Sehän on kaikille tunnettu asia, että Bitter-root vuorien harmaa karhu
on paha karhu. Bitter-root jono on vuoriston rotkoisin osa. Kaikkialla
repivät maata syvät rotkot ja taaja takkuinen aluspensaisto peittää
rinteitä.
Se on hevoselle mahdotonta maata, pyssymiehelle vaikeata, ja siellä on
vaikka kuinka paljon hyvää karhun laidunta. Sen vuoksi siellä on paljon
karhuja ja paljon ansamiehiä.
Könköselät, jolla nimellä Bitter-rootin harmaat karhut tunnetaan, ovat
vilkasta ja hurjaluontoista rotua. Vanha könköselkä tietää ansoista
enemmän kuin puolenkymmentä tavallista ansamiestä; se tietää enemmän
kasveista ja juurista kuin luokka kasvintutkijoita. Se osaa prikulleen
sanoa koska ja juuri mistä kutakin lajia toukkaa tai matoa on
etsittävä, ja yhdestä haiskahduksesta se tietää, pyytääkö mailin päässä
jälkiä seuraava metsästäjä pyssyillä, myrkyllä, koirilla, raudoilla,
vaiko kaikilla näillä neuvoilla. Ja sillä on yksi yleinen ojennusnuora,
joka on metsämiehelle ainaisten yllätysten syy: "Mitä päättänetkin
tehdä, se tee nopeaan ja perusteellisesti." Kun siis ansamies ja
könköselkä kohtaavat toisensa, niin karhu joko paikalla päättää juosta
tiehensä niin kovaa kuin pääsee, taikka hyökätä miehen kimppuun ja
tapella, kunnes voitto on ratkaistu.
"Pahain maitten" karhut eivät tehneet niin: niiden tapana oli pitää
kiinni kunniastaan ja möristä kuin ukkosilma, ja näin metsämiehellä oli
aikaa sinkauttaa murhaava vasamansa; ja vasama on koska tahansa ukkosta
pahempi. Mies voi tottua karjauksiin, jotka maata järistäen ja sääriä
vavistaen kiipeävät siihen pikkuiseen kammioon, jossa hänen rohkeutensa
asuu; mutta karhu ei voi tottua 45-90 rihlan pehmeänokkaiseen luotiin,
ja siinä syy, miksi "Pahain maitten" kaikki harmaat tapettiin
sukupuuttoon.
Metsämiehet ovat siitä oppineet, että ei koskaan voi arvata, mitä
könköselkä tekee; sen he vain tietävät, että minkä se tekee, sen se
tekee äkkiä.
Nämä Bitter-rootin harmaat karhut kaiken kaikkiaan ovat sangen hyvin
ratkaisseet elämän arvotuksen valkoisesta miehestä huolimatta, ja sen
vuoksi ne omissa jylhissä vuoristoissaan yhä lisääntyvät.
Tietysti ei millekään alueelle mahdu kuin oma määränsä karhuja ja liiat
tungetaan pois; ja niinpä erään nuoren heikonlaisen paljasnaamaisen
könköselän kävi vaikeaksi pysyä sillä maalla, jota se harrasti, ja sen
oli pakosta lähteminen maailmalle onneaan etsimään.
Se ei ollut mikään iso karhu, muutoin sitä ei olisikaan pois tungettu;
mutta se oli ollut hyvässä opissa, niin että se pystyi sangen hyvin
muualla toimeen tulemaan. Kuinka se vaelsi alas Salmon River vuorille,
eikä niistä pitänyt; kuinka se kuljeskeli, kunnes joutui Snake
lakeitten okalanka-aitain joukkoon, eikä tietysti voinut sinne jäädä;
kuinka sula sattuma käänsi sen idän suunnalta, jossa puisto olisi ollut
ja tyyssijan tarjonnut; kuinka se päätti kulkea Snake River vuoristoon
ja siellä tapasi enemmän metsästäjiä kuin marjoja, kuinka se kulki
niiden poikki Teton vuorille ja inholla näki allaan Jackson's Hole'n
siirtokunnan, se ei kuulu Vahbin elämäkertaan. Mutta kun tämä
paljasnaama könköselkä kulki Gros Ventre jonon poikki ja Wind Riverin
veden jakajan yli Graybullin latvoille, niin se joutuu juttuumme, aivan
samoin kuin se joutui Meteetseen harmaan karhun maille ja hänen
elämäkertaansa.
Könköselkä ei ollut tavannut ainoatakaan ihmisen merkkiä siitä pitäen,
kuin Jackson's Hole jäi selän taa, ja täällä se oli runsauden maassa.
Se herkutteli kaikkia vuodenajan herkkuja ja ilomielin katseli helppoa
pensaatonta maata, kunnes sattui vastaan Vahbin merkkipuu.
"Syrjäisiltä pääsy kielletty!" tämä sanoi niin selvään kuin taisi.
Könköselkä nousi pystyyn sitä vastaan.
