elisa.
"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon
puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."
Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.
"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta
sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian
hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."
"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se
tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan
nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."
Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut
perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse
asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tätistäkin.
Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu
niin suurella myötätuntoisuudella, kuin hän luuli voivansa vaatia.
Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaiket kipunsa,
jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille
hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoeli kaikista kivuista, jotka
hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan
todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän
vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin
oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto se vasta
oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.
"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt
sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule
saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan,
että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon
kukaan kestä."
Maisteri hymyili:
"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa
tähden."
"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä
tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".
"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset",
vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.
Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu,
ulkonevine olkapäineen, erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta
ruumiinrakenteestaan.
"Riise!"
Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että
hänen naisellisen lempeitä sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja
ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.
"Sinä se olet unettoman yön viettänyt, eikä Silla-täti", hän sanoi.
"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.
"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
Kristian.
"En voi."
"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä
sekaantua sinun opetusasioihisi."
"Mutta, minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastani maisteri.
"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne
kiireimmiten pois!"
Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita
ylös, sillä kello jo löi ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren
miehen periaatteisiin.
Kolmas Luku.
Päivän rinnassa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti,
että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut
rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän
oli.
Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestin tuoja viipyi odottamassa hänen
päätöstään.
"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän
houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kun huomasi minun yrittävän
viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat
purra minua."
"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta",
vastasi Elisa lyhyeen.
Ottaen mukanaan ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon
mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.
"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.
"Ei ole minulla aikaa enemmän viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja
lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.
"Entä kuka sitten?"
"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.
Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli
hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.
"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen
voinut", sanoi hän.
Elisa muisti luvanneensa vähän vaivan palkkaa ja otti kukkaron
taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut mitään ottamaan. Elisa loi häneen
lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Riitta ollut
vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen
aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.
Heti hänet nähdessään valmistausi Inga-mummo pontevaan vastarintaan.
Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ett'ei
eläimiä vietäisi pois.
"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän
lempeästi.
Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja
itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus
hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen
herättänyt.
"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnon
syytöksiä vastaan.
Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
mummolle avuksi.
Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
Elisa-neidillensä palveluksen.
Tässä takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään
äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unhotti.
Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja
rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin
oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet.
Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan
Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä
alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä.
Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa
autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin
toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin
tehdyksi.
Kauvan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila
huononemistaan huononi. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että
pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen
kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee
loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen, seurakunnan
komministeri, koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen
synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin
vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen mielensä lisäksi
oli hämärän sekava, niin ei voinut hän puheesta mitään tajuta.
Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauvan tuvassa. Signen
oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjousi valvomaan hänen
puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä
saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.
"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin
pahalta."
"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole, ja ne varmaankaan eivät
karkaa", sanoi Elisa.
Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.
"Mutta onhan mummo jo hengenlähdössä", sanoi Elisa katsellen
sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä
ympärillään tapahtuu."
Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada niitä ulos.
Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa
vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa
elukkain olla!"
Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää
hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on
selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.
Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen
ääntänsä.
Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin
kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään,
jotta se ei enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla
puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito
eläimistä. Ingalla ei ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut
rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se
sitte vaikka vaan porsaaseen.
Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen
viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.
Neljäs Luku.
Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä,
jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.
Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla hän tapasi maisteri
Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella
vainajasta.
Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa
myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa
tehdä kierrosta.
"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.
"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen
suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään
ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäisi.
Mutta joen toiselle puolelle päästyänsä hän huomasi, että niin oli
asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan,
toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan
katsellen.
Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippailun
veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä
hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten
pelkuroida.
Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi
hänet niin puron ylitse.
Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti
punastui. Elisa huomasi hänen olevan näpeillänsä ja etsiskeli sanoja
päästääksensä hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa
sanottavaksi.
"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi
hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin
selvään."
Elisan mieli keveni.
"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen",
sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.
"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole
milloinkaan pyörryttänyt."
Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat
hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan
läpi.
"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.
"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.
Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän
ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä
näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuisikin
halveksimisen alaiseksi.
"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja
herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa.
Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin
valon ilmiö ylhäältä.
Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata,
mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja
läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.
Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä.
Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa
mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin
monella muulla.
Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin
ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta
omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä
piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla
lääkäriksi, ja luuli hän pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän
koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä
hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden
raskaan vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta lopulta
aivan runneltui. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi
sairaus ja vielä kauvemmin kesti toipumusaika. Kun hän sitten vihdoin
katsottiin kyllin terveeksi hoitamaan edes vähempää työmäärää, olivat
varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi
kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin,
kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen
parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä
metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa,
joka samalla häntä huvittaisi. Se syynä, miksi hän oli pyrkinyt
kotiopettajaksi Hirvenhoviin.
Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan minkä kesken
jäänyt elämän ura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin tuon
unhoitti.
Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin
hän kohta huomasi, ettei kukaan häneltä sitä vaatinut.
Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Ne olivat alkuperäisiä ja
luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein
kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähääkin voi pitää
heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se
aika, jonka hän siskoilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei
minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla
kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski
heidät olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa
tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli
ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin.
Majuri kovin hemmoitteli lapsiaan; milloin he vaan eivät häntä
häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän
ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis
muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet
päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.
Ei hän siis mikään ankara isäntä ollut, jos kohta hän ei juuri
rohkaissutkaan. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän
siitä! Sen huomattuansa olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven
Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten
opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta.
Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien
edessä.
Viides Luku.
"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion takaa ovat vieraat
täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun
tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen
päivän viimeisetkin vilahdukset.
