Löydettiin sitten hyvää kultaa Ylä-Meteetseen varrelta. Kullankaivajia
tuli ja kaksittain kulki vuorenkukkulain keskellä maata tonkien ja
pienet purot pilaten -- harmaapartoja vanhoja miehiä enimmäkseen, jotka
olivat eläneet elämänsä vuoristossa ja itse hitaasti muuttuivat
harmaiksi karhuiksi. Kaikkialla he kaivoivat ja kuopivat, eivät hyviä
ravitsevia juuria, vaan tuota hohtavaa keltaista hiekkaa, joka ei
kelvannut syödä; eläen harmaakarhun elämää, pyytämättä muuta kuin saada
rauhassa kaivaa.
He näyttivät ymmärtävän harmaan Vahbin. Kun ensi kerran tavattiin, niin
Vahb nousi takajaloilleen ja ilkeät viheriät tulet alkoivat vilkkua
hänen pienissä silmissään. Vanhempi miehistä sanoi toverilleen.
"Anna sen olla, niin se ei tee mitään."
"Voi kuin on kamalan suuri!" vastasi toinen hermostuneesti.
Vahb oli hyökkäämäisillään, mutta mikä lienee pidättänyt -- se oli
jotain, joka ei kuulunut hänen aistimiinsa, joka tuntui vain niiden
alallaan ollessa; se oli jotain, joka miehessä ja karhussa on hänen
viisauttaan viisaampaa ja joka viittaa tietä hämärän ja mutkailevan
tien jokaisessa epätietoisessa haarassa.
Vahb ei tietenkään ymmärtänyt, mitä miehet sanoivat, mutta hän tunsi,
että tässä oli jotain erilaista. Ihmisen ja raudan oli haju, mutta
se ei ollut samaa raivostuttavaa laatua, ja tästä puuttui se pistävä
haju, joka aina vaan johti hänen mieleensä penikka-ajan synkät päivät.
Miehet eivät liikkuneet, jonka vuoksi Vahb vain mörähti maanalaisen
mörähdyksen, laskeutui taas neljälle jalalle ja meni menojaan.
Myöhään samana vuonna Vahb taas sattui kohtaamaan sen ruskeakuonon
mustan karhun. Kuinka se karhu aina vaan pieneni! Vahb olisi nyt voinut
yhdellä läimäyksellä nakata sen Graybullin toiselle rannalle.
Mutta musta karhu ei jäänyt sitä voimankoetusta odottamaan. Se kiikutti
lihavan typykän ruumiinsa puuhun niin sukkelaan, että ähkä pääsi. Vahb
ulottui nyt maasta yhdeksän jalkaa korkealle ja yhdellä raapauksella
hän valtavilla kynsillään repäisi pois kaarnan aina hohtavaa valkoista
puuta myöden ja melkein maahan saakka; ja musta karhu kauhusta värisi
ja uikutti, kun niitten kamalien kynsien raavinta kiiti puuta pitkin ja
siitä sen selkärankaan hirvittävän sanomansa keralla.
Mitä tämän mustan karhun näkeminen Vahbissa herätti? Ylä-Pineynkö kauan
unhotettuja muistoja; ruokaisen metsämaanko mietteitä?
Musta oli kavunnut niin korkealle kuin pääsi ja Vahb jätti sen
sinne värisemään, ja ilman sen selvempää tarkotusta hän itse samosi
Ylä-Meteetseen äyräitä alas Graybullille, Rimrock vuoren lievettä
kiertäen; ja yhä edelleen vain, kunnes hän monta tuntia myöhemmin
huomasi olevansa Ala-Pineyn hirsimurroksessa ja muinoisten marjain ja
muurahaisten keskellä.
Hän oli aivan unohtanut, kuinka mainio maa tämä Piney oli: yllin kyllin
ruokaa, ei kullankaivajia missään jokia turmelemassa, ei metsämiehiä,
mitä silmällä pitää, ei sääskiä eikä kärpäsiä, vaan runsaasti aukeita
päivärinteitä ja suojaisia metsiä, takana korkeita jyrkkiä kallioita
kylmempiä tuulia pois kääntämässä.
Eikä siellä ollut vakinaista harmaata karhuakaan asukkaana, ei edes
maata kiertävistä merkkiä, ja ne mustat karhut taas, jotka maan
omistivat, eivät tulleet lukuun.
Vahb oli vallan hyvillään. Hän kieritteli mahtavaa ruhoaan vanhassa
puhvelin piehtaroimakuopassa ja kohoten kahdelle jalalle puuta vastaan
siinä paikassa, missä Piney kanjoni eroo Graybull kanjonista, pani
siihen merkkinsä runsaat kahdeksan jalkaa maasta.
Seuraavina päivinä hän kuljeskeli yhä kauemmaksi ja kauemmaksi
Shoshonien rosoisten kukkulain keskelle ja sitä myöden kuin kulki, sitä
myöden maata anasti. Monen mustan karhun merkkipuita hän löysi, ja jos
ne olivat pieniä kuivaneita puita, niin hän yhdellä valtavan kämmenensä
läimäyksellä mursi ne rytisten maahan. Jos ne olivat tuoreita, niin hän
pani omat merkkinsä entisten merkkien päälle ja paremmaksi vakuudeksi
vielä repi kuoren varpaittensakin suurilla kynsikuokilla.
Ylä-Piney oli niin kauan ollut mustien karhujen aluetta, että oravat
olivat lakanneet tallettamasta varastojaan onttoihin puihin, ne
käyttivät nyt laakojen paasien alustiloja, josta mustat karhut eivät
voineet niitä saada; Vahbille tämä sen vuoksi oli runsauden maa:
mäntymetsässä joka neljäs tai viides paasi oli oravan tai maaoravan,
tsipmunkin, vilja-aitan katto, ja jos pikku omistaja sattui siellä
olemaan, kun hän käänsi paaden kyljelleen, niin tuntoaan vaivaamatta
Vahb litisti sen kämmenellään ja pisti poskeensa omain varastojensa
herkulliseksi palan painimeksi.
Ja minne Vahb meni, sinne se teki merkkipaalunsakin:
_Syrjäisiltä pääsy kielletty!_
Se oli puihin kirjotettu niin korkealle, kuin hän ulottui, ja jokainen,
joka siihen tuli, ymmärsi hajun ja karvain olevan suuren harmaan
Vahbin.
Jos emo olisi kyllin kauan elänyt häntä opettaakseen, niin Vahb olisi
tiennyt, että semmoinen maa, joka keväällä on hyvä, voi kesällä olla
huono. Vahb vasta vuosien kokemuksen kautta sai selville, että on
parasta kerrassaan muuttaa maata vuodenaikain mukaan. Aikaisin keväällä
Cattle ja Elk vuoristot talven tappamine raatoineen tarjoavat runsaat
juhla-ateriat. Alkukesästä paras laidun on lämpimillä mäenrinteillä,
joilla kasvaa kamassiaa ja intiaaninaurista. Loppukesästä ovat
jokilaakson marjapensaat hedelmiä täynnään ja syksyllä oli
ketrimetsissä hyvä tilaisuus lihottautua talveksi. Siten hän joka vuosi
levitti aluettaan. Hän ei tyytynyt siihen, että karkotti mustat karhut
Pineyn ja Meteetseen varsilta, vaan vieläpä kulki vedenjakajankin
poikki ja tappoi sen vanhan junkkarin, joka kerran oli karkottanut
hänet Kauppapuoti-laaksosta. Ja hän myös piti, mitä oli vallannut,
kerrankin hajotti kokonaisen siirtolais-leirin, joka Keski-Meteetseen
varsilta haki karjatalon paikkaa; hän säikytti hevoset karkuun ja
käänsi mullin mallin koko leirin. Ja siten kaikki eläimet, ihminen
niitten mukana, tulivat tietämään, että koko matka Frank's Peakista
Shoshonen vuorenpolvekkeihin saakka oli semmoisen kuninkaan maata, joka
hyvin kykeni sitä puolustamaankin, ja että tämän kuninkaan nimi oli
Meteetseen Vahb.
Jokainen Jumalan luoma, jonka voimat ovat niin suuret, ettei sen
tarvitse pelätä julkihyökkäystä, helposti unohtaa, mitä on oppinut.
Mutta Vahb ei koskaan unohtanut niitä varhaisia kokemuksia, joita
hänellä oli raudoista ollut. Hän piti ohjeenaan, ettei koskaan
lähestyisi tuota ihmisen ja raudan hajua, ja siinä syy, miks' ei hän
koskaan enää tarttunut.
Niin hän eli yksinäistä elämäänsä ja samoili vuorilla, nakellen paasia
ympärilleen kuin kiven mukuloita ja valtavia puurunkoja kuin kalikoita
jokapäiväistä ruokaansa etsiessään. Ja vuorilla ja laaksoissa joka
eläin oppi pian tuntemaan Vahbin ja häntä pelkäämään, tuota aikanaan
takaa ajettua vainottua penikkaa. Ja useampi kuin yksi musta karhu sai
hengellään maksaa tuon toisen ammoiset pahat teot. Ja moni häjy ilves
sen edellä paeten nousi puuhun, ja jos puu oli kuivanut, niin Vahb
raastoi sen maahan, ja puu ja ilves ruhjoutuivat mäsäksi.
Sankakaulainen orikin, villihevoslauman johtaja, näki kerrankin
viisaimmaksi antaa tietä. Suuret harmaat metsäsudet ja vuoripantterit
niinikään heittivät äsken kaatamansa otuksen ja synkän pelon valtaamina
hiipivät syrjään Vahbin ilmestyessä. Ja jos hänen astua löntystäessään
marunaa kasvavan jokilakean poikki ja pelottaessaan antiloopit kuin
lintukarjan edellään pakenemaan, sattui tielle ilmestymään jäntterä
sonnimullikka, joka oli viisaaksi liian nuori ja pelkuriksi liian iso,
niin Vahb mäsäsi sen kallon jättiläiskäpälänsä yhdellä läimäyksellä ja
teki sille saman, mitä silloin jo monta aikaa takaperin lehmä oli
aikonut hänelle tehdä.
Harvoin maaemo unohtaa omilleen varata kahdet maljat, toisen katkeran,
toisen metisen. Juokoot niistä vähän tai paljon, mutta tasan on juotava
molempia. Helppo on vuorelta alas laskea, mutta sama matka on sen
päälle taas kiivettävä. Nuoren iän kolhivat koetukset olivat
rakentaneet Vahbin mahtavan rungon. Häneltä oli kielletty kaikki
harmaankarhun tavalliset elämänilot, mutta _voimaa_ annettu enemmän
kuin kahdenkertainen osa.
Siten hän eli vuoden toisensa jälkeen, puolison tai kumppanin
lauhduttamatta, synkkänä mitään pelkäämättä, valmiina tappelemaan,
mutta muuta pyytämättä, kuin saada olla rauhassa -- aivan rauhassa.
Hänellä oli synkässä elämässään yksi ainoa kiihkeä ilo -- verrattoman
voiman pysyvä riemutunne -- tuo pieni, mutta koskaan pettämätön ilon
sykähdys, kun vihollinen kaatui ruhjottuna ja hervottomana, taikka
halkeilevat paadet iskivät tulta ja poukkuivat hänen niitä vastaan
kääntäessään ihmeellisen voimansa täyden mitan.