Pekka Eevastiina (Toistelee kuin yksin.) Kukapa, kukapa se tekisi.
(Oikaisee itsensä, eloisammin.) Taidat olla niitä rautatien tekijöitä?
Juikurinen. Ka, niitä. (Sytyttää piippuaan, puhuu kuin leikkiä
laskien.) Siellä meidän puolella on tään paremman miehen työstä aina
semmoinen puutos, jotta ei tahdo saada tuota oman kupeensa
kuopimistakaan esirukouksia rukoilemallakaan, niin arvelin, jotta
lähtee häntä ja tehdä sipaisee tään rautatien. (Vie tulitikun lieteen.)
Pekka Eevastiina (Liikkaa kattilaa hakemaan.) Vai niin on siellä
työnpuutteesta vastus!
Juikurinen. Niin... Köyhän ei kannata sitä muuta kuin kielellään
lipaista niinkuin jouluherkkua.
Pekka Eevastiina (Entiseen tapaansa.) Täällä taas on vastus työn
paljoudesta. (Toistelee vaivaloisesti.) Työn... työn paljoudesta ja
arkipäivistä on täällä köyhälle vaiva ja vastus. (Panee kattilan
liedelle.) Tämänkin talon emännän hartiat höyryävät työn ääressä yhä
kuin paras saunan uuni. (Syyhyttelee kuvettaan vaivaloisesti.)
Höyryävät... höyryävät ne sen eukon hartiat...
Juikurinen. Mhyy... Niinhän ne kertoivat, jotta tällä ei ole vielä niin
kuin sitä, jonka kylkiluusta hän on alussa tehdä pyöräytetty... tällä
tään talon Liisalla. (Sylkäisee.)
Pekka Eevastiina. Ei... ei ole sitä... ei ole. (Piippuaan varaten,
tarkotuksella.) Minkälainen tupakkavuosi siellä sillä puolen maailmaa
tuli? (Istahtaa.)
Juikurinen (Ojentaa tupakkakukkaronsa.) Ka, onhan näitä tässä... näitä
senpuoleisia. (Menee asiaan.) Ja taitaakin tässä olla akalla iso talo?
Pekka Eevastiina (Panee tupakkaa.) O-oonhan tässä sitä lääniä.
Papillekin kun menee verona kolme säkkiä paljasta ruistakin, niin on
siinä silloin jo hyvä ala tätä surun ja murheen laaksoa.
Juikurinen. Soo! (Laputtelee savuja, hyvillään.) Mutta kas kun hänellä
ei ole vielä sitä vaimon päätä. (Viekkaudella udellen.) Ei taida olla
täällä päin niin kuin tätä luonnolle käypää?
Pekka Eevastiina. O-ohan sitä miestäkin täällä... Viime pyhänäkin
olivat tapelleet akoista... tästä Pekka Kellulan tytöstä ja siitä
Muttilaisen leskestä. (Oikoilee piipun sytytettyänsä sivujaan nurkuen.)
Ah, näitä sivuja! Ah, näitä köyhän kupeita!
Juikurinen. Vai ihan tapelleet. (Jatkaa tiedusteluaan.) No, mikähän on
sitte syynä, kun eukko ei ole jo niin kuin (laputtaa savuja) siihen
aviosäätyyn sotkeutunut... koskapa itse tekee talossa miehen työt?
Pekka Eevastiina. Ka, sepä on itsekullakin aina oma esteensä. (Nurkuen,
toistellen.) Oma... oma esteensä on itsekullakin meillä. (Kohottautuu
patukkaa ottamaan.)
Juikurinen. Ka, niinpä se olla köröttää. (Menee taas asiaan.) Vaikka ei
suinkaan tällä Liisalla mitään maallista estettä lie?
Pekka Eevastiina. Ka, ei maallista. (Ottaa patukan.) Mutta entäs tämä?
Juikurinen (Muljauttaa.) Hm...! On siinä roima patukka.