"Tuli ja leimaus! onpas jymy karhu!" Kuonon merkki oli päätä ja kaulaa
korkeammalla Paljasnaaman korkeinta ulottumista. No niin, tavallinen
yksinkertainen karhu tietysti olisi hiljaa hiipinyt pois tämän
keksinnön jälkeen; mutta Paljasnaama tunsi, että vuoret olivat
velvolliset häntä elättämään, eikä toimeentuloa parempaa kuin tämä, jos
vain osasi väistää tuota isoa junkkaria. Se nuuski paikat, piti tarkoin
silmällä, oliko oikea omistaja tulossa, ja söi yhä edelleenkin, missä
vain jonkun herkun tapasi.
Askeleen tai parin päässä tästä pelottavasta puusta oli vanha petäjän
kanto. Bitter-root vuorilla semmoisten kantojen alla usein on
hiirenpesiä, ja Paljasnaama väänsi sen kyljelleen katsoakseen. Ei
siellä ollut mitään. Juurakko vierähti merkkipuuta vastaan. Paljasnaama
ei vielä ollut oikein selvillä, mitä tehdä; mutta sen kekseliääseen
päähän juolahti uusi tuuma. Se käänsi päätään puoleen, käänsi toiseen.
Se katsoa killisteli juurakkoa ja sitten merkkiä pienillä porsaan
silmillään. Sitten se päättävästi nousi juurakolle seisomaan, selkä
puuta vastaan, ja pisti sinne merkkinsä, ainakin pään verran Vahbin
merkkiä korkeammalle. Se kyhni selkäänsä kauan ja kovasti ja kävi
sitten ryvettämässä kurassa päätään ja olkiaan, palasi taas takaisin ja
teki merkin niin isoksi ja väkeväksi, ja niin korkeaksi, ja painostaen
sitä semmoisilla kaarnan raappeilla, ettei sitä ollut mahdollista lukea
muuta kuin yhdellä tavalla -- se oli kauhean suuren tunkeilijan
tappeluvaatimus nykyiselle omistajalle, jonka kanssa hän oli valmis
tappelemaan ratkaisuun saakka, jopa etsimällä etsi tilaisuutta
tapellakseen tämän hyvän maan omistamisesta.
Lieneekö se ollut sattuma, vai lieneekö tarkotuksella tapahtunut,
juurakko ainakin vierähti toiselle puolelle könköselän siltä pois
hypätessä. Paljasnaama asteli kanjonia alaspäin vahtien mitä
valppaimmin, oliko vihollista tulossa.
Ei kauaa viipynytkään, ennenkuin Vahb sattui tunkeilijan jäljille, ja
paikalla sen koko puiston-ulkopuolisen luonnon raivo kiehahti.
Monet mailit se seurasi jälkiä useamman kuin yhden kerran. Mutta pieni
karhu oli yhtä nopea jaloiltaan kuin älyltään sukkela, eikä
näyttänytkään itseään. Se vietävä poikkesi vain joka merkkipaalulle, ja
jos suinkin oli keinoa juonitella, niin että sai oman merkkinsä
korkeammalle pistetyksi, niin se teki sen suurella uholla ja jätti
suuret näkyisät tuntomerkit. Mutta ellei ollut tilaisuutta muuta kuin
rehelliseen tiedonantoon, niin se ei ensinkään lähestynytkään semmoista
puuta, vaan etsi läheltä toisen puun, jonka vieressä oli joko pölkky
tai kivi, jolta kurkottaa.
Siten Vahb piankin huomasi tunkeilijan merkkien olevan hänen omiaan
paljoa korkeammalla -- se oli ilmeisesti hirveä karhu, jota ei edes hän
voinut varmaan tietää voittavansa. Mutta Vahb ei ollut mikään pelkuri.
Hän oli valmis tappelemaan, kunnes asia tuli ratkaistuksi, oli se
mimmoinen tahansa; ja hän kulki maitaan puhki ja poikki tunkeilijaa
etsien. Päivän toisensa jälkeen Vahb häntä haki ja varusteli itseään
tappeluun. Joka päivä hän löysi tunkeilijan jället, ja yhä useammin ja
useammin hän löysi nuo korkeat merkit paljoa yläpuolelta omia
merkkejään. Usein tuuli kantoi hajua; mutta ei koskaan hän saanut sitä
nähdäkseen, sillä ukon silmiä oli alkanut viime vuosina sangen pahasti
hämärtää; vähänkin etäämmät esineet hämmentyivät pöperöksi. Tuo
yhtämittainen uhka tietysti lopulta synnytti Vahbin mielessä
levottomuutta, eipä hän enää ollut nuori, ja hänen hampaansa ja
kyntensä olivat kuluneet ja tylsistyneet. Vanhoissa haavoissa tuntui
kipuja vielä entistäkin enemmän, ja vaikka hän hetken totuudessa olisi
voinut yltyä tappelemaan vaikka kuinka monta ja vaikka kuinka suuria
harmaita karhuja vastaan, niin kuitenkin ainainen pelko, tieto siitä,
että täytyi olla valmiina tappelemaan tuota nuorta hirviötä vastaan
vaikka millä hetkellä, rasitti hänen mieltään ja alkoi jäytää hänen
terveyttään.