IV.

Könköselän elämä oli yhtämittaista valppautta, ainaista valmiutta

juoksemaan, koukkuja tekemään ja keinoja keksimään kohtauksen

välttämiseksi, joka ei voinut sille tietää muuta kuin äkkikuolemaa.

Monta kertaa se jostain lymypaikasta katseli isoa karhua ja vapisi

sitä, ilmaisisiko hänet ehkä tuuli. Monta kertaa sen pelasti sula

häpeämättömyys ja monta kertaa se oli jossain rotkon kolkassa melkein

umpimutkaan joutumaisillaan. Kerran se pelastui vain siten, että

kiipesi ylös pitkää kalliossa olevaa rakoa pitkin, johon ei Vahbin

valtava vartalo olisi mahtunut. Mutta siitä huolimatta se mielettömässä

itsepäisyydessään yhä vain jatkoi puitten merkitsemistä läänissä yhä

laajemmalta ja laajemmalta.

Viimein se haistoi rikkisaunan ja kulki sinne. Se ei käsittänyt sitä

vähääkään. Siihen se ei vaikuttanut niin mitään, mutta olihan ympärillä

kaikkialla omistajan jälkiä. Pahanteon vimmassa könköselkä raapi

lähteeseen kuraa ja sitten kyhnintäpuun nähdessään nousi

kallionpykälälle ja sai siten merkkinsä kokonaista viisi jalkaa Vahbin

merkin yläpuolelle. Sitten se hermostuneena hyppäsi alas ja juoksenteli

ympäri liaten kylpyaltaan ja tarkkaan tähyten, kuullessaan ääntä

alaalta metsästä. Paikalla se oli varuillaan. Ääni tuli lähemmäksi,

sitten tuuli kantoi varman todistuksen, ja kauhistuneena könköselkä

kääntyi ja pakeni metsään.

Se oli Vahb. Hänen terveytensä oli alkanut viime aikoina kangertaa;

vanhat kivut olivat palanneet ja paitsi takareittä alkaneet kolottaa

oikeata olkapäätäkin, jossa vielä istui kaksi pyssynluotia. Hän tunsi

itsensä kovin sairaaksi ja kivuista rammaksi. Onnahdellen, nytkytellen,

hän nousi tutulle penkerelle ja siellä haistoi vihollisen; sitten hän

näki mudassa jället -- hänen silmänsä sanoivat, että ne olivat pienen

karhun jället, mutta hänen silmänsä olivat jo himmeät ja hänen nenänsä,

pettämätön nenänsä sanoi, "nämä ovat sen kamalan ison tunkeilijan

jället". Sitten hän huomasi puun, jossa oli hänen oma merkkinsä, ja

siinä erehtymättä oli vieraan merkki hänen omaansa paljon korkeammalla.

Hänen silmänsä ja nenänsä olivat tästä yksimieliset; vieläpä ne hänelle

sanoivat, että vihollinen oli aivan lähellä, saattoi ilmestyä millä

hetkellä tahansa.

Vahb tunsi itsensä sairaaksi ja kivuista heikoksi. Hän ei ollut

vähääkään sillä päällä, että olisi halunnut vimmattua tappelua. Tappelu

näin epäsuotuisissa oloissa olisi ollut hulluutta. Hoidon tällä kertaa

laiminlyöden hän palasi takaisin ja rinteellä kääntyi pois siitä

suunnasta, johon vieras oli kulkenut -- ja se oli hamasta

penikka-ajasta ensi kerta, kun hän väisti tappelua.

Tämä oli käännekohta Vahbin elämässä. Jos hän olisi vieraan perään

lähtenyt, niin hän olisi tavannut surkean pienen raukan viidenkymmenen

askeleen päässä pelon tuskissa tutisemassa, kaatuneen puun taa

kyykistyneenä, seinällisessä lehdossa kuin luonnon satimessa, ja hän

olisi sen varmasti musertanut. Jos hän edes olisi kylpynsä kylpenyt

niin hänen voimansa ja rohkeutensa olisivat palanneet, ja vaikkeivät

olisikaan, niin ainakin hän olisi ajoissa kohdannut vihollisensa ja

hänen loppuelämänsä olisi ollut toisenlainen. Mutta hän oli kääntynyt

takaisin. Tämä oli hänen elämänsä tienhaara, mutta mistä hän olisi sen

tiennyt?