Pekka Eevastiina (Vaivaloisesti.) Onhan siinä sitä! (Taivuttelee
patukkaa, selittää vääntäen;) Se tään Liisan äidin mies sattui vielä
naimisiin mentyäänkin yrittämään toisten eukkojen kanssa sitä
(pyörittelee sormiansa kuin sillä asiaa kuvataksensa)...
sitä pimpelin-pompelia... sitä (nykäisee merkitsevästi kyynäspäällään)
niinkuin nyt meille miehille yleensä sattuu... Herra hänen sieluansa
siitäkin synnistä armahtakoon. Ja se eukko sai siitä vähän
silmänvihiä... (nykäisee taas) ukkoparka onnistui, niin pahasti... niin
meni eukko-vainaja ja karsi tämän patukan metsästä. (Hieroksii
jalkaansa, hiukan ähkien, piippu hampaissa.)
Juikurinen. Soo!... Vai niin ohraisesti kävi miehelle... (Lisää.) Jotta
eukko sai vihit...
Pekka Eevastiina (Toistelee kuin jalkaansa valitellen.) Patukan...
patukan karsi eukko... Paha ilmako tullee, kun tuota jalkaa taas
kolottaa ja (laputtelee savuja) sadettako tuo piippukin ennustanee, kun
ei pala... Ja (painelee peukalon kynnellä piippua)... ja sillä
patukalla se sitte voiteli miehen ja sanoi sitä uudesti synnyttävänsä
ja kuului vielä ilkkuneen, jotta... ah tuota kolotusta!... ilkkuneen,
jotta "lähteekö sinusta se pimpelin-pompelin halu". (Nousee
vaivaloisesti, panee patukan paikoillensa.) Ja siitä astipahan on
patukka ollut tämän talon seinällä... opiksi ja varotukseksi. (Käy
kohentamassa tulta liedessä, toistella kytystelee.) Opiksi, opiksi ja
varotukseksi on aina seinällä patukka.
Juikurinen (Katsahtaa patukkaan.) Vai siksi!
Pekka Eevastiina. Siksi... Siksi on... siksi on patukka talossa. (Palaa
istumaan.) Kuollessaan heitti tälle tyttärelleen perinnöksi patukan...
(Kytystellen.) Ja kummako se sitte on, jos tään puolen miehet eivät
uskallakaan tässä talossa katsoa vaimon päälle... niinkuin
himoitaksensa häntä. (Nykäisee merkitsevästi kyynäspäällään.)...
Niinkuin se sanassa seisoo.
Juikurinen (Vetelee pieksujensa varsia suoriksi.) Vai niin on vienyt
miehiltä luonnon!
Pekka Eevastiina. Niin on... niin on vienyt... niin on vienyt luonnon!
Ja Liisa vain tässä laulelee tyttönä kuin lintu. Itse tekee miehen työt
ja säilyttää patukkaa, mutta huoneentaulusta hän siitä huolimatta pitää
lujasti kiinni... siitä nimittäin, jotta (nykäisee kyynäspäällä:)
"Vaimot olkaat miehillenne kuuliaiset niinkuin Saara oli sille
(nykäisee) Aabrahaamilleen."
Juikurinen (Tyytyväisenä asiaansa.) Vai tunnustaa hän toki
itsepuolestaan sitte tään "sanan ruoskan".
Pekka Eevastiina (Vakuuttavasti.) Tu-unnustaa. Varsinkin lain, mutta
myös evankeliumin. Oikein onkin jumalinen eukko. Käy kirkossa eikä
uneuta Sanaa. (Menee toiseen asiaan.) Minut sitte otti ja huusi
ruotilaisavissuonista tähän näitä akkaväen töitä tekemään. (Panee
mällin.) Se tää Hartikaisen Pekka oikeastaan aikoi minut huutaa, mutta
sitte tuli tämä "Mamman Liisa" väliin ja laski minusta hinnan
viiteenkymmeneen markkaan, niin Pekka sitte arveli, jotta joutaa saada
Liisa hänet.
Juikurinen (Kuin sovitellen.) Ka, samapahan se on sinullekin, missä
talossa olet... Kun Liisakin kerta huoneentaulut pyhittää.
Pekka Eevastiina (Kohtaloonsa tyytyen.) Ka, mitäs sillä on väliä! Saman
makuistahan tää on leipä ja lämmin joka talossa. (Pureksii mälliään.
