On jo kulunut paljon vuosia siitä, kun viisas hallitus erotti
Yellowstonen latvavedet ainaiseksi luonnon pyhätöksi. Tämän suuren
ihmemaan rajoissa oli toteutettava runoilijakuninkaan ihanne, eikä
kenenkään pitänyt siellä tehdä pahaa eikä pelottaa. Ei linnuille eikä
maaeläimille saa tehdä väkivaltaa, kirvestä ei saa kuljettaa näihin
aarniometsiin ja joet saakoot ainiaan juosta tehtailta ja kaivoksilta
rauhassa. Kaikkien tulee siellä todistaa, että semmoista oli Länsi
ennen valkoisen miehen saapumista.
Luonnon varassa elävät eläimet sangen pian keksivät tämän kaiken. Ne
pian oppivat tietämään tämän aitaamattoman puiston rajat, ja ne
esiintyvät, kuten jokainen tietää, aivan toisen luontoisina sen
pyhitetyllä alueella. Ne eivät enää karta ihmisen kasvoja, ne eivät
häntä pelkää eivätkä käy hänen kimppuunsa, ja toisiaankin kohtaan ne
ovat suvaitsevaisempia tässä suojan maassa.
Rauha ja runsaus ovat maallisen hyvyyden kukka; löydettyään ne täältä
luonnonvaraiset eläimet joukolla keräytyvät ympärysmaasta tähän
puistoon, eikä niitä missään muualla näe niin kosolta.
Karhuja on runsaasti varsinkin Lähdehotellin seuduilla. Metsässä on
neljännesmailin päässä tasainen avopaikka, johon hotellin
taloudenhoitaja joka päivä toimittaa karhuille kaikki ruuanjätteet, ja
se mies, jonka tehtävänä tämä on, on karhupitojen edeskäypä. Joka päivä
nämä pidot pidetään, ja joka vuosi tulee yhä enemmän karhuja
pitovieraiksi -- Nykyään on tavallista, että siellä samalla haavaa
näkee kaksikintoista karhua herkuttelemassa. Niitä on joka lajia --
mustia, ruskeita, kanelinkarvaisia, harmaita, hopearipsiä, könköselkiä,
isoja ja pieniä, perheitä ja yksin kulkijoita, ympärillä olevan laajan
maan kaikista osista. Kaikki näyttävät olevan selvillä siitä, ettei
väkivalta minkäänlainen ole puistossa luvallista, ja julmimmatkin
niistä ovat siellä ottaneet uudet tavat. Vaikka tämän valitun tyyssijan
alueella vaeltelee kymmenittäin karhuja ja vaikka ne toisinaan
keskenään tappelevat, niin ei ainoakaan ole vielä ihmiselle pahaa
tehnyt.
Vuosi vuodelta ne ovat tulleet ja menneet. Ohi kulkevat matkailijat
näkevät ne. Hotellin väki tuntee hyvin monta niistä. He tietävät niiden
ilmestyvän joka kesä sillä lyhyellä ajalla, minkä hotelli on avoinna,
ja taas katoavan, eikä kukaan tiedä, mistä ne ovat tulleet, minne
menevät.
Eräänä päivänä Palette Ranshin omistaja kulki puiston läpi.
Oleskellessaan Lähdehotellissa hän kävi karhujen pitosalissa parhaana
ruoka-aikana. Siellä oli monta mustaa karhua mässäämässä, mutta kaikki
ne väistyivät valtavan hopearipsen harmaan karhun tieltä, joka
auringonlaskun aikaan ilmestyi paikalle.
"Tuo", sanoi se mies, joka oli oppaana, "on puiston suurin harmaa
karhu; mutta se on rauhallista lajia, Herra tiesi, miten muutoin
kävisikään".
"Tuoko!" sanoi karjakartanon omistaja hämmästyneenä harmaan karhun
astua löntystäessä lähemmäksi ja haahmoutuessa heinäkuormana pitosalin
honkapylväikössä. "Tuoko! Ellei tuo ole Meteetseen Vahb, niin en ole
ikänäni karhua nähnyt! Kyllä kai, ei ole sen pahempaa harmaata hirsiä
vieritellyt Big Hornin rinteillä."
"Se ei ole mahdollista", sanoi toinen, "sillä se on täällä joka kesä
heinäkuussa ja elokuussa, enkä minä luule sen asuvan niin kaukana".
"Eihän vain, juuri se vahvistaa asian", sanoi karjakartanon omistaja;
"heinäkuu ja elokuu ovat juuri se aika, jolloin sitä ei näy meidän
maillamme; ja näettehän itsekin, että se on takajalaltaan vähän rampa
ja on menettänyt vasemmasta etukämmenestään kynnen. Nyt minä tiedän,
missä se kesät kuhnustelee; mutta en minä luullut sitä vanhaa junkkaria
niin viisaaksi, että se ymmärtää olla siivolla vieraissa käydessään".
Tämä suuri harmaa karhu tuli hotellissa sangen hyvin tunnetuksi
seuraavina kesäkausina. Vain yhden kerran se käyttäytyi todella
huonosti ja sekin tapahtui samana kesänä, jona se ensi kerran ilmestyi,
ennenkuin se vielä oli puiston tapoihin perehtynyt.
Se astua tallusti eräänä päivänä hotelliin ja kiipesi pääovesta sisään.
Salissa se kohotti pystyyn koko kahdeksan jalan vartalonsa vieraitten
kauhistuneina paetessa; sitten se käveli hotellin konttorihuoneeseen.
Konttoristi sanoi: "All right; jos te tarvitsette tätä huonetta enemmän
kuin minä, niin saatte kai sen", hyppäsi tiskin yli ja sulkeutui
sähkölennätyshuoneeseen lennättääkseen puiston ylitarkastajalle: "Vanha
harmaa paraillaan konttorissa, aikoo ruveta hotellia pitämään; saammeko
ampua?"
Vastaukseksi tuli: "Ampuminen kielletty puistossa; käyttäkää ruiskua."
Se tehtiinkin ja se oli karhulle niin täydellinen yllätys, että sekin
loikkasi tiskin yli ja kapaisi takatietä käpälämäkeen kalisevin kynsin
ja raskaasti lönskyvin askelin. Se meni kyökin kautta ja mennessään
koppasi lehmän puoliskosta paremman puolen eväikseen.
Tämä oli ainoa kerta, jolloin Vahbin tiedettiin olleen pahanteossa,
vaikka toinen karhu kerran houkutteli hänet rauhan rikkomaan. Se toinen
oli kookas musta karhu, naaras, joka oli ilkitöistään tunnettu. Tällä
naaraalla oli kurja kivulloinen penikka, josta se oli kovin ylpeä --
niin ylpeä, että se unohti omat tapansa ja haki rettelöitä sen vuoksi.
Ja samoin kuin kaikki hemmotellut lapset, tämäkin oli syypää paljoon
vihamielisyyteen. Emo oli niin iso ja vihainen, että se teki mitä
tahtoi kaikille muille mustille karhuille, mutta kun se yritti ajaa
pois vanhan Vahbinkin, niin se sai tämän kämmenestä läimäyksen moisen,
että kieri maassa kuin jalkapallo. Vahb lähti perään ja olisi muijan
tappanut, tämä kun oli rikkonut puiston rauhan, mutta se pääsi
pakenemaan puuhun, jonka latvasta sen surkea pieni penikka hädissään
parkui täyttä kurkkua. Siihen se juttu päättyi; sen koommin ei musta
karhu mennyt Vahbin tielle, ja tämä sai rauhallisen ja mallikelpoisen
karhun maineen. Useimmat ihmiset luulivat hänen tulleen joltain
etäiseltä vuorelta, jolla ei ollut pyssyjä eikä ansoja tylyä mieltä ja
kostonhimoa kehittämään.