"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.
Mutta Elisa, joka huomasi etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti
pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni
aarteestaan.
"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat
kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."
"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Jo kuulen
vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota se helakanpunainen pukusi!"
"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.
Kristian, joka filosofioiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.
"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään
ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule
syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi
vasta viimeisellä sivulla."
"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
Irene.
Ja "kulta rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään että olisi
kirjan takaisin antanut, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta
hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen
siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei
Irene sittekään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald
oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ett'ei
pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.
Majuri se tänä iltana vasta oli oikeassa olossaan. Hän oli hyvin
huvitettu vierailuista.
Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma
ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin
viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin
tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan
hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin ylen suuressa arvossa.
Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu sujui vapaasti, ruoka oli hyvää
ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.
Silla-täti se aina juhlan edellisinä päivinä vakuutteli, ettei hän
suinkaan jaksaisi joukossa olla, mutta juhlaillan tultua ilmestyi
hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus
kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä,
mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Vaan
jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui heti hänen
muotonsa, jotta se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas
olen, ainoastaan itse sen tunnen".
Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seura-elämässä ja
olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa aistikkaassa
puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille
ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittekin luoksepääsemättömältä.
Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai
ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan
kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta tuntuihan toisaalta Elisan
käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän
huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.
Irene kuljeskeli huoneet ympäri tietäen olevansa viehättävä
helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille
valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin
kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien
häntä hyväillessä ja mairitellessa.
Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä
iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus
oli toki se, että sai makeisia maiskutella mielensä mukaan ja vähiin ei
Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estelemään
hänen ahmimistaan.
Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi
saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi
ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto.
Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä
kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän
harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän
näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät
loistivat ja heleämpi puna oli poskille kohonnut. Tämä oli Elisasta
niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän
ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin
huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin ja korttia lyötiin. Sinne ne
herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän,
mikä vähemmän punakkana ja pörhöisenä.
Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten. Siinä, niin
sanoakseni, ilmeni jotakin eteerillistä, sielukasta.
Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen
pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät
Hirvenhovista pois, ja kynttilät siellä sammutettiin.
Kuudes Luku.
Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun
Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia,
missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin hän luonnollisesti sinne
jäämään. Se tuuma kaikkia miellytti.
Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi
ympärilleen, Kristianhan viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren
miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän yhä oli. Elisa, joka oli
huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen
jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin
Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet
puhella kahdenkesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä
olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan
arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei
halveksinut. Huomasihan hän hänessä yhä vieläkin yhtä ja toista
omituista, mutta yleensä osasi Elisa ottaa ihmiset oikealta kannalta,
sellaisina kuin he todellakin olivat, eikä sellaisina, jommoisia heidän
pitäisi olla.
Muutamana puoliselkeänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona
suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin.
Huone on hienosti ja aistikkaasti sisustettu, kaikki kalut siinä mitä
huolellisimmin järjestetty.
Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan
oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin
hetikohta kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin
rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen
aina asuakin päiväpuolella. Päivyt se hänen silmistäänkin heetti ja
nousi aina Hirvenhovissa paistamaan milloin hän palasi kotiin.
Pitkään aikaan ei ollut Kustaa Aadolf kotona käynyt, sillä toverit
olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt
viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä.
Mutta ei hän siellä kauvan viipynyt, iloinen maailma se taas hänet
houkutellen kutsui. Hupaisen oli hän viettänyt kesän. Elisalle oli tuon
tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen
raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen
ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän oitis lähtenyt
Upsalaan alkamaan ensimmäistä opintokauttansa. Eivät ne opinnot
paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta
ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut,
huolestuttivat ensimmältä Elisaa, mutta lopulta hän lohduttausi
ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla
aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauvan kun hän piti totuudesta
kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta
pelkoon.
Kuitenkin tuotti Elisalle huolen aihetta Kustaa Aadolfin viimeinen
kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin
selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei
Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri
ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan
hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni
niin täynnä, ett'en saata enempää kirjoittaa."
"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona
käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan.
"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa
ja rakkautensa? Suuria Elisa siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä
vaatisi. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle
veljelleen!"
Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä,
hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja
etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä
jos se ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi
jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa
luomaa nuorta tyttöä, joka kenties kyllä todellisuudessakin saattoi
olla olemassa.
Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi
nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinää. Hyvä
enne!
Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljeänsä tervetulleeksi. Lumi
jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään
kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti
yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti
häntä vanhastaan tutulla veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat
Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna,
kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli
Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan,
kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä
sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli
siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman
päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli
hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.
"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf
lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan
avaimenreiästä.
"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.
"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.
"Avainreikä on tukkimatonna", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen
puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina
sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle.
Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli
mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.
Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa
ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät
kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuutta kysyä veljeltään jotakin
hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.
"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun
lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.
"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä
et siltä jää syrjään."
Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja
lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut,
vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla
huomasi.
"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.
"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."
"Eikö?"
Elisa hämmentyi:
"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! --
Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"
"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani
Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf
juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän
tunnustuksen.
Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois
haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta
samalla myös tenhonut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa
Aadolfin elämän.
Mutta taas kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan vilpittömän katseen,
huomasi hän, että siinä sittekin säteili jotakin uutta, jotakin
kieltämättä todellista.
"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä
äänellä.
"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta,
vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin
saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen
saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko
sinulla rauha Jumalassa?"
"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."
"Mutta rakastatko Häntä?"
"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."
"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää
tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."
"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."
"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin
luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi
Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.