Kaikella on omituinen hajunsa, jos vain on nenää haistaa. Vahb oli
opiskellut hajuja koko elämänsä ja vuoristossa tunsi useimpien
merkityksen. Jokainen haju oli kuin ääni, joka hänelle puhui; ja se oli
vielä paljon parempikin kuin ääni, sillä tietäähän vaikka kuka, että
hyvä nenä on etevämpi kuin silmät ja korvat yhteensä. Ja jokainen
näistä lukemattomista äänistä yhtä mittaa huuti, "täällä ja tämmöinen
minä olen".
Katajanmarjoilla, kiulukoilla, mansikoilla, kullakin oli lempeä vieno
pikkuäänensä, joka kutsui, "täällä me -- marjat, marjat".
Suurilla ketrimetsillä oli vahva kauas kantava ääni, "täällä me,
ketrimännyt", mutta tullessaan aivan niiden keskelle Vahb kuuli
ketrikäpyjen vienon houkutuksen, "täällä me, ketrikävyt".
Ja toukokuussa kamassiapientaret tuulen tullessa oikealta taholta
lauloivat kuin lauluseura: "kamassiapientaria, kamassiapientaria."
Ja niiden sekaan tullessaan hän erotti kunkin äänen erikseen. Kullakin
juurella oli oma pieni sanansa kuiskattavana hänen nokkaansa: "Tässä
minä, iso kamassia, mehevä ja kypsä", tai kimakka pikkuääni: "Tässä
minä, nahkea pikku mukula, kehno, kelvoton."
Ja syksyllä leveät mehevät ruskosienet isoon ääneen kutsuivat, "minä
olen lihava terveellinen tatti", ja myrkyllinen kärpässieni luikkasi,
"minä olen kärpässieni. Jätä minut rauhaan, taikka kellistyt
kipuvuoteelle". Ja lauloivathan laulunsa kanjonin partaan keijumaiset
kellokukatkin, yhtä hienon kuin niiden rihmavarsi oli ja yhtä vienon
kuin niiden sulokin; mutta hajujen vartija oli oppinut jättämään ne
omaan arvoonsa, sillä ne ja miljoona muita samankaltaisia olivat
Vahbille yhdentekevät.
Ja näin jokainen elävä olento, joka liikkui, ja joka kukka, joka kasvi,
ja joka kallio ja kivi ja maanpäällinen muoto kertoi tarinansa ja
kuiskasi vähät viestinsä hänen nokkaansa. Päivällä ja yöllä, sumussa ja
selkeällä iso kostea kuono kertoi hänelle enimmät siitä, mitä
hän tahtoi tietää, taikka sivuutti joutavina semmoiset, jotka eivät
mitään merkinneet, ja yhä enemmän ja enemmän hän kävi siitä
riippuvaiseksi. Vaikka hänen silmänsä ja korvansa yhdessä ilmottivat
niin ja niin, niin ei hän sittenkään uskonut, ennenkuin nenäkin sanoi,
että "niin, aivan oikein".
Mutta näitä ihminen ei käsitä, sillä nenänsä esikoisoikeuden hän on
myynyt saadakseen asua kaupungeissa.
Satoja hajuja oli Vahbille mieluisia, tuhansia joutavanpäiväisiä,
sangen monta oli vastenmielistä ja jotkut saivat hänet vallan
raivostumaan.
Hän oli usein huomannut, että jos kävi länsituuli hänen ollessaan
Pineyn kanjonin yläpäässä, niin tuntui omituista uutta hajua. Toisina
päivinä hän ei välittänyt siitä, toisina se häntä iljetti; mutta hän ei
koskaan lähtenyt sitä peräämään. Toisina päivinä kantoi pohjatuuli
ylävedenjakajalta mitä kamalinta hajua, toisenlaista kuin kaikki muut,
hajua, josta hän vain tahtoi päästä pois.
Vahbin alkoi nuoruus jo olla kaukana takana, ja takajalassa, joka oli
niin usein vammoja saanut, alkoi tuntua kipuja. Kylmän yön taikka
pitkällisten kosteitten säitten jälkeen hän tuskin saattoi käyttää sitä
jalkaa ja eräänä päivänä hänen tuntiessaan tämmöistä särkyä länsituuli
kantoi syvälle kanjoniin hänen nokkaansa kumman sanoman. Vahb ei
kyennyt selvään lukemaan tätä sanomaa, mutta se näytti sanovan, "tule",
ja hänen sisässään tuntui sanovan "mene".