Ontuen hän meni matkoihinsa, Shoshonien alempien polvekkeitten liepeitä

kierrellen, ja pian taas tapasi tuon kamalan hajun, jonka hän oli jo

vuosikausia tuntenut, mutta jota hän ei ollut koskaan lähtenyt

peräämään eikä päässyt käsittämään. Se oli nyt aivan hänen tiensä

suunnassa, ja hän saapui sitä kohti kulkiessaan pieneen paljaaseen

rotkoon, jonka pohja oli täynnään luurankoja ja tummia esineitä, ja

Vahb ohi kulkiessaan tunsi monen eri eläimen hajun ja sen laadusta

tiesi, että ne makasivat kuolleina tässä puuttomassa, ruohottomassa

rotkossa. Sillä yläpäässä oli kalliossa halkeama, josta virtasi

tappavaa kaasua; näkymättömänä mutta raskaana se täytti tämän pienen

kurun kuin ylitse vuotavan myrkkymaljan, ja alapäästä sitä alati

virtasi pois. Mutta Vahb vain tunsi, että siitä virtaava ilma hänen ohi

kulkiessaan alkoi unettaa ja pyörryttää ja ikäänkuin luotaan torjua,

hän sen vuoksi nopeaan lähti pois ja tunsi iloa uuden kerran

hengittäessään havulle tuoksuvaa tuulta.

Kun Vahb oli ensimäisen kerran päättänyt väistää, niin oli se

seuraavalla kerralla vielä paljon helpompaa; ja seurauksena oli

kahdenkertainen onnettomuus. Sillä jätettyään rikkilähteen suuren

muukalaisen haltuun Vahb tunsi, ettei häntä enää haluttanut sinne

lähteä. Joskus vihollisen jäljille sattuessaan hän taas tunsi

puuskauksen entistä rohkeuttaan. Hän päästi saman ukkosena jyrisevän

mörähdyksen kuin ennen vanhaan ja lähti vaivalla löntystämään jälkiä

pitkin lopettaakseen riidan siihen paikkaan. Mutta hän ei milloinkaan

saanut kiinni tuota salaperäistä jättiläistä, ja luunkolotus, joka yhä

paheni, kun hän oli saunastaan karkotettu, päivä päivältä vähensi sekä

juoksemisen että tappelemisen kykyä.

Joskus Vahb vainusi vihollisensa lähestymisen sattuessaan olemaan

tappelemiseen sopimattomassa paikassa, ja vaikk'ei hän juuri

juossutkaan, niin noudatti hän sentään haluaan päästä jalkaa

pettämättömälle maalle, jossa saattoi voimiaan käyttää. Mutta tämän

paremman maan etsiminen ei koskaan johtanut häntä lähemmäksi

vihollista, sillä tiettyhän se, että etu aina on odottavan puolella.

Toisina päivinä Vahb tunsi itsensä niin sairaaksi, että olisi ollut

mieletöntä panna tappelun kautta kaikki alttiiksi, ja milloin hän taas

jaksoi hyvin tai ainakin vähän paremmin, silloin ei vierasta näkynyt,

ei kuulunut.

Vahb pian huomasi, että vieraan jäljet useimmiten olivat Kauppapuodin

puoleisella, Pineyn länsirinteellä, kaikkein parhailla ruokamailla.

Näitä hän karttoi, milloin ei mielestään ollut tappelukunnossa,

niinkuin luonnollista olikin, ja kun hänellä nykyään aina oli milloin

enemmän, milloin vähemmän kipuja, niin merkitsi se, että paras osa

lääniä sai jäädä vieraalle.

Kului viikkoja. Vahb oli aikonut palata saunaansa, mutta siitä ei

koskaan tullut mitään. Hänen vaivansa kävivät yhä pahemmiksi; paitsi

takakoipea oli nyt oikea olkapääkin rampautunut.

