Juikurinen (Tulee, vastaan.) Ka!... Rautatienmiehiäkös se tääkin vieras
on?
Jorkka (Rivakasti.) Jooo!... Herrat ja me... Me sitä tehdään
rautatietä.
Juikurinen (Hymyillen) Ka, kukapas sitä muut! Ja vieläkö ollaan mistä
kaukaa niinkuin kotoisinkin?
Jorkka (Tekeytyen) Här-rrmästä ollaan.
Juikurinen. Vai oikein sieltä iletään olla rojauttaa! (Hymyilee.) Ja
sittepä sitä ollaankin niinkuin samoja veljiä, kun kerran sinäkin
näissä rautatien töissä...
Jorkka (Tekeytyy rehenteleväksi.) Veljiäkö! (Lyö olalle.) Ollaanks me
siis veljiä?
Juikurinen. Ka, mitäpäs sitä muuta! Kun on kerran sama ruunu isäntänä.
Jorkka (Yhdellä jalalla, kuin kumarassa, tekeytyen, käsi puukkoa
tapaillen.) Veljiä... perrrr!... Saaks lyödä siis puukolla jo?... Vai?
(Juikurinen hölmistyy.) Osaatkos sinä puukkotappelua? (Käsi valmiina
tupessa kiinni.) Vai?
Juikurinen (Pyyhkii hihallaan suutansa, katsoa muljauttaa, epäröiden.)
Puukkoko!
Jorkka (Muka uhkaavana.) Puukko!... Osaaks sa?
Juikurinen (Vältellen, hieman arkaillen.) Ka, eipä se tää tavallinen
ihminen puukolla pistäen parane. (Rohkaistuu. Viisaasti, pistävästi,
hymyillen.) Sitä kun kellä on päässä pidettävää, millä pistää, niin sen
ei tarvitse pistää tupessa pidettävällä.
Jorkka (Vastauksen viisaudesta alakynteen joutuneena.) Sun saamari...
Juikurinen (Hyvillään, voitokkaan myhäilevänä.) Ka, sanassahan se on
Savon voima.
Jorkka (Rennosti, kuin tappiolle jääntiänsä sotkien.) Jaa... oli mikä
oli ja tuli mikä tuli, mutta... (kuin toiseen asiaan mennen.) Mutta
ruunu se on, joka ruokkii, ja poika, joka puukolla pistää. Ja nyt ajöö,
sanoin Vöyrin tyttö hentullensa. (Poistuu.)
Juikurinen (Yksinään, selviytymisestään hymyillen.) Paholainen!...
Ihankohan tuo tosissaan semmoista hevosenleikkiä laski!
Mikko Siunattu (Saapuu, heittää kantamuksensa penkille.) Siinä häntä
sitte on eväänpuolta. (Puuhailee.) Niin jotta... (kohauttaa housujaan)
jotta kun nyt vain ottaisi ja luistaisi se rautatientyö ja... ja
varsinkin se palkansaanti, kun hän luistaisi, niin eläisi sitä
kerran... tääkin nyt köyhäkin eläisi niinkuin se Latsaruksen rikas mies
otti ja eli. (Tiukentaa remeliään.) Vai kuin sinä arvelet, veli?
(Tiukentaa vieläkin, hokien.) Kuin... kuin sie arvelet, veli?
Juikurinen (Myönnellen.) Ka, ainahan sitä rikkaan kannattaisi röhkiä.
Mikko Siunattu (Vilkkaasti, riisuu kenkää, sitoakseen jalkarievun
paremmin.) Vaikka se tää sinun asia... tää, tuota, naima-asia... kun
hän ei vain ottaisi ja rupeaisi ja... kuin häntä sanoisi... kun hän ei
sotkeutuisi jo alussa tää asia, hylky. (Katsoo kenkään.) Kun se tää
Kerimäen Matikainen... sen ukko Matikais-vainaan poika, ruoja, kun hän
on kanssa ottanut ja tullut ja kuuluu aikovan iskeä silmänsä tähän
niinkuin Liisaan hänkin... se Matikaisen poika... jos olet sattunut
hänestä kuulemaan, hylystä. (Sitoo hattaraansa.) Niin jotta se on tää
naima-asia yleensä epävarma kuin tuo Luojan ilma ottaa ja on
heinäaikana.
Juikurinen (Oudostuu, mutta hymyilee tyynenä.) Elä nyt helkkarissa!...
Ettäkö nyt jo ihan ennen alkua mojauttaisi Matikaisella?... Ja sotkisi
asian?
Mikko Siunattu (Vilkkaasti, kenkiytyä touhuten.) Ka, se on aina kuin
hän ketäkin lykästää... tääkin naiminen, tarkotan, kuin hän lykästää...
Niin jotta, tarkotan... kas kun tuo hattarakin kuluu ja repeytyy,
ruoja... jotta kuka on vilkkaampi, (touhuaa) tuota, niinkuin tässäkin
rakkaudessa kuka on vikkelämpi, niin hän on aina se rikas-mies. (Ryhtyy
kenkää vetämään jalkaansa.) Hän... hän on se rikas... eikä niinkuin se
Latsarus... se köyhä... Niin jotta... (Välillä entistä asiaa toistaen.)
Repiää... repiää hattarahylky... Niin jotta... (Välillä.) Kas tuota
kenkää!... Niin jotta ota nyt, veli, ja ota ja ole se vikkelä. (Kävellä
kepsuttelee nopein, lyhyin askelin, katsellen kontille naulaa. Kuin
itsekseen hokien.) Ole... ole vikkelä... ole vikkelä, veli...
Juikurinen (Raapii korvantaustaansa, hieman harmistuneena.) Se on
perhanan paha pyörä kärrissä... se Matikainen!
Mikko Siunattu (Ripustaa kontin naulaan.) Ka... no... Kuin hän nyt
sitte näkyy... Vaan nyt tule, veli, tule, niin silmätään näitä niinkuin
tään talon viljelyksiä. (Lähteä touhuaa.) Tule... tule, veikkonen... ja
kuin hän sitte näkyy, niin... (tokaisten) niin niin hän sitte on.
(Menee.)
Juikurinen (Mennessään.) Ka, silmätä mojautetaan heitä... niitäkin
maallisia.
Miihkuli (Saapuu Matikaisen kanssa, liikkuu yleensä ja puhelee hyvin
kepsakkana, levittelee usein käsiään, punoo ihmettelevästi päätään
j.n.e.) A vot, veli.. vot Mamman Liisan talo. (Irrottaa laukun
hartioiltaan penkille.) Talo, sanon, veli, talo moinen, että jos kunne
katsot, niin on... Ja eukko itse... eukko, kuule, Matikainen, eukko
kuin (tapailee käsiään levitellen) no, eukko... (turistaa nenäänsä,
peukalon rystysellä nenänsyrjään painaen) eukko, kuule, moinen, jotta
vaikka hänet aisoihin pane, niin on eukkoa siinä. (Kävellä kopsuttelee
puuhaillen.)
Matikainen (On silmäillyt tupaa.) No... Onhan tässä talo.., Talo kuin
talo. (Nostaa vasenta jalkaansa ja vetää pieksunvarren suoraksi,
seisaallaan.) Kun nyt vain onnistuisit puhemiehenä. (Vetää toisen
pieksunvarren suoraksi.) Ja sitte, miten isot tässä ovat nämä konnun
maat?
Miihkuli (Punoo ihmetyksen elein päätään.) Ii-isot... y-ylen isot
ollaan konnun maat... Ja Liisa itse hyvä... ylen hyvä... Ja maat ovat
ylen isot.