Kuin terhistyen.) Ja kunhan tässä minulla ei olisi tämä toinen jalka
ruvennut reistailemaan, niin ei se Liisa enää lauleleisikaan tyttönä,
kun minä olisin terhistynyt. (Lähtee jalkaansa hieroksien liikkaamaan
pankon luo. Nurkuen.) Mutta tää jalka... tämä jalka se vie jo pois
semmoiset halut... Tää pahennus se pilaa koko miehen. (Ottaa
sianruokapytyn.) Tuo sianruokakin on taas vietävä kaukaloon. (Poistuu
pyttyinensä. Juikurinen katsahtaa patukkaan, kumartuu, ottaa penkin
alta hiehon nahan ja mittailee sitä pieksunsa vartta vasten, tuleeko
miten pitkät varret.)
Mikko Siunattu (Saapuu.) No, kuins se nyt hurisee?... (Niistää
nenänsä.) Kuins hurisee, Antti Hermanni?
Juikurinen (Haukottelee laiskasti.) Ka, mikäpäs tässä! Talo on
semmoinen, jotta Savossa tämä jo olisi hovi. (Venytteleikse.) Papin
elojakin kuuluu menevän tuonne kolme suurta piikkosäkillistä.
Mikko Siunattu (Vilkastuneena.) No, mikäs siinä sitte! (Riisuu konttia
selästään.) Jos hän nyt sitte on vähä niinkuin kova... eli kuin häntä
sanoisi... tää Liisa itse, tarkotan, niin... panen tuohon penkille tuon
kontin (tekee sen)... niin mitä häntä tarvitsee niinkuin luonnolle
ottaa... tään nyt sinun. Vai kuin sinä häntä aattelet? (Touhuaa.)
Kuin... kuin sinä aattelet, veli?
Juikurinen (Hymyilee.) Ka, eipähän tuo nyt syöne... (leikkiä laskien)
näin suolaamatonta.
Mikko Siunattu (Istahtaa, puuhailee kenkiensä kanssa.) Kuin hän nyt
söisi! Tässä nyt esimerkiksi tää minä. Nain sen Huttusen Pekan
lesken. (Tiukentaa kintturemeliä) Kylä häntä moittii... niinkuin
kipakkaluontoiseksi moittii. Moittivat, parjaavat. Minä siihen arvelen:
pauhatkoon, arvelen, akka aikansa. Kun taivas aikansa sataa, niin se
selkenee, -- kun akka aikansa pauhaa, niin hän lakkaa... Ja niin hän
sitte aina lakkasi. (Tiukentaa toista kintturemeliä.)
Juikurinen (Mukautuen.) Ka, eipähän se aikaansa enempää kestä ijäinen
kadotuskaan.
Mikko Siunattu. Kuin hän nyt enempää kestäisi! (Hankailee lapikkaiden
pohjia lattiaan) Ja niinkuin nyt tääkin vaimoväki, kun hän aikansa
riitelee ja... sanotaan nyt, että kun hän on "kova", niin sitte hän on
sen päälle pehmeä... ja niin kuin hellempi... eli kuin häntä sanoisi...
(Etsii housuntaskuista jotakin) Niin jotta se on silloin niinkuin
metkaa... tai kuin häntä sanoisi... niinkuin hiikutin hyvä tään
aviomiehenkin olla, kun se eukko sitte pussaa ja kun hän muiskaa ja...
(touhuaa) sen toransa päälle, tarkotan, kun hän muiskaa... Ja kun hän
vielä, tää akka, pesee ja paikkaa housut ja paidat, niin...
(selvittelee piippuansa) niin se on niin hiikutin hyvä... se tää
naimisissakin olo, jotta hän on (selvittelee)... niin hän on kuin saisi
kielellään livaista sitä itseään autuutta.
Juikurinen (Raapii hymyillen, hyvillä mielin korvallistaan.) Mhyy!
Mikko Siunattu (Ruuvailee piipunvartta.) Niin hän on ryökäle hyvää, se
eukolla olo! (Raaputtaa poskeaan.) Ja siks toisekseen, kuule, tää
eukollisena olokin on vähä niin, jotta se maistuu... tää rakkaus,
tarkotan... maistuu paremmalta, kun on maha täysi, kuin silloin kun hän
on tyhjä... Tuo piipun peräruuvi pahuus kun ottaa ja reistaa,
hänkin!... Niin jotta se tää Liisan iso talo on siinä avioliitossakin
niin kuin yhtä tään rakkauden... kuin häntä sanoisin... _lisää_. (Menee
touhukkaana hakemaan pankolta piippurassia.)
