Ah voi sydän parkaa,
nyt kun kukkivat ruusut,
enkä onnea arkaa
kiini saa,
ah, en saa!
(Selvittelee vyyhteä.)
Siksi itken mä salaa,
nyt kun kukkivat ruusut,
luokse kultani halaa
aatos mun,
ah, voi, mun.
Jorkka (On saapunut. Katsoo.) Niinkö?... Ettäkö kun kukkivat ruusut?
Häh, Silja?
Silja (Kuin närkästyen.) No, mitäs se sinuun kuuluu!
Jorkka (Reilusti.) Mitäs kuuluu!... Näetkö, Silja, että eikö ole
reiluja poikia Härmän mammoilla? (Lähestyy kuin muka huojuen.) Joko
minä koppaan linnun polvelleni?
Silja (Heristää lankakerällä.) No, tulehan, niin tuosta saat! Luuletko
jotta tämän kylän tytöt eivät uskalla heilautella helmojansa! (Tekee
rivakan ynseän helmanheilautus liikkeen.) Pyh!
Jorkka (Panee leikiksi.) Elä, elä!... Elä helkkurissa lankakerällä.
(Lähenee. Silja sieppaa kerinnakkansa, pistää sen keskelle lattiaa ja
pysyttelee kerinpuiden suojassa.) So, so sinä ruusun kukka! (Lähtee
perästä.) Sinä tämän pojan tuleva kulta.
Silja. Tulehan vain, niin näet! (Kiertävät kerinnakkaa. Silja vältellen
kiinniottajaansa.) Älä kaada kerinnakkaa, kuule.
Jorkka. Kerinnakkaako, kuule... Kuule sinä, tään kylän tyttö! (Aikoo
siepata kiinni, kerinnakka kaatuu.)
Mamman Liisa (Saapuu. Ankarasti.) So! (Äänettömyys.) Onko tämä talo
mikä Sodoma ja Gomorra... että syntiä ja pahuutta!
Silja (Kuin itsekseen, muka närkästyneenä.) Kun tulee siihen! (Pekka
Eevastiina saapuu.)
Mamman Liisa (Varottaa sormellaan, komentavasti kun ainakin emäntä.)
Kuten sanottu, niin jos semmoista, niin (osottaa ovea) tuosta on viisi
hirttä poikki tässä talossa. (Kädet puuskassa) Niin että jos niikseen
tulee, niin tässä talossa katsoo mies tyttöön kuin pukki ruumenhuoneen
ovella.
Jorkka. Sun sumppatirallaa sitä komentoa!... Mutta tieräks sä mitä...
(Nostaa polvensa ja lyö siihen.) Härmän poika kun rykäisee, niin...
Mamman Liisa (Keskeyttäen, topakkana.) Jaa!... Mutta tässä talossa on
Liisa Liisana, ja vaikka Härmän poika rykäiseisi, niin tässä ei Raakeli
ennen Leeaa... Sillä ikä ja orninki ja kristillinen meno. (Siljalle.)
Ja nyt Silja kamariin! (Silja menee kerinnakkoinensa. Sulkee oven) Niin
se seisoo sanassakin, että nuorempi ei ole ennen vanhempaa... No...
So... Ja sitte töille. (Poistuu.)
Jorkka (Itsekseen.) No, mutta perhana! Akkaväkikö se sitte tässä
Härmässä aikookin jöötä pitää. (Vannoen) Ei, saakeli! Tästä pitää tulla
ilman muutos. (Poistuu.)
Pekka Eevastiina (Hieroksii jalkaansa, itsekseen nurkuen.) Eh-ehheh!...
Kuppuutusta halaa tuokin jalka taas nyt... (Nurkuvammin.) Kuppuu...
kuppuutusta ikävöi jalka.
Mikko Siunattu (Saapuu kirves olalla.) No!... Terve vain sitte, Pekka!
Ja kuin sitä kuuluu? (Panee kirveensä penkin alle, hokien.) Kuin
kuuluu, Pekka?... Kuin kuuluu?
Pekka Eevastiina (Vaivaloisesti.) Ka, sitä vanhaa jalkakipua... kipua
ja vaivaa kuuluu Pekan jalasta. Yh-hyh!
