Vuoret vierivät. Vahb ei enää kasvanut isommaksi -- ei ollut
tarvettakaan, -- mutta hän muuttui valkoisemmaksi, äreämmäksi ja
vaarallisemmaksi. Hänen lääninsä oli nyt suunnattoman laaja. Joka
kevät, talvimyrskyjen kaadettua ilmotustaulut, hän kiersi ja uudisti
ne. Se tapahtui luonnostaan, sillä ravinnon niukkuus ennen kaikkea
pakotti häntä kulkemaan kautta alueensa. Siihen aikaan vuotta oli
paljon savilätäköitä, ja nahkan syyhyessä talviturkin aljettua
karvaansa luoda tuntui viileä märkä savi sangen hyvältä, ja hyvän
kyhninnän suloinen syyhy oli erinomaisimpia nautinnoita, mitä hän
tiesi. Mikä siis syy lieneekin ollut, tulos oli aina sama; merkit
uudistettiin joka kevät.
Lopulta Palette Ranshin väki karjoineen saapui Ala-Pineyllekin ja
miehet tutustuivat sen "vanhaan rumaan vaariin". Lehmäin merkitsijät
hänet nähdessään sanoivat, "ettei heiltä ollut karhuja hukassa ja että
oli parasta väistyä tämän tieltä ja antaa sen hoitaa omat asiansa."
Ne eivät häntä usein nähneet, vaikka hänen polkujaan ja merkkitaulujaan
oli kaikkialla. Mutta tämän karjaleirin omistajan, synnynnäisen
metsämiehen Eversti Pickett hänelle kertoi jonkun verran vanhan karhun
elämänvaiheita ja harrasta mielenkiintoa Vahb herätti, itse hän sai
selville enemmän, kuin eversti milloinkaan tiesi.
Hän sai selville, että Vahbin lääni etelää kohti ulottui aina
Ylä-Wigginsin haaraan saakka, pohjoista kohti Haisevalle vedelle
ja Meteetseestä Shoshoneihin. Hän huomasi Vahbin tietävän
karhunpyydyksistä enemmän kuin useimmat pyytäjät; että hän joko kulki
niiden sivu, taikka repäisi auki täkytarhan toisen pään ja veti täyn
pois rautain lähelle menemättä, ja että Vahb toisinaan joko sattumalta
tai tahallaan laukaisi ansan yhdellä niistä paaluista, joista täkytarha
oli rakennettu. Tämä karjakartanon omistaja niinikään sai selville,
että Vahb katosi hänen mailtaan joka vuosi kesäkuumaksi yhtä
olemattomiin kuin joka talvikin makuuajakseen.