Ravinnon haju houkuttelee puoleensa nälkäistä luontokappaletta ja
kylläistä tympäisee. Me emme tiedä miksi, ja kaikki mitä siitä voi
selville saada on himon synty ruumiin tarpeesta. Niinpä Vahbia nyt
houkutteli puoleensa se, joka oli kauan ollut hänelle vastenmielistä,
ja hän astua löntysteli polkuaan pitkin vuoreen, itsekseen möristen ja
vihaisesti läimäyttäen oksia, jotka sattuivat hänen naamaansa
pyyhkäisemään.
Se kumma haju kävi hyvin väkeväksi; se johti häntä paikkaan, jossa hän
ei ollut milloinkaan ennen käynyt -- pitkin valkoista hiekkarinnettä
saman väriselle pengermälle, jolla pahan näköistä vettä juosta liritti
ja muutamasta kuopasta nousi jonkinlaista usvaa. Vahb kohotti
epäluuloisen näköisenä kuonoaan -- semmoista ihmeellistä hajua! Hän
kiipesi pengermän päälle.
Käärme kiemurteli hänen edessään tien poikki. Vahb mäsäsi sen iskulla,
joka sai läheiset puut huojumaan ja kiikkerän paaden alas vierähtämään,
ja hän päästi möräyksen, joka järähti laaksossa kuin etäinen ukkonen.
Sitten hän tuli sille usvakuopalle. Se oli täynnään vettä, joka
liikuskeli hiljalleen ja höyrysi. Vahb pisti siihen kämmenensä ja se
oli aivan lämmintä ja nahkaan se tuntui miellyttävältä. Hän pisti
veteen molemmat jalkansa ja vähin erin sujui sinne yhä syvemmälle, niin
että allikko joka puolelta vuoti reunainsa yli, ja lopulta hän pitkin
pituuttaan makasi lämpöisessä, melkein kuumassa rikkilähteessä, rypi
vihertävässä vedessä, tuulen kuljetellessa ilmassa höyryä sinne tänne.
Kalliovuorissa on paljon näitä rikkilähteitä, mutta tämä sattui
olemaan ainoa, mitä oli Vahbin läänissä. Enemmän kuin tunnin hän siinä
makasi; sitten tuntien kyllin saaneensa veti rannalle mahtavan ruhonsa
ja huomasi tuntuvan merkillisen hyvältä ja nuortealta. Vasemman
takajalan kankeus oli aivan kadonnut.
Hän ravisti veden pörhöisestä turkistaan. Leveä kallionpykälä, johon
päivä täydeltä terältään paistoi, kehotti häntä pitkäkseen rupeamaan ja
itseänsä kuivaamaan. Mutta ensin hän kohosi pystyyn lähintä puuta
vastaan ja jätti siihen merkin, jonka piti olla jokaiselle selvän. Oli
siihen tosin merkkinsä jättänyt moni muukin eläin, joka oli
rikkisaunassa vaivojansa parannellut; mutta mitä niistä? Siitä pitäen
oli tähän puuhun kuralla, karvoilla ja hajulla kirjotettu niin selvin
sanoin, että jokainen vuoriston eläin taisi sen lukea:
_Tämä on minun saunani. Karttakaa sitä!_
(Puumerkki) Vahb.
Vahb makasi vatsallaan, kunnes selkä oli kuiva, sitten kääntyi leveälle
selälleen ja piehtaroi ja väänteli itseään voimallisesti, kunnes
paahtava päiväliekkonen oli hänet kokonaan kuivannut. Hän päätteli
voivansa tämän kaiken jälkeen sangen paksusti. Ei hän itselleen sanonut
näin, "minua vaivaa se ilkeä tauti, jota sanotaan luuvaloksi, ja
rikkikylvyt ovat sen parantamiseksi oikea hoito". Vaan hän päätteli
näin, "minulla on kamalat tuskat; tuntuu paremmalta, kun olen tässä
löyhkävässä lätäkössä." Sen jälkeen hän siis palasi takaisin, aina kun
kivut alkoivat tuntua, ja joka kerta hän sai parannuksen.