Mikko Siunattu (Puuhaa ja touhuaa ryhtyäkseen tervaamaan, hakien
kenkäpariaan.) Niinhän sitä kuului ennen aikaan siitä minun ruunankin
jalasta, mutta minä otin ja voitelin sitä sianrasvalla ja sitte
vaihdoin koko hylyn mustalaiselle, ja täydestä hän otti ja meni...
Pekka Eevastiina. Yh-hyh... Yh-hyh... Sian... sianrasvalla...
sianrasvalla.
Mikko Siunattu (Puuhailee.) Ota, voitele sinäkin sillä... veli...
voitele veli sillä... voitele... Se parantaa kaikki taudit. (Hämmentää
tervapyttyä.) Voitele... voitele veikkonen sillä... Entäs kuin sille
itselleen emännälle kuuluu?
Pekka Eevastiina (Syyhyttää pakaraansa.) Ka, mitäpä tuolle enää kuuluu
tavallisia. Kun se jo kuului puhuvan, jotta ei Raakelia ennen Leaa,
niin eikö tuon halu jo liene miehelään olemassa. (Yskii.)
Mikko Siunattu. No oikein hän siinä tekee, Mamman Liisa. (Huitaisee
kädellään.) Anna tytön mennä miehelle... Anna, veikkonen, Liisan saada
tää... tää nyt mies. (Tervaa.)
Pekka Eevastiina (Tyytyen kohtaloonsa.) Ka saakoon... Ei tästä minun
jalastani taida enää niin kalua tulla, jotta hänet eukokseen ottaa...
tämän Liisan. (Lähtee vaivaloisesti ulos.) Äh-häh-häh... Ei taida... ei
taida minusta niin pian sulhaista tulla.
Mamman Liisa (Saapuu. Alkaa varustautua suutaroimaan, toimilleen
puhuen.) Niin-kuin-niin!... Siis sen kun suutariskalut esille, tyttö...
Linkun-lankun!
Mikko Siunattu. Ka niin... Ka niin! (Panee tervatun kengän uuniin
menemään.) Vaikka nytpä tää pitää sinunkin ottaa jo tää... niinkuin tää
mies... Jos minä tässä niin kuin puhemieheksi heittäännyn... Vaikka
tään Juikurisen puolesta, tarkotan. Vai kuin sinä, Liisa, arvelet?
(Tervaa toista kenkää.) Kuin... kuin sinä arvelet, Liisa?
Mamman Liisa (Kuin itsekseen halveksivasti.) Juikurisen puolesta!
(Vetää vuotaa penkin alta)
Mikko Siunattu (Tervaa. Vilkkaasti.) Ka, hyvän miehen saat hänestä...
Juikurisesta. Kova uskomaan ja niin kuin tässä... uskossa, tarkotan,
kova kilvoittelemaan... Ja kun on aviosääty ja rakkaus ja talo ja vielä
se... kuten sanoin, se uskonkilvoitus, niin mitä häntä muuta enää osaa
tarvitakaan... niin kuin tää yks syntinen ihminen. (Panee kengän
uuniin) Mitä... mitä muuta häntä kehtaiskaan tarvita enää, kun kerran
tää niin kuin rakkaus ja toivo ja uskonkilvoitus on.
Mamman Liisa (Istahtaa suutaroimaan.) Mutta Sanassakin sanotaan, että
usko ilman työtä on kuollut, ja Juikurinen on laiska. (Terottaa
suutarisveistä.) Mitä siitä sitte paljaasta uskosta, kun se ei viitsi
työtä tehdä. (Mikko Siunattu istahtaa penkille tarinoimaan.)