Juikurinen. Ka, eipähän se nälkäistä itse autuuskaan ilauta.
Mikko Siunattu. Ei... Ei hän maista siltäkään kuin vesi nälkäiselle...
tää autuuskaan. (Rassaa, toistellen). Reistaa... reistaa tuo piipun
pakana... Ja vielä toisekseen... jos tää nyt sinäkin... jos pysyt
Sanassa... tai niinkuin uskot, niin se tuokin akan kovuus pehmenee...
Jos et vain sitte itse ota ja tee niinkuin tätä: tee _syntiä_.
Juikurinen (Valmistuu lähtöön kuin asiansa päättänyt.) Ka, mitäpäs
tuossa. Nai hänet pois akan. (Kuin kohtaloonsa alistuva.) Sillä tottapa
se pitää kunkin kristityn ottaa se ristinsä kantaaksensa.
Mikko Siunattu (Rassaa piippuaan.) Ka, kuinkas! (Toistelee.)...
Kannettava hän on risti... on hän... Hyvä siitä tulee. Ja kun vain otat
ja uskot ja riiput Sanassa niinkuin se minun isäukkonikin hänessä
riippui... siinä Sanassa... (Äkkiä) Ja etkös sinä olekin siihen
isääsi... siihen ukko Juikuris-vainaaseen, kova uskomaan? (Pyyhkii
rassin housuihinsa) Vai kuin?
Juikurinen (Venytteleikse seisaallaan.) Ka, ainahan sitä on koetettu
vaeltaa sitäkin kapeeta tietä.
Mikko Siunattu (Varustautuu lähtemään.) Ka, sittepä siinä ei ole enää
niin mitä... Kun sinä nimittäin uskon asioissa pärjäät... Se, nääs
muuten tää Mamman Liisa, näet, on kova Sanan ja sakramentin päältä...
niin minä niinkuin arvelin, jottei, arvelin, tulisi siinä... kuin häntä
sanoisi: _pietti_.
Juikurinen (Varmana.) Ei, perhana, siinä tule piettiä... uskossa.
Mikko Siunattu. Ka... no sitte...
Pekka Eevastiina (Palaa. Itsekseen puhellen.) Possu siellä vain syö...
syö ja lihoo sika siellä.
Mikko Siunattu (Kuin ilostuen.) Ka, yhähän se Pekka Eevastiinakin elää!
Ja vieläkö sinulle mitä kehtaa niinkuin kuulua?
Pekka Eevastiina (Kuin surkeillen.) Mitäpäs näistä köyhän
kuulumisista!... (Kuin itsekseen valitellen.) Köyhän ja vanhan
kuulumisista... (Terhakammin.) Siitä rautatiestähän tuota kuuluu
kaikille muille kuuluvan... (toistellen) siitä, siitä kuuluu kuuluvan
muille.
Mamman Liisa (Saapuu helmat koholla.) Joko se Pekalla kiehuu huttuvesi?
(Katsoo kattilaan.) No, onhan siinä että jo näkyy. Vaikka saisit vähä
lisätä vettä, kun sieltä on se tädin Silja syömään tulossa. (Vie
kirveen penkin alle ja laskee helmansa alas.) Ka näillä mainhan se tää
Mikko Siunattukin taas on! Entäs tämä toinen mies? Onko tämä sitä
rautatien roikkaa?
Juikurinen (Hymyillen.) Ka, pelkkää sitäpä sitä vain ollaan.
Mamman Liisa (Askareissaan.) Vai niitä olet sinäkin! (Hieman muuttuen.)
Niitä kuuluukin olevan jo tässä pitäjässä kuin Israelin lapsia Egyptin
maassa.
Mikko Siunattu (Vahvistaa, vilkkaasti.) Niitä... niitä mestarejahan tää
Antti Hermanni on... (Varustautuu tupakanpanoon lopullisesti)...
niitä... niitä hän on aina sieltä rikkaan Maaningan takaa, ja itsensä
sen jumalisen ukko Juikurisen poikia hän vielä on.
Mamman Liisa (Varusteleikse tupakan panoon; itsekseen äskeistä omaansa
toistellen.) Israelia... Israelia Egyptin maassa... niin on niitä
täällä.