Tappelun odotuksen pitkä jännitys synnytti varovaisuutta, joka oli

muuttumassa peloksi, ja tämä yhdessä voimain riutumisen kanssa alkoi

murtaa hänen rohkeuttaan, niinkuin sen aina täytyykin tehdä, jos

rohkeus perustuu lihasvoimiin. Hänen jokapäiväisenä huolenaan ei nyt

ollut tunkeilijan tapaaminen tappelua varten, vaan väistäminen, kunnes

vähän paranisi.

Siitä ensimäisestä pienestä paosta tuli tällä tavalla ainainen pako.

Vahbin täytyi kulkea Pineyn laaksoa yhä alemmaksi ja alemmaksi

kohtausta välttääkseen. Päivä päivältä väheni ruoka ja viikkojen

vieriessä hän yhä vähemmän kykeni vastustajaa musertamaan.

Lopulta hän eli ja lymyili Ala-Pineyn rannoilla -- niillä samoilla

paikoilla, mihin kerran emo oli hänet vienyt pikkuveikkojen keralla. Se

elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin saman kaltaista kuin sen kammon

päivän jälkeen vietetty. Ehkäpä oli syykin sama. Jos hänellä olisi

ollut oma perhe, niin olisi kaikki voinut olla toisin. Nilkuttaessaan

eräänä aamuna tietään ja etsiessään karuista haapalehdoista vähän

juuria taikka madon syömiä pyynmarjoja, jotka eivät kelvanneet edes

oraville eivätkä metsän kanalinnuille, hän kuuli lännen rinteellä kiven

vierivän metsiin ja vähän myöhemmin tuuli kantoi sitä pelättyä hajua.

Hän kahlasi jääkylmän Pineyn poikki -- ennen aikaan hän olisi hypännyt

-- ja vilusta vedestä nousi kautta jokaisen karvaisen jäsenen vihlovia

tuskia, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan elämän juuriin saakka. Hän

lähti taas pakoon -- minne, kunne? Ei näyttänyt enää olevan kuin yksi

tie -- uudelle karjakartanolle vievä.

Mutta sieltä kuului hälinää jo paljon ennen, kuin häntä vielä voitiin

huomatakaan. Hänen nenänsä, luotettavin ystävänsä, sanoi, "pyörrä

takaisin, pyörrä ja pyri vuorille", ja hän kääntyi takaisin, vaikkapa

sillä uhalla, että siellä kohtaisi pelätyn vihollisen. Vaivalloisesti

hän onnuskeli pitkin Pineyn pohjoisrantaa, pysytellen notkoissa ja

puitten suojassa. Hän koetti kiivetä kallionrinnettä, jota hän ennen

oli täyttä laukkaa juossut. Puolivälissä jalka petti ja hän vieri alas

juurelle saakka. Pitkä kierros oli nyt ainoa tie, sillä pois piti

päästä -- pois, pois. Mutta minne? Ei näyttänyt olevan muuta neuvoa

kuin jättää pelätylle vieraalle kaikki maat.

Ja tuntien, sen verran kuin karhu voi tuntea, että hän vihdoinkin oli

kukistettu, voitettu, valtaistuimelta syösty, että hänet oli omista

maistaan karkottanut toinen niin voimakas karhu, ettei sen kanssa ollut

tappeluun rupeamista, hän kääntyi läntistä haaraa nousemaan, ja arpa

oli heitetty. Väki ja nopeus olivat hylänneet hänen muinoin voimalliset

jäsenensä; kolme vertaa enemmän aikaa kuin ennen kysyi nyt jokaiselle

tutulle harjanteelle kiipeäminen, ja kulkiessaan hän vähän väliä katsoi

jälkeensä, ajettiinko takaa. Korkealla pienen latvahaaran lähteitten

takana kokosivat Shoshonet kalpeina ja luotaan torjuvina; siellä ei

ollut vihollisia ja puisto kaikkineen oli niiden takana -- pois, pois

piti päästä. Mutta hänen kiivetessään tutisevin raajoin ja lyhyin

epävarmoin askelin länsituuli toi löyhkän kuoleman rotkosta, tuosta

kamalasta pienestä kurusta, jossa kaikki oli kuollutta, ilma itsekin

kuolettavaa. Se oli aina tavannut inhottaa häntä ja karkottaa luotaan,

mutta nyt Vahb tunsi, että se oli sanoma hänelle; se veti häntä

puoleensa. Se oli hänen pakoreitillään ja verkalleen hän laahusteli

sitä paikkaa kohti. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes seisoi