Mikko Siunattu (Puolustelee.) Kuin hän ei työtä tehdä... Ja toiselta
puolen tää ihminen, yleensä ihminen tarkotan, jos hän kuin työtä
tekisi... liiaksi tarkotan jos hän tekisi, ei hän sillä Aabrahamin
helmaan pääsisi. Niin kuin nyt tääkin... otetaan tää Aadam (turistaa
nenäänsä) hänkään... tää Aadam, ei tehnyt työtä paratiisissa, mutta
autuas oli. Mutta erämaassa hän taas... tää Aadam... hän teki työtä
ihan otsansa hiessä, mutta... (turistaa) mutta Aabrahamin helmaan ei
päässyt. (Kakistelee kurkkuansa.) Niin jotta kun on vain se
kilvoitus... se uskonkilvoitus ja se usko... Ja... hyvää nahkaa sinulla
siinä on... (Laputtelee nopeasti kenkien pohjalla lattiaa.) Ja niinkuin
nyt tämäkin Antti Hermanni... tää Juikurinen... niin hän eläisi tässä
sinun luonasi kuin laiska muurahaisen luona... niin kuin Sanakin
käskee, ja sinä... Pikeäkö etsit?... Täss' on pikilappu... täss' on
hän... ja sinä häntä Antti Hermannia... kuin häntä sanoisi... sinä
häntä opettaisit ja niin kuin rakastaisit... Ja hän on pirun metkaa
ja hyvää... tää rakastaminen, tarkotan. (Äkkiä.) Ka, siinäpä se
Löppö-Leenakin tulee... (Lähteä touhuaa.) Minä tästä sitte otan ja...
otan ja niin kuin lähden... (Juo korvosta.) Minä, se on, lähden.
(Menee. Löppö-Leena on tullut.)
Mamman Liisa (Hioo suutarisveistä penkissä kiinni olevaan remeliin.)
Meneppäs, Leena, ja kuiskaa sille Lullu mustalaisen eukolle, että
tekee vähän taikaa... Tämän Härmän miehen päälle... Ymmärräthän.
Niin-kuin-niin... Ja niin jotta se ei tähän Siljaan kietoutuisi...
Sis-so! (Ryhtyy työhön.)
Löppö-Leena. Ka, joutaahan tästä. (Huokaillen.) Joutaa... joutaa
tästä... Kun ei ole elämisen murhetta. (Tekee lähtöä.) Elämisen...
elämisen murhetta kun ei ole. (Mennessään.) Ei ole... ei ole... ei ole
murhetta... ei...
Mamman Liisa (Taakseen katsomatta. Löppö on jo mennyt.) Ja vasta sitte,
jos ei Härmän mieheen tehoa, niin sitte Matikaiseen. (Katsahtaa.) Ka,
joko se Löppö meni! (Suutaroi, vanhaa kenkää paikaten.) Löppö... Löppö
meni. (Tarkastaa kenkää.) Paikka tuohon ja... niin-kuin-niin... Jos
tässä vielä kerran tanssiksi pistäisi, niin ovat kengät kunnossa.
(Hoihkasee.) Silja... Sil-ja! (Kaivaa piipusta porot.)
Silja (Tulee.) No, mitä nyt?
Mamman Liisa (Suutaroidessaan.) Niin kuin sanottu, niin Härmän miehen
päältä rakkaus pois, jos ei ole tältä Liisalta lupaa. Ja... no...
Silja (Kuin närkästyen.) No... Kukahan tuota nyt rakastuisikaan!...
Mokomaan itsensä kehujaan!
Mamman Liisa (Keskeyttäen.) Sis-so! (Panee piipunperät suuhunsa.) Ja on
sinulla vielä ikää odottaa ja... (äkkiä) no, otat sitte vaikka sen
Antti Rimpiläisen pojan, niin saat ukon kuoltua talon.
Silja (Ynseästi.) No... Johan minä nyt!... (Lähtee nyreissään.)
Vähättelen koko rakkaudesta!
Mamman Liisa (Itsekseen suutaroiden.) Joutaa... joutaa hän odottaa
Rimpiläisen poikaa!... Joutaa odottaa tyttö. Ja nyt tuohon paikka.
(Laulaa, naskalilla reikiä pistellessään. Nuotti sama kuin "Nyt
kukkivat" j.n.e.)
Ja suutaa-ari polskaa-aksi pistä
voi, voi kun hän polskasi, voi.
Juikurinen (Saapuu, hymy huulillaan.) Se on nyt tää Liisa jo niinkuin
suutarina. (Istahtaa penkille katselemaan työtä. Leikkisänä.)