Mikko Siunattu (Panee tupakkaa; toistelee omaansa.) Ukko... ukko
Juikurisen poika hän on, Antti Hermanni. (Liisalle.) Ja se on
uskovaista... taikka niinkuin ristikansaa se tään Juikurisen puolen
kansa, eikä semmoista syntistä ja paatunutta väkeä niinkuin nyt
tääkin... (pistää tupakkakukkaron vyönsä alle) vaikkapa nyt tääkin
minä.
Mamman Liisa (Panee tupakkaa, kuin itselleen paheksuen.) Täällä tuo
kääntyy jo koko kansa sen isäpaholaisen uskoon. Kirkossakävijöitäkään
ei ole enää senkään vertaa kuin ennen vanhaan kuuluu olleen
mustanpenkin istujiakin. (Sytyttää piippunsa.) Tottapa se sitte
rankaisee siitä, kun eivät enää pellotkaan kasva, vaikka heitä taivaan
mannalla syöttäisi. (Mikko Siunatulle.) Tultako sinä? He tästä! (Antaa
tulen piippuun.)
Mikko Siunattu (Hokee.) Ka!... No! (Sytyttää.) Pah... pah... pah, pah!
(Lähtöä touhuten, Juikuriselle.) Ka niin, Antti Hermanni..?
(Merkitsevästi.) Kuten siis puhuttu, niin... (Liisalle.) Ja yhäkö se
tääkin Liisa on vain niinkuin tää tyttö? (Touhuaa rukkasiansa etsien.)
Yhäkö... yhäkö hän on vain tyttö... (Pekka Eevastiinalle.) Sano sinä,
Pekka Eevastiina, hänelle (tekee lähtöä)... sano hänelle, sano, jotta
hänen pitää ottaa mies... Sillä, sano Liisalle, että Sanassakin seisoo,
että parempi se on naida kuin... niinkuin... kuin häntä sanoisi: palaa.
(Ovessa, jäähyväisiksi.) No... ka niin...
Mamman Liisa (Juikuriselle, kuin itsekseen arvellen.) Vai sieltä sinä
olet oikean ristikansan puolesta! (Äkkiä.) No, entäs onkos siellä niin
kunnollisia hampaankatsojia, että saisivat hammaskivun asettumaan
paljaalla suuhun katsomisella?
Juikuriselle (Kierrellen.) Kyllähän sitä Savon maassa on viisasta, jos
lie hurskastakin.
Mamman Liisa. Minulla kun on jo kahtena yönä tuota poskihammasta
pakottanut, niin lähetin jo hakemaan Lullu mustalaista sitä
tohtoroimaan, mutta missä hän viipynee, kun sitä ei jo näy. (Muuttaa
puheen äkkiä.) Vaikka taitaisit sinäkin ymmärtää sen verran hampaan
päälle?
Juikurinen (Kierrellen, leikkisällä sävyllä.) Ka... Enpä häntä ilkiä
suorastaan kehua... Se riippuu paljon hampaastakin.
Mamman Liisa (Nopsasti.) No, sittepä tässä asia selkeneekin, niin jotta
ei tarvitse mustalaiselle maksaa... Tulehan ja katso, piruko se tuota
poskihammasta siellä oikein jäytää, kun se viime yönäkin sitä jomotti
kuin olisi sata pirua ollut syntistä hampain järsimässä. (Avaa suunsa
keskellä tupaa seisten, käskee.) Tulehan tarkastamaan.
Juikurinen (Tottelee, hieman epäröiden. Tarkastelee suuta, päätänsä
kallistellen, jotta paremmin näkisi. Puhuu ymmärtävän sävyllä.) Terveen
näköiset hampaathan ne ovat... mutta... Onko niitä useinkin kolottanut?
Mamman Liisa (Suu auki puhuen.) Eihän niitä usein. (Neuvoo sormellaan.)
Katsohan tuota... poskihammasta... Näkyykö?
Juikurinen (Tirkistää suuhun.) Niinpähä näkyy olevan. Hittokohan sille
on tullutkaan, kun se... (tarkastaa visummin.) Kylläpä on ilennyt
heittäytyä hammas pahoille kujeille. (Tarkastaa yhä visummin. Omalla
tavallaan.)... Ei siellä Savon maassa ilkiä hampaat pitää tuommoista
peliä.
