Kun suutari polskaksi pisti
niin... ralla-la... ralla-la... laa.
Juikurinen (Syyhyttää polvikuoppaansa. Jatkaa omaansa kuin
leikkisästi.) Olisihan tässä minullakin jo mikä tarvitaan: tarpeellinen
naimaikä on ja, niin kuin sanottu, niin usko. (Odottaa. Lisää.) Ja
ainahan se silloin muusta maallisesta Herra huolen pitää.
Mamman Liisa (Sylkäsee kenkään ja hankaa, kiillottaa sitä. Kuin
itsekseen, ynseästi.) Usko sinulla... Työtön usko! Sitäkö paholaista
sillä tekee. (Kakistelee ja sylkäsee. Varmasti.) Usko laiskuuteen
sidottuna on kuin pukki puuhun kytkettynä, ölisee vain siinä ja pitää
ääntä eikä osaa sen autuaammaksi tulla, tahi muuten lihoa.
Juikurinen. Ka ei, (puolustautuu) jos ei usko ole niin kuin sinapin
siemen. (Odottaa.)
Pekka Polykarpus (On saapunut, istahtaa penkille Liisan toiselle
puolelle, puhua nurisee kuin tervehdykseksi.) Olin Mikko Siunatulla
tätä korvaa tohtoroittamassa, niin samalla tulin tätä Liisaa katsomaan.
Juikurinen (Jatkaa omaansa.) Ja yhdessäpähän tässä sitte uskottaisiin
ja rakastettaisiin. (Odottaa hymyillen.)
Mamman Liisa (Päättävästi, viskaa valmistuneen kengän pöydän alle.)
Ei, kultani, sanoi tyttö hentullensa. (Ottaa toisen kengän
korjattavakseen.) Sinä olet laiska kuin joulumakkara, ja alussa on jo
sanottu, että otsasi hiessä pitää sinun akkasi elättää ja että joka ei
tahdo työtä tehdä, se elköon syökö. (Pikeää lankaa. Nopeasti kuin
toiseen asiaan mennen.) Mutta meneppäs, kun sinulla niin "halu hyrrää",
sen Löppö-Leenan mökille ja sano Leenalle, että hän menee Lullu
mustalaisen luo, ja sanokoon, jotta siitä toisestakin varalta...
(Kierrellen.) Kyllä hän ymmärtää... siitä miehestä, jolla on nilakan
kalan nimi... Sis-so! (Ryhtyy työhön.)
Juikurinen (Lähtee kuin laiskasti virutellen.) Ka no... Jos tuota
lähtisi... tätä Liisaa palvelemaan.
Pekka Polykarpus (Alkaa kosia.) Minähän sitä olisin hyvä kengän
paikkaaja... Kun minä Liisalle paikkaisin pieksut, niin kestäisivät
vielä tulevassa ilossakin.
Mamman Liisa. Vai olet sinä semmoinen suutari. (Imaisee nopeasti
piippua.)
Pekka Polykarpus. Ja eikös se Lullu mustalainen Liisalle jo
ilmoittanut, että minä olisin suostuvainen sinut naimaan?
Mamman Liisa (Asian oivallettuansa.) Sinäkö naimaan! No piru... en
paremmin sano. (Kovasti.) Sulhainenko sitä sinäkin olet?
Pekka Polykarpus. Häh?
Mamman Liisa (Kovasti.) Niin jotta vieläkö se sinullakin vain se halu
hyrrää?
Pekka Polykarpus. Se tuo korva taas reistailee... Mitä?
Mamman Liisa (Korvaan kovasti.) Etkös sinä ole kuuro?
Pekka Polykarpus (Kallistaa korvaansa.) Häh?
Mamman Liisa (Huutaa.) Niin että piruako sitä sinäkin tekisit akalla,
kun et kerran kuule?
Pekka Polykarpus. Mitä?
Mamman Liisa (Entistä kovemmin korvaan.) Niin jotta senkö paholaista
sinä enää akalla tekisit... kuuro pökkelö!
Pekka Polykarpus (Jatkaa omaansa.) Ja sanoihan se Mikko Siunattu tämän
reistailevankin korvan paranevan, kun vain voitelee sianrasvalla...
(Odottaa.) Ja hyvinhän minä lupaan rakastaa sekä myötä- että
vastoinkäymisessä.
Mamman Liisa (Itsekseen.) Ei tuosta paholaisesta pääse eroon, ennen
kuin lähtee pois koko tuvasta. (Korjaa työnsä.) Mokomakin akan
tarvitsija ja... Kun ei kuule enempää kuin tupakkapölkky. (Poistuu.
Huutaa ovella.) Pekka!... Heitä pois se pyykin pesu ja ala tulla
alustamaan taikinaa. (Häviää.)
Pekka Polykarpus (Yksin.) Pahastuikohan tuo tästä korvasta... kun se ei
sitä rakkauttaan sen paremmin vielä ilmaissut. (Lähtee. Ovi jää auki.)