kalliokynnyksellä. Korppikotka, joka oli laskeutunut alas syömään

erästä uhreista, oli paraillaan horroksiin vaipumassa koskemattomalle

raadolle. Vahb kohotti tuuleen ison harmaakarvaisen kuononsa ja pitkän

valkoisen partansa. Se haju, jota hän oli ennen vihannut, oli nyt

puoleensa vetävä. Ilma tuntui omituisen purevalta. Hänen ruumiinsa

kaipasi sitä nyt. Sillä se näytti vaimentavan hänen tuskiaan ja se

lupasi unta, samoin kuin oli tehnyt sinä päivänä, jona hän ensi kerran

näki tämän paikan.

Syvällä hänen allaan oikealla ja vasemmalla ja kaikkialla, niin

pitkältä kuin silmä kantoi, oli se suuri valtakunta, joka kerran oli

ollut hänen; jossa hän oli niin monta vuotta elänyt voimansa

mahtiaikana; jossa ei kukaan ollut uskaltanut tulla häntä silmästä

silmään katsomaan. Ei koko maan piirissä voinut olla kauniimpaa

näköalaa. Mutta Vahb ei ajatellut sen kauneutta; hän vain tiesi, että

siinä maassa oli hyvä elää; että se oli ollut hänen, mutta että se nyt

oli mennyttä, sillä mennyt oli hänen voimansa ja hän itse pakolaisena

etsimässä paikkaa, kussa saisi levätä ja olla rauhassa.

Poikki Shoshonien kulki tosin puiston tie, mutta sinne oli pitkä, ylen

pitkä matka, ja epätietoinen oli pitkän epätietoisen matkan pää. Ja

miksi niin kauas? Täällä tässä pienessä rotkossa oli kaikki, mitä hän

etsi; täällä oli rauhaa ja tuskatonta unta. Hän tiesi sen; sillä hänen

nenänsä, hänen aina erehtymätön nenänsä sanoi, "_tänne! tänne nyt_!"

Hän seisahtui hetkeksi portille ja hänen seistessään tuulen tuomat

höyryt alkoivat salaisen työnsä. Viisi oli hänen elämänsä uskollista

vartijaa, ja paras ja luotettavin niistä kimmautti selkosten selälleen

sen portin, jota se oli niin kauan vartioinut. Hetkisen Vahb vielä

seisoi ja epäili. Hänen elinaikainen oppaansa oli nyt vaiennut,

vahtipaikkansa jättänyt. Toisen vaiston hän tunsi itseään opastavan.

Erän enkeli se seisoi siellä, pienessä laaksossa, ja nyökkäsi. Vahb ei

ymmärtänyt. Hänellä ei ollut silmää näkemään kyyneltä, joka oli enkelin

silmässä, eikä säälin hymyä, joka varmaan oli hänen huulillaan. Hän ei

edes nähnyt enkeliä. Mutta hän tunsi hänen nyökkäävän ja nyökkäävän.

Vanha rohkeus kuohahti harmaan karhun karkeassa rinnassa. Hän kääntyi

tieltä siihen pieneen rotkoon. Kalman höyryt tunkeutuivat hänen

mahtavaan rintaansa, täyttivät sen ja kiehahtivat hänen valtaisissa

sankarijäsenissään, kun hän rauhallisesti kävi levolle kiviselle

ruohottomalle permannolle ja hiljalleen nukkui, niinkuin sinä ammoisena

päivänä emonsa syleilyyn Graybullin rannalle.