Suutarimestarina, tarkotan.
Mamman Liisa. Ka, kukapa se paikkaa köyhän kengät, jos ei köyhä itse.
(Äkkiä.) Paljoko siellä ottavat Savossa lapikasparin teosta?
Juikurinen. Ka, paljokos ne siitä, teettäjää myöten vain: tuhlarilta
enemmän, tinkijältä vähemmän.
Mamman Liisa (Naulaa.) Täällä nylkisivät suutarit nahan päältä, jos
niillä teettäisi.
Juikurinen (Maireasti hymyillen.) Ka, se ei ole täällä vielä
kristillinen hapatus noussut taikinassa... tässä uskontaikinassa,
tarkotan... niin että suutaritkin on siinä ahneuden paulassa.
(Venyttäytyy penkille laiskan näköisenä kylelleen, pää käden nojassa,
ajaa asiaansa.) Senpä vuoksi se menisi tällä Liisallakin tässä apuna
tämä (hymyillen) vast'uudesta syntynyt mies. (Imeksii piippuaan ja
katsahtaa hymyillen.) Semmoinen, joka on jo vedestä ja hengestä
syntynyt. (Katsoo.)
Mamman Liisa. No... Kukapa niiden uudestasyntymiset tietää... ovatko
hengestä vaiko lihasta syntyneet. (Naulaa, kuin itsekseen.) Taitavat
olla paljaasta lihasta uudestisyntyneet koko miehet.
Juikurinen. Ka, se on sekin asia miestä myöten... Niin jotta mikä on
tällä paikkakunnalla lihasta, se voi jo tuolla vaikka vain paljaassa
Savossa olla hengestä ja tästä pelkästä rakkaudesta. (Imeksii
piippuaan.)
Mamman Liisa (Ynseästi.) Rakkaudesta! (Vetää Juikurisen alta nahkaa.)
Nouseppas siitä "rakkaudesta", että saan tuon nahan. (Juikurinen kohoaa
istumaan, tarkastelee nahan paksuutta. Kuin itsekseen.) Olisikohan
tuosta ottaa vielä lappu... (kuin miettien) lappu... lappu ottaa
tuosta. (Äkkiä.) Olkoon. Riittää tuo. (Ryhtyy työhön.)
Juikurinen (Ajaa asiaansa, taputellen kenkiänsä.) Ja eikös se tää Mikko
Siunattu puhunutkin Liisalle... tästä minun asiastani?
Mamman Liisa (Halveksivasti.) Mikä asia se sinullakin vielä olisi!
Juikurinen. Ka, se tämä rakkauden asia... Se Mikko lupasi siitä
tiedustaa Liisan mieltä.
Mamman Liisa. Pyh!... Kun tuolla naskalilla pistän. (Tökkää naskalilla
ihan kuin pistääkseen Juikurista polveen.) Rakkauden asia! (Pistelee
reikiä kenkään.) Senkö täyteisen asia se semmoinen on?
Juikurinen (Hymyilee) Ka, se tavallinen naima-asia... (Syyhyttää
polveaan, leikillisesti.) Niin kuin Sanassakin sanotaan, jotta miehensä
puoleenhan se vain pitää yksinäisen naisen halun hyrrätä...
(Äänettömyys.) Vai mitä, Liisa?
Mamman Liisa (Kuin itsekseen) Halu hyrrätä! (Hankaa kiillotuspalikalla
kenkää. Päättävästi.) Ei, Juikurinen! Ei sitä niin vain... Niin se
seisoo Sanassakin, että ensin "seulotaan akanat nisuista", ja "ei sikaa
säkissä." (Koputtelee vasaralla.) Niin-kuin-niin!... Linkun-lankun!...
(Laulaa koputellessaan.)
Ja suutari polskaksi pisti,
ei muistanut lestiään hän...
(Tarkastelee kenkää. Voitokkaana.) Linkun-lankun!... Linkun-lankun,
Juikurinen!
Juikurinen. Mutta jos sitä Liisakin pistäisi niin kuin avioksi... kuin
se toinen suutari pisti siksi polskaksi.