Mamman Liisa (Käy sylkäisemässä.) Pahanhengen hammas... kun rupeaa
reistailemaan työaikana! (Pureksia vätystää toista suupieltään.)
Juikurinen (Jatkaa omaansa.) Mutta kyllähän siitä kalu tulee, kun tässä
vain ensin keksitään konstit.
Mamman Liisa (Jatkaa omaa harmittelevana.) Pahanhengen kiusauskin on
helpompi kantaa kuin tuo hammassärky. (Pyörähtää touhuissaan kuin
voitokkaasti, toiseen asiaan mennen.) Niin-kuin-niin! (Äkkiä
Juikuriselle.) No... ja entäs sitte? (Puoli-itsekseen, touhuten.) Entäs
sitte, kysyi piru pyöveliltä.
Juikurinen (Kuin pulassa.) Ka, eipä tässä sitte enää mitä sen ihmeempää
ilkiä olla. (Lähtöä tehden.) Pistäännyn vain tässä ulkosalla
haukottelemaan nuo enimmät unen perut pois. (Menee, kuin selitellen
jäähyväisiksi.) Unen... unen perut haukottelen tässä ijäkseen pois.
Mamman Liisa (Itsekseen.) Aika miehen makkara! Kuka syntinen hänet lie
siittänyt senkin. (Silja saapuu nyytteinensä.) Ka siinähän se jo
Siljakin työntyy! (Tervehdykseksi.) No-o ka, tyttö nyytteinesi! Siitäkö
rämmit Kiikkisen Rapasuon poikki?
Silja (Asettelee nyyttejänsä penkille. Yksin ollessansa tunteellinen,
muulloin aina reipas.) Ka siitähän tuota. (Nyytti putoaa.) Tuo nyytin
pahuus, kun ei penkillä kestä! (Panee nyytin takaisin penkille.) Ja se
Ahvenaisen leski kun sanoi, jotta ne rautatieläiset ostavat kahvia,
vaikka olisi miten paljo keittäjiä... niin arvelin, jotta joudanhan
tästä minäkin kahvinkaupalle.
Mamman Liisa (Touhuaa tupankanleikkuupuuhissa, rallattaa omissa
askareissaan jotenkuten rallatuksen mukaan kuin lehahtelemalla hieman
liikahdellen.) Ral-la-la-la-la j.n.e. (Leikkelee tupakan lehtiä
penkillä veitsellä, Siljalle.) Katsopas, Silja, sitä pannua ja pane
siihen sikuria ja kahvia, niin saa tässä vaikka tulokahvit härpätä,
jotta ei kieli suuhun kiinni kuiva. (Silja tottelee. Liisa viheltää
äskeistä laulua. Äkkiä) Entäs, Silja... joko sinä olet saanut sulhasen?
Silja (Ynseästi.) No mitähän minä nyt tuolla tekisin! (Estää pannun
kuohumasta) On tässä vielä ikää... Nyt kun se kuohuu... tuo kahvi!...
Äs! (Estää)
Mamman Liisa. No eikös se jo Pekka Suruttoman poika? (Merkitsevästi,
työssään.) Niin-kuin-niin... rakastanut?
Silja (Ynseästi.) No siitähän minä nyt huolisin... laiskasta pojasta.
(Puuhailee) Joka on kuin tyhjä tuppi... koko poika!
Mamman Liisa (Kuin itsekseen, toistellen.) Rakastanut... rakastanut...
Ah, se rakkaus... ah, se rakkaus... Usko, toivo ja rakkaus! (Kuin
osaksi Siljalle puhuen.) Jos tässä sattuisi kunnon mies niissä
rautatienmiehissä, niin... (varmemmin) niin vaikka tässä vielä
rakastuisinkin. (Raappii kuvettansa.) Vaikka... vaikka tässä tyttö
rakastua räväyttäisi. (Jatkaa työtään. Kuin itsekseen.) Olisikin tässä
mies tarpeen... Tuosta Pekasta ei ole enää taikinan alustajaakaan.
(Ryhtyy panemaan tupakoita kukkaroon, vihellellen samalla säveltä: Nyt
kukkivat j.n.e.)
Jorkka (Aina reipas, rehti, mutta ei puukkopuheissaankaan itse asiassa
raaka, vaan on se tavallista peloittelevaa näyttelemistä, pohjaltaan
leikkiä, vaikka tekeytyykin kuin olisi se totta. Saapuu reilusti,
hytkäyttää Liisan vihellyksen tahdissa jonkun askeleen.) He-hei!...
Täälläpä!... Eukot täällä viheltävät ja (Siljaa tarkottaen) tyttärillä
kahvi kiehuu! (Viskaa laukkunsa penkille.) No, terve taloon sitte!...
Terve ja (Siljalle, äkkiä, reilusti)... sanonko ma jo vieläkin enemmän?
Mamman Liisa (Kuin kylmäkiskoisesti ja itsekseen.) Sanonko ma!...
Siinäkin taas yksi tyhjällä rehentelijä. (Jorkalle.) Oletko sinä saman
maan uskonveljiä kuin tämä äskeinenkin mies... Juikurinen, vai mikä
Joikurinen se olikaan?
Jorkka. Häh? (Rivakasti.) Minäkö!... Ei, emäntä! Elä usko! Tämmöiset
pojat ovat siitä maasta, josta lauletaan jotta: (Laulaa reippaasti.)
Kun Härmän pojat ajavat
niin tien on oltava (rennosti) auki... auki... auki!
Kun Härmän pojat...
(Keskeyttää. Pekka Eevastiina palaa vesiämpäriä kantaen.) No tuo se
nyt on varmaankin se Eevastiina. (Asettuu Siljan eteen, kädet
housuntaskussa kuin rehennellen, ja katsoo silmiin) Ja tämä korea tytön
nupukkako se on sitte se kuuluisa "Mamman Liisa"? (Silja yrittää
poistua, mutta Jorkka asettuu eteen) Häh, Liisa?... Sinäkö se olet se
"Mamman Liisa"?
Silja (Sysää syrjään, katse kuin ujona maassa, närkästyen.) Mene siitä!
(Menee ohi ja ryhtyy nyyttejään järjestelemään.)
Pekka Eevastiina. Liisa on se, joka siellä tupakkaa kukkaroon panee.
Tämä on Silja.
Jorkka (Raapaisee niskaansa muka harmista.) No perhana!... Ja minä kun
jo arvelin rakastua tähän väärään Liisaan. (Lähestyy Liisaa rehdisti)
Sis-so!... Se on siis tämä se oikea.
Mamman Liisa (On noussut. Menee vastaan ikäänkuin urhoollisesti.) Ei
sitä meidän talossa säikytä, jos yksi mies vastaan tulee. Annappas
tulta piippuun!... Onko sinulla tikkuja?
Jorkka (Kopeloi taskujaan nopeasti.) No pitää olla! (Raapaisee tulen ja
sytyttää Liisan piipun. Kuin ihastuneena.) Niin sitä pitää. Reilusta
pelistä se pitää Härmän poika.
Mamman Liisa (Puhaltaa savut. Äkkiä.) Mikä sinun nimesi on?
Jorkka (Kuin kehuen.) Kasteesta asti Jorkka. Kova rautatien junkkari,
ankara puukkomies ja kuulu naisten viettelijä.
Mamman Liisa (Nostaa kätensä, varottavasti.) Mitä siihen tulee, niin...
(käskevällä päänliikkeellä) niin suu poikki tässä talossa semmoisista!
(Omituisesti.) Niin-kuin-niin!
Jorkka (Muka oudostuen.) Elä helkkarissa!... Pulska ja iloinen eukko...
Mutta ettäkö siis rakkaudestakin suu poikki?
Mamman Liisa. Joo... mutta... (omituisesti) mutta sana ja sakramentti
se jöötä pitää! (Kuin voitokkaana.) So, siis, poika, rakkaudesta! (Kuin
asiaa selittäen.) Niin jotta jos ei kerran ole sormusta ja pappia,
niin... (nyökkäilee omituisesti, voitokkaasti) niin-kuin-niin!...
Niin-kuin-niin, Härmän poika!
Jorkka (Pannen leikiksi.) "Niin-kuin-niin"! (Pekka Eevastiina pesee
pyttyä.) Mitä "niin-kuin-niin"?
Mamman Liisa (Topakkana.) Niinkuin sana ja sakramentti vaatii, niin on
kaikki tässä talossa... Että siis ensin vihkiminen ja vasta sitte
muu... se muu rakkaus... Mutta jos ei niin, niin silloin (vetäisee
kädellään kuvaavasti suunsa editse) näin suu poikki niistä puheistakin
tässä talossa.
Jorkka (Rehennellen, omalla tavallaan leikiksi pannen.) Elä
lemmolla!... Rakkauskin siis on tässä talossa alettava papista ja papin
rouvasta ja vasta sitte... Errr? .. perrr... (rennosti) kiroonks ma jo?
Vai? (Lähentelee Siljaa.) Silja!... Eh, Silja! (Yrittää laulaa.)
Ja lemmi sinä tyttö Härmän poikaa...
Mamman Liisa (Topakkana keskeyttää, sysää Siljan kamarin ovea kohti.)
Silja pois... (Käskevämmin.) Kamariin Silja ja paikalla! (Sysää
kamariin, lukitsee oven. Kuin voittaja.) Siellä on nyt likka kuin
kaapissa, sanoi mamma tytöstänsä.
Jorkka (Kuin harmistuen.) Mutta perhana! (Ikäänkuin uhkaavasti.) Sun
saamari!
Mamman Liisa (Tavallisesti, asiaa selittäen.) Reilu mieshän sinä näyt
olevan, mutta... (ottaa pieksua orren päästä) mutta ensin usko ja
kristillinen meno, ja sitte vasta rakkaus, (Tarkastelee pieksun
ompelusta, kuin itsekseen.) Jokohan tuokin pieksu ratkeaa. (Tarkastelee
kenkää itsekseen, laulaa kiekutellen.)
Ja rakkaus se syämmehen syttyy,
kun ruusut ne kukoistavat.
(Äkkiä Jorkalle.) Mitenkä paljo sinulla jo on ikää?
Jorkka (Rennosti liikehtien.) Naima-ikä, ja sekin jämpti ja hiuskarvan
päälle kuin apteekin vaa'alla mitattu.
Mamman Liisa (Halveksien) Noo! Vielähän tässä nyt hiuskarvat ja muut
harjakset... ikää mitatessa! (Äkkiä iloisesti Jorkan edessä, silmiin
katsoen.) Entäs osaatko sinä laulaa sen laulun, jotta: (Laulaa
kiekutellen, laulun mukaan Jorkan edessä hieman lehahdellen kuin
tanssiliikkein. Sävel sama kuin "Nyt kukkivat", mutta laulaa makeammin
jaetut tavut pitkään vetäen:)
Voi, voi su-ua, Akse-eli ju-ulma,
kun Hilma-asi hylkäisit sä-ä!
(Lehahtelee kauvemma.)
Rai... rai... rai!... Akse-eli julma
kun Hilma-asi... Rai... lal... lal-laa!
(Kysyy.) Osaatko laulaa sen?
Jorkka (Pyyhkäisee hatun otsallensa.) En sitä laulua. Mutta Mattilan
Sandran laulun minä osaan. Ja sitte vielä tämän Härmän pojan laulun
kullallensa: (Laulaa reilusti.)
Perkutirallaa, sa sinisilmä tyttö!
Jos tohdit katsoa puukon terää,
niin rakkaus se rinnassa herää.
Mamman Liisa (Ynseästi.) No-o!... Niitä semmoisia on jo nähty ja
syötykin. Mutta (keskeyttää, Pekalle touhukkaasti) Pekka! Otappas
rainta ja mene lypsä lehmät. Minä tästä pyörähdän korjaamassa sen
kärrinpyörän. (Jäähyväisiksi Jorkalle.) No... niin-kuin-niin! (Poistuu
kuin pyrähtäen. Pekka Eevastiina lähtee perässä.)
Jorkka (Itsekseen, ihmetellen.) Sun saamari sitä eukkoa! Siin' on koko
ryökäleen ruusunen!... Mutta entäs täällä oven takana! (Koputtaa
kamarin ovelle.) Kuuleks' sa, tyttö! Joko sull' on henttu! (Koputtaa.)
Eh, Silja! Sil-ja!
Silja (Kamarissa, reilusti.) No enkä vastaa!
Jorkka. Sii-ilja! (Kuuntelee.) Kuule, Silja! Joko ma rakastun sinuun?
Silja (Ynseällä äänellä.) Rakastun! Mokomakin!
Jorkka (Jatkaa omaansa.) Sii-ilja!
Silja (Tiukasti.) Enkä avaa ovea.