Eräänä päivänä Vahb pitkän poissaolon jälkeen saapui lääninsä alempiin
osiin ja hämmästyksekseen näki senkaltaisen puisen pesän, joita ihmiset
itselleen rakentelevat. Kiertäessään tuulen alle hän tunsi sen haisun,
joka nykyään aina sai hänet raivostumaan, ja seuraavassa tuokiossa hän
kuuli kovan paukauksen ja tunsi pistävän iskun vasemmassa
takajalassaan, siinä samassa, joka oli vanhastaan kankea. Hän pyörsi
ympäri ja paraiksi näki miehen juoksevan äsken rakennettua mökkiä
kohti. Jos laukaus olisi sattunut olkaan, niin Vahb olisi ollut
saatuna, mutta siihen se ei sentään sattunut.
Valtavat käsivarret, jotka paiskoivat hirsiä kuin luudanvarsia,
kämmenet, jotka yhdellä kopauksella ruhjoivat seudun suurimmankin
sonnin, kynnet, jotka vuoren kyljestä repivät mahtavia paasia -- mitä
ne huolivat murhaavasta rihlastakaan!
Kun kumppani illalla palasi kotiin, niin hän löysi sen miehen mökin
punertavalta lattialta. Ulkoa tulevat veriset jället ja sanomalehdestä
leikatun novellin taa vapisevalla kädellä kyhätty kirjotus kertoivat
tapauksen.
_Tämän teki Vahb. Minä näin sen lähteellä ja haavotin sitä. Minä koetin
päästä katolle, mutta se sai kiinni. Hyvä Jumala kuinka minä kärsin!
Jakk._
Sehän oli oikeus ja kohtuus. Ihminen oli tunkeutunut karhun maahan, oli
koettanut tappaa karhun, ja olikin oman henkensä menettänyt. Mutta
Jakin toveri vannoi tappavansa sen karhun.
Hän lähti jäljille ja seurasi niitä kanjonille ja kulki siellä
ristiin rastiin ja metsästeli päivän toisensa jälkeen. Hän asetti
täkyjä ja viritti rautoja ja kuuli vihdoin eräänä päivänä _rojauksen,
kalin-kolin, pupamm_, kun valtava paasi poukkui rinnettä pitkin
jonnekin metsään säikyttäen pari hirvieläintä, jotka liehuivat pois
kuin takkiaisuntuva. Miller aluksi luuli sitä vuorenrepeämäksi;
mutta pian hän älysi, että se oli Vahb, joka oli vierittänyt kiven
saadakseen sen alta vain pari kolme muurahaista.
Tuuli ei ollut tietoa vienyt, ja Miller, pensaitten lomitse tähyten,
näki ison karhun syövän, vasenta takajalkaansa säälitellen ja itsekseen
äreästi möristen, kun sitä uuden kerran vihlaisi. Miller etsi tukea ja
ajatteli, "nyt tulee kuolema, ellei mene aivan päin mäntyä." Hän
vihelsi terävään, karhu jähmettyi liikkumattomaksi, ja sen seistessä
korvat hörössä mies osuutti päähän ja laukaisi.
Mutta juuri sillä hetkellä liikahti iso pörhöinen pää, vimmastuttava
naarmu vain tuli, savu ilmaisi miehen paikan ja harmaa töytäisi
vihaisesti, kolmen jalan kiireellä tavottamaan vihollistaan.
Miller pudotti pyssynsä ja kiikutti itsensä keveästi puuhun, ainoaan,
mitä oli suurta sillä paikalla. Vahb suotta raivosi runkoa vastaan. Se
repi kaarnan hampaillaan ja kynsillään; mutta Miller oli turvassa,
saamattomissa. Kokonaista neljä tuntia harmaa vahti, sitten heitti ja
verkalleen poistui pensaihin, kunnes katosi näkyvistä. Miller piti sitä
puusta silmällä ja vielä sen jälkeen odotti lähes tunnin ollakseen
varma siitä, että karhu oli mennyt. Sitten hän laskeutui maahan, otti
pyssynsä ja lähti mökilleen. Mutta Vahb oli viekas; hän oli vain ollut
poistuvinaan ja sitten hiljaa hiipinyt takaisin väjymään. Heti kun mies
oli poistunut puun luota siksi kauas, ettei voinut sen luo palata, niin
Vahb hyökkäsi hänen jälkeensä. Haavoistaan huolimatta karhu liikkui
nopeammin. Neljännesmailin päässä -- no niin, Vahb teki miehelle juuri
saman, mitä tämä oli vannonut hänelle tekevänsä.
Kauan aikaa perästä päin ystävät löysivät pyssyn ja asiaksi asti
muutakin.
Meteetseen uudismökki sai lahota. Sitä ei käytetty koskaan sen jälkeen,
sillä ei ketään haluttanut lähteä maahan, jossa oli vähän houkutuksia
ilmeisen pahan onnen ja kirouksen vastapainoksi ja jossa niin hirveä
harmaakarhu oli alati